En voi sanoa, että se olisi tullut yllätyksenä, sillä oikeastaan kaikki osasivat jo odottaa tätä. Ystävälläni meni niin huonosti, hän vietti suurimman osan viime vuosista suljetulla osastolla kärsien vaikeasta masennuksesta, traumanjälkeisestä stressihäiriöstä ja ties mistä. Ei kai meistä kavereista enää kukaan lopulta tarkalleen tiennyt missä mennään, sillä ystäväni ei liiemmin halunnut enää pitää yhteyttä - ei kehenkään. Mä itse näin hänet viimeksi suunnilleen puoli vuotta sitten. Silloin, kun hänellä meni taas kohtalaisen hyvin. Hän sai apua vaikeuksiinsa ja todella uskoin hänen haluavan parantua ja pääsevän jaloilleen. Kyllä me juteltiin sen jälkeenkin, mutta pian kaikki taas muuttui, eikä hän halunnut tai jaksanut olla missään yhteydessä ilmeisesi juuri kenenkään kanssa.
Mulla on jotenkin niin tyhjä olo. Tyhjä ja lohduton, mutta en mä oikein ole osannut itkeä. Puhuin pitkään Antonin kanssa, joka siis myös oli tämän henkilön ystävä siinä missä minäkin, ja Antonin ajatukset olivat aika pitkälti samat kuin omani. Jotenkin sen aina tiesi, mutta kuitenkaan sitä ei olisi halunnut uskoa todeksi. Me kaikki odotettiin, toivottiin ja rukoiltiin, että hänen elämänsä kääntyisi taas parempaan suuntaan, kun se alkuvuodesta lähti jälleen jyrkkään alamäkeen. Kaikki kävi kuitenkin yhä vain toivottomammaksi ja ilmeisesti nämä monen vuoden taistelut vaativat lopulta veronsa, eikä hän enää jaksanut.
Siltä vietiin kaikki. Mäkin voin sanoa päässeeni elämässä helpolla, kun vertaan sitä tämän ihmisen elämään. Päässäni on pyörinyt koko päivän ajatus siitä, että oli suoranainen ihme, että hän jaksoi näinkin pitkälle. Mä en tiedä olisinko itse jaksanut enkä näin ollen todellakaan voi sanoa ihmetteleväni ratkaisua, johon hän päätyi. Se tuntuu pahalta, mun sydän on pakahtua ja mulla on ikävä, ihan mieletön ikävä. Mutta mä kuitenkin ymmärrän. On vain niin väärin, että jollekin niin ihanalle, kultaiselle ja upealle nuorelle tytölle piti käydä jotain sellaista, mikä johti lopulta kuolemaan. Miksi, miksi niin piti käydä... Mä en ymmärrä, en voi mitenkään ymmärtää...
Mulle sä olet aina se pieni punatukkainen tyttö yläasteelta, joka hymyili ja nauroi välitunnilla ja sai mitä ihmeellisimpiä päähänpistoja. Sulla oli koko elämä edessä, tulevaisuus näytti niin valoisalta, mutta se riistettiin sulta. Nuku hyvin rakas ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti