Stressiä ja ahdistusta.

Nyt taitaa olla korkea aika hiljentää tahtia ja olla vaan kotona tekemättä mitään, vaikkakin täällä olisi miljoona asiaa, jotka pitäisi saada hoidettua ja varmaan sadassa paikassa pitäisi käydä. Jotenkin sitä on vaan vaikeaa tajuta, etten mä voi tällä hetkellä samalla tavalla ja tahdilla tehdä asioita kuin vielä jokin aika sitten. No, onneksi ne tämän viikonlopun aivan ehdottoman pakolliset menot on hoidettu ja nyt voin keskittyä makoilemaan sohvalla ja katsomaan tv:tä samalla, kun tuo eräs käy ilmeisesti jotain vapaaottelumatsia mun sisälläni. 

Me saatiin kaikeksi onneksi eilen muutettua aika lailla kaikki tavarat, vaikka iltamyöhään se menikin. Tälle päivälle jäi sitten siivousta ja laatikoiden purkamista sekä serkkuni yo-juhlat, joissa emme tosin Antonin kanssa kovin kauaa viipyneet, sillä mun oloni huononi taas siihen malliin, että oli pakko lähteä kotiin ja ottaa rauhallisesti. Mulla oli sekä eilen että vielä tänäänkin jotenkin todella hyödytön olo. Muutossa mä en ollut apuna muuta kuin huutamalla minne mikäkin huonekalu pitäisi asettaa. Lopultahan se meni sitten niin, että olohuoneen sisustus laitettiin eilisillan aikana vielä kokonaan uusiksi, kun mä en ollutkaan lopputulokseen tyytyväinen. Siivotakaan mä en ole voinut, sillä mun ei ole annettu tehdä sitä. Antonin äiti on hoitanut sen puolen, vaikka mä koitin vastustella ja sanoa, että kyllä me Antonin kanssa saadaan se vanha asunto siivottua. Ei auttanut.

Kaiken huipuksi mulla on ollut nyt parin päivän ajan taas tavallista huonompi mieli. Ahdistaa ja stressaa. Eikä pelkästään muutto vaan ylipäänsä ihan kaikki. Mulla ei vaan ole hyvä olla juuri nyt, mutta eiköhän kaikki taas käänny parempaan suuntaan, toivottavasti ainakin. En vaan millään jaksaisi tätä pahaa mieltä ja oloa juuri nyt...

It gets better.

Ketään ei varmaan yllätä, että blogiini päädytään melko usein hakusanoilla, jotka liittyvät tavalla tai toisella itsemurhaan. Isän itsemurha, äidin itsemurha, veljen itsemurha, poikaystävän itsemurha. Kaikki ovat hakusanoja, joihin olen törmännyt näiden kuukausien aikana, kun olen blogiani kirjoittanut. Aluksi niistä tuli hetkellisesti paha mieli, mutta nykyään sitä pahaa mieltä aiheuttavat hakusanat, joista käy ilmi, että kyseinen ihminen itse miettii itsemurhan tekemistä. Itsemurhan suunnittelu, mietin itsemurhaa päivittäin, haluan kuolla, en jaksa enää elää - nuo ja monet muut saavat yhä edelleen mulle pahan mielen aikaan. Mua harmittaa ihan hirveästi, että niin monella ihmisellä on tässäkin maassa asiat siinä jamassa, että pitää miettiä oman elämänsä päättämistä. Sekin harmittaa, että mä olen sitä samaa joskus miettinyt itsekin ja erityisen pahalta tuntuu totta kai se, että tiedän henkilökohtaisesti jo kaksi ihmistä, jotka ovat tähän valitettavaan ratkaisuun päätyneet.

Tuollaisilla hakusanoilla blogiini eksyvät ihmiset tuskin täällä kovin kauaa viihtyvät, sillä enhän minä blogissani millään tavalla puhu (ainakaan enää) siitä, että haluaisin itse kuolla. Tekstini ovat koko ajan vain enemmän ja enemmän positiivisempia ja vaikka blogin aihe itsemurhaa käsitteleekin, se käsittelee sitä aivan eri näkökulmasta. Olen kuitenkin muutamaan otteeseen miettinyt, että mitä jos joku ihminen, jolla on elämässään vaikeaa, sitten jää toviksi lukemaan kirjoituksiani ja saakin niistä ehkä itselleen jotain. Oli se jokin sitten uskoa siihen, että vaikeuksista voi selvitä ja päästä elämässä eteenpäin tai ajattelemisen aihetta siitä, kuinka äärimmäisen pahalta tuntuu, kun oma läheinen on tehnyt itsemurhan. Jokin aika sitten sain sähköpostia eräältä henkilöltä, joka oli juurikin tuon tyylisillä hakusanoilla päätynyt blogiini ja jäänyt lukemaan postauksiani. Hän sanoi saaneensa blogistani uutta voimaa jaksaa ja kohdata vaikeudet. Ette voi kuvitellakaan miten hyvältä tuntui kuulla, että on aivan täysin tietämättäänkin voinut auttaa jotain toista ihmistä. Eihän se apu, mitä hänelle annoin, kovin konkreettista tietenkään ole, mutta mun päivääni kyllä piristi tieto siitä, että sain tehtyä jonkun toisen ihmisen päivästä vähän paremman.

Usko tulevaisuuteen ja ennen kaikkea siihen, että sillä on vielä jotain annettavaa ei todellakaan ole aina mikään itsestäänselvyys. Toisille se on, niin se oli mullekin vielä joskus, mutta monille se ei ole sitä. Muistan vähän turhankin hyvin ne ajat, kun jokainen päivä tuntui vähintään kuukauden mittaiselta ja ainut mitä odotin, oli illan tuleminen. Illalla sain mennä nukkumaan ja vajota edes pieneksi hetkeksi siihen tiedottomuuden tilaan, jossa mun ei tarvitse ajatella, jossa muhun ei satu, jossa saan vaan olla. Ei silläkään ollut väliä, että lähes joka ilta itkin itseni uneen ja näin todella usein painajaisia. Odotin silti, että päivä vaihtuu illaksi ja saan nukkua. Totta kai elämä pyöri koko ajan ympärilläni, päivät vaihtuivat toiseen, kesä muuttui syksyksi ja ihmiset elivät elämäänsä, mutta mä en elänyt. Ei mulla ollut voimia eikä varsinkaan haluja elää, enkä mä pitkään pitkään aikaan suostunut uskomaan, että tulevaisuudella voi olla mulle enää mitään annettavaa. Olin väärässä ja pikkuhiljaa viime kuukausien aikana munkin elämästä on alkanut löytyä niitä iloisia asioita. Enää mä en odota koko päivän ajan sitä hetkeä, kun pääsen jälleen nukkumaan. Nyt mä haluan elää enkä mä voisi enää kuvitellakaan tekeväni itselleni jotain pahaa. En, vaikka vielä alle vuosi sitten jopa rukoilin, että kuolisin ja pääsisin pois tästä maailmasta.

Uusi kysely.

Mä olen itse kertonut tässä postauksessa oman mielipiteeni siitä onko itsemurha itsekäs teko vai ei. Nyt tuolla sivupalkissa onkin kysely, jossa tiedustelen samaa asiaa teiltä. Rajasin ihan tarkoituksella vastaukset vain noihin kahteen - kyllä ja ei, vaikka tiedän, ettei tuokaan asia ole jokaiselle ihan noin mustavalkoinen. Teon itsekkyys saattaa riippua niin paljon tilanteesta ja ehkä myös siitä, kuka sen itsemurhan on tehnyt. Jokainen voi myös itse päättää tulkitseeko tuon kysymyksen siten, että vastatessaan kyllä, pitää itsemurhaa aina ja poikkeuksetta itsekkäänä tekona. Voihan sen kyllä vaihtoehdon meinaan vastata vaikkapa siinäkin tapauksessa, että pääsääntöisesti ajattelee sen olevan itsekäs teko, mutta poikkeuksiakin voi löytyä :) Joka tapauksessa kiitos etukäteen jo kaikille, jotka viitsivät vastata ja kertoa oman mielipiteensä.

Mulle iski tänään täysin yllättäen ihan hirveä muuttostressi. Tuntuu, että muuttolaatikoita (täysiä sellaisia) on joka paikka täynnä ja silti vielä suurin osa tavaroista on pakkaamatta. Mistä sitä tavaraa oikein tulee? Mua inhottaa tällainen kaaos. Kotoa pois muuttaessani mä pakkasin tavarat yhdessä illassa ja Antonin kanssa yhteen muuttaessani pakkaamiseen meni muistaakseni pari päivää. Samaten mä olen molemmilla muuttokerroilla purkanut joka ikisen laatikon vielä sinä samaisena muuttopäivänä ja laittanut tavarat pakoilleen. Mä en vain kestä sellaista ylimääräistä kaaosta, mikäli sille voi tehdä jotain. Antonia tällainen ei haittaa yhtään ja musta tulee varmaan ihan täysi hirviö, kun me perjantaina tai viimeistään lauantaina saadaan kaikki tavarat vietyä uuteen asuntoon. Mähän en tän raskauteni takia voi mitään kovin painavia juttuja kantaa tai siirrellä, joten Anton saa varmasti kyllästymiseen asti kuunnella mun kitinää siitä, kuinka tavarat ovat hujan hajan eikä mikään ole hyvin. Tai sitten mä vaan koitan hillitä itseni ja ottaa muuttamisen kanssa kerrankin vähän rennommin, heh.

Mutta mä lähden nyt jatkamaan pakkaamista, että päästään tosiaan joskus muuttamaankin. Hyvää alkuviikkoa!

Edit. Kysely poistettu, kun ei se näköjään näyttänyt toimivan. Testasin sitä myös itse ja tein uuden samanlaisen, mutta kumpaakaan eivät vastaukset tallentuneet :/

Wedding.

Jos mun pitäisi yhdellä sanalla kuvata eilisiä rakkaan isosiskoni häitä, olisi se sana varmasti kaunis. Kaikki oli niin kaunista - vihkiseremonia, juhlapaikka ja ennen kaikkea Amanda, joka näytti aivan prinsessalta. Häät olivat kaikinpuolin onnistuneet ja juuri hääparin tyyliset. Kaikki viihtyivät, ruoka oli aivan fantastisen hyvää ja kaasojen ja bestmanien järjestämät ohjelmat hauskoja. Itse vihkiseremoniastahan mä en nähnyt varmaan puoliakaan, kun itkin niin kovin. Eikä se itku siitä mihinkään laatunut, kun pääsin vihdoin onnittelemaan tuoretta avioparia ja halaamaan kumpaakin. Ihanaa, että siskoni mies on nyt virallisestikin osa perhettäni, vaikka olenkin hänet lukenut perheeni jäseneksi jo vuosien ajan :) On meilläkin ollut omat vaikeutemme ja erimielisyytemme, mutta en mä voisi kuvitellakaan parempaa miestä Amalle!

Illan aikana kuultiin monia puheita, joista yhden pidin itse asiassa minä. Vastustin ajatusta aluksi, kun Amanda sitä ehdotti muutama viikko sitten, sillä mä en ole koskaan ollut mikään esiintyjä. Pelkäsin sekoilevani sanoissa ja jännittäväni niin paljon, ettei puheestani saa mitään tolkkua, mutta enhän mä voinut kieltäytyä, kun huomasin miten tärkeää se oli siskolleni. Ihan hyvin se lopulta sujuikin ja oli ainakin vähän erilainen verrattuna niihin hauskoihin ja vitsikkäisiin puheisiin, millaisia suurin osa niistä oli. Mä ajattelinkin, että niitä varmasti saadaan kuulla bestmanien suusta ihan riittävästi ja päätin itse puhua vähän erilaisista asioista. Kannatti ja sainkin osan vieraista sekä siskoni herkistymään :) Melko pitkään mäkin jaksoin siellä juhlissa olla, vaikka mua alkoikin väsyttää aika aikaisin eikä voitu sitten Antonin kanssa olla siellä ihan loppuun asti.

Mä aloitin tämän postauksen kirjoittamisen jo aamupäivällä, mutta jouduin lopettamaan, kun mulle tuli yhtäkkiä ihan tajuttoman huono olo. Tai pikkuhiljaa kai se oli hiipinyt sieltä, kun en oikein osannut enää keskittyä ja kirjoittaminen oli hankalaa, mutta lopulta mua pyörrytti, kädet tärisi kuin paremmassakin darrassa, olo oli hyvin sekava ja haukoin henkeä. Lähdin siitä sitten kävelemään kohti meidän makuuhuonetta, mutta enhän mä sinne olisi millään ehtinyt. Päädyin lopulta takaisin sohvalle ja siinä vaiheessa maailma kieppui kyllä jo sellaista vauhtia, että olisin taatusti pyörtynyt, mikäli olisin vielä jatkanut matkaa yhtään kauemmas. Huusin Antonin paikalle ja olin kuulemma kalpea kuin lakana. Pyysin Antonia hakemaan mulle juotavaa ja meidän verenpainemittarin, jolla mitattuna mun verenpaineeni oli siinä vaiheessa jotain luokkaa 80/40. Ei siis mikään ihme, että vähän pyörrytti ja heikotti.

Anton olisi halunnut lähteä samantien viemään mua päivystykseen, mutta mä pyysin sitä vaan tuomaan mulle ensin lisää juotavaa ja jotain suolaista syötävää. En ollut kunnolla juonut koko päivänä enkä syönyt kuin pari keksiä, vaikka olin ollut hereillä jo monta tuntia. Mutustelin siinä sitten meetvurstia ja join mehua, kun mä ajattelin ihan alunperinkin, että kyseessä varmaan on jonkin sortin nestehukka tai suolatasapainon häiriö, kun meillä on kotona ollut ihan mielettömän kuuma viime päivinä. Lisäksi olin aiemmin pakannut taas tavaroita muuttolaatikoihin enkä siis muistanut lainkaan huolehtia riittävästä juomisesta. 

Pikkuhiljaa olo parani siitä ja hetken päästä verenpainekin oli jo paljon parempi. Mulla on tosin aina ollut alhainen verenpaine eikä se ole myöstään nyt raskauden aikana noussut siitä mihinkään. Noin alas se ei ole kyllä tietääkseni mennyt vielä koskaan, eikä toivottavasti enää menekään. Nyt mä en kuulemma saa enää tänään tehdä yhtään mitään muuta kuin makoilla paikallani ja syödä ja juoda :D Ainakin musta pidetään huolta ja kieltämättä toi kyllä muistutti muakin siitä, että tällaisilla helteillä pitää muistaa juoda paljon enemmän kuin tavallisesti. Ei mulla yleensä olekaan mitään ongelmia ton juomisen kanssa, mutta tänään oli sitten näköjään hieman poikkeuksellinen aamupäivä. Enkä mä niinkään itseni takia pelästynyt, mutta kun mulla on eräs toinenkin huolehdittavana ja varsinkin ton pikkuisen vuoksi täytyy kyllä pitää tarkempaa huolta jatkossa näistä syömisistä ja juomisista! Toki toi saattoi jostain muustakin johtua, mutta epäilen kyllä suuresti. Pääasia, että meni ohi.

I love you more than my own life.

Mä ajattelin näiden synkistelypostausten lomassa kirjoittaa välillä jostain iloisemmastakin asiasta ja kun te olitte eniten toivoneetkin postauksia Antoniin ja meidän parisuhteeseen liittyen, niin ajattelin kirjoittaa postauksen siitä, miten meidän rakkaustarinamme alkoi :) (Se kysely muuten oli päättänyt tänä aamuna katsoessani tyhjentää kaikki vastaukset, tiedä sitten mistä syystä, mutta poistin sen nyt sitten kokonaan... Kiitos äänistä kaikille!)

Ensi elokuussa tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä, kun me tavattiin Antonin kanssa ensimmäisen kerran. Peruskoulun viimeinen vuosi alkoi ja Anton oli kesän aikana muuttanut tänne toiselta paikkakunnalta ja tuli meidän kouluun. Meidän luokalle. Mä iskin silmäni heti siihen söpöön uuteen tummahiuksiseen poikaan, enkä itse asiassa ollut ainoa. Eräs mun parhaimmista ystävistäni, Riikka, iski myös. Anton otettiin tosi hyvin vastaan koko luokan keskuudessa, mutta jotenkin hän ajautui kuitenkin nopeasti osaksi meidän kaveriporukkaamme ja mulle tarjoitui lukemattomia tilaisuuksia jutella hänen kanssaan. Huomasin yhtäkkiä myös panostavani ihan älyttömästi enemmän ulkonäkööni - meikki, hiukset ja vaatteet olivat joka aamu viimeisen päälle mietityt, sillä halusin näyttää mahdollisimman kauniilta Antonin silmissä. 

Pahin paikka mulle oli ehdottomasti se, kun Riikka ehti pyytää Antonia parikseen koulussamme perinteisesti järjestettyihin itsenäisyyspäivän tanssiaisiin. Oli ensimmäinen kouluviikko enkä mä ollut vielä edes ajatellut koko tansseja. Totta kai mäkin olisin halunnut mennä sinne juuri Antonin kanssa ja sitä tulikin sitten itkettyä parhaalle ystävälleni Essille monen monta kertaa. En ollut saada silmiäni irti Antonista ja pyrin olemaan mahdollisimman paljon hänen seurassaan. Mä olen aina ollut uusien ihmisten kanssa vähän ujo eikä musta todellakaan ollut kertomaan Antonille, että olin korviani myöten ihastunut siihen. Eikä mun tarvinnutkaan - Anton tajusi sen ihan itse. Mietin jälkeenpäin, että olinko mä oikeasti niin läpinäkyvä, ehkä sitten olin, vaikka kovasti yritin olla ihan coolina, haha :D

Jo toisen kouluviikon alussa Anton pyysi mua kahville kanssaan ja se oli sitten menoa sen jälkeen. Me oltiin silloin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla kahdestaan ilman, että ympärillä oli aina vähintään kymmenkunta meidän kaveria. Me puhuttiin aivan kaikesta maan ja taivaan välillä. Musta tuntui kuin me oltaisiin reilun viikon sijasta tunnettu toisemme jo vuosia. Antonin kanssa oli niin helppoa ja vaivatonta puhua ja mun sydän suli joka ikinen kerta, kun se katsoi mua silmiin niillä jäänsinisillä silmillään ja hymyili mulle. Anton saattoi mut kotiin sieltä kahvilasta, otti mua kädestä kiinni ja lopulta antoi vielä pusun. Tajusin, että se oli aivan yhtä ihastunut muhun kuin mä olin siihen. Päästyäni kotiin mä kiirehdin kertomaan Amalle mitä oli tapahtunut ja me kiljuttiin ja hypittiin yhdessä tasajalkaa sen huoneessa :D Olin niin onnellinen.

Siitä lähtien me oltiinkin Antonin kanssa yhdessä oikeastaan aina - tavalla tai toisella. Koulussa totta kai välituntisin, koulun jälkeen joka ikinen päivä, kun vaan pystyttiin ja illat me joko juteltiin mesessä (voi niitä kultaisia aikoja :D), tekstailtiin tai puhuttiin puhelimessa. Oltiin täysin erottamattomat ja mä olin aivan onneni kukkuloilla. Anton oli mun ensimmäinen varsinainen poikaystävä, sillä mä en laske niitä aiempia muutamia lyhyitä säätöjä seurusteluksi. Kaikki oli jollain tavalla tosi uutta ja välillä mua vähän jopa pelotti mun omat vahvat tunteet, mutta pääasiassa kaikki oli vaan niin taivaallisen ihanaa :) Antonin tapaaminen on ehdottomasti paras asia, mitä mulle on ikinä tapahtunut.

Näiden vuosien aikana me ollaa koettu niin paljon. Mä olen menettänyt molemmat vanhempani ja Anton isänsä. Me ollaan vuorotellen oltu toistemme tukena, ja vaikka tossa jokin aika sitten emme tienneet onko meidän suhteella enää tulevaisuutta, me ollaan aina rakastettu toisiamme ja päästy yli kaikista esteistä. Mun on täysin mahdotonta kuvitella elämää ilman Antonia saati sitä, etten joku päivä enää rakastaisikaan häntä. Musta on ihanaa, että vielä lähes kuuden vuoden yhdessäolon jälkeenkin Anton saa yhä mun sydämen pakahtumaan onnesta ja ilosta. Mulla on vieläkin välillä vatsassa niitä ihan samoja perhosia, jotka olivat siellä jo silloin, kun me vasta tavattiin. Totta kai meidän seurustelu on muuttunut ja arki on tullut vastaan, mutta se ei ole mun mielestä lainkaan huono asia. Päinvastoin. Ja se arki voi olla mielestäni aivan yhtä ihanaa ja jopa parempaa kuin ne ensimmäiset kuukaudet, kun kaikki oli vielä aivan uutta :)

Lauantaina tulee kuukausi meidän kihlauksesta ja muutaman kuukauden päästä ollaan oltu se kuusi vuotta yhdessä. Meille on tulossa vauva ja tähän väliin voisin varmaan mainita, että tuo kyseinen Riikka, joka oli myös ihastunut Antoniin, on siis edelleen todella läheinen ihminen meille kummallekin ja myös meidän pikkuisen tuleva kummi! :) Toivottavasti tällainen vähän erilainen postaus kiinnostaa edes jotakuta, musta ainakin oli ihan kiva muistella taas noita meidän suhteen ihan alkuaikoja!

Isn't something missing?

Uusia mahdollisuuksia, uusi alku. Muutto, raskaus... Niin monet ovat sanoneet, että nyt olisi ihan täydellinen hetki jättää edes osa äidin itsemurhan aiheuttamasta surusta ja siitä elämästä taakse. Voisin aloittaa käytännössä puhtaalta pöydältä ja mitä mä olen ihmisten kanssa tästä puhunut, mun pitäisi kai oikeasti olla tosi kiitollinen siitä, että mulle tarjoitui tällainen tilaisuus. Toi kuulostaa sillä tavalla vähän hassulta, kun itsehän me Antonin kanssa päätettiin muuttaa. Tietysti kävi hyvä tuuri, kun me saatiin se asunto, mutta ihan itse me tähän ryhdyttiin. Tiedä siis sitten siitä tilaisuuden tarjoutumisesta... Mutta onhan noissa sanoissa perääkin ja totta kai tämä olisi tilaisuus kääntää uusi lehti elämässä.

Sanoin vaan Antonillekin, että mitä jos mä en halua uutta alkua. Jos mä haluan, että kaikki pysyy edes suhtkoht ennallaan. Niin samanlaisena kuin on mahdollista. Se kysyi, että miksi ihmeessä mä en haluisi uutta alkua. Sanoi, että se helpottaisi varmasti huomattavasti meidän molempien elämää. Joo, se on varmaan oikeassa, nyt olisi oivallinen tilaisuus lähteä rakentamaan kunnolla sitä uutta ja parempaa tulevaisuutta, mutta mua pelottaa. Vaikka samalla mua kiehtoo ja houkuttelee ajatus siitä, että ehkä mä tästä pikkuhiljaa voisin päästää irti menneistä ja jatkaa elämääni, se myös pelottaa. Mitä jos mä unohdankin ihan kaiken? Kaiken sellaisen, mikä oli mulle joskus tärkeää ja arvokasta. Jos ne kaikki muistot jäävät elämässäni taka-alalle niin pitkäksi aikaa, etten lopulta enää muista niitä? Mun täytyy muistaa ne. Mun ei tarvitse ajatella niitä asioita ja sehän olisikin ihan ideaalinen tilanne, jos ne ajatukset ja mielikuvat pysyttelisivät poissa mun mielestäni, mutta mun täytyy muistaa ne. Mun vaan täytyy.

Eihän se tietysti edes mene niin, että muuttamalla kaikki muuttuisi yhtäkkiä täysin. Että mun suru poistuu kokonaan ja murheet kaikkoavat. Ei tietenkään, mutta ainakin jollain tasolla sitä voisi pitää uutena alkuna, parempana sellaisena, vaikka en pystykään pakottamaan surua ja ikävää pois. Voisin ainakin yrittää jättää taakseni nämä viime vuodet, erityisesti tämän viimeisen vuoden. Ja kieltämättä myös tämä meidän nykyinen kotimme muistuttaa mua sekä äidistä että niistä lukemattomista itkuista, jotka näiden seinien sisällä olen itkenyt. Tämä asunto oli käytännössä mun vankilani suunnilleen puolen vuoden ajan. Mä tein tästä itselleni sellaisen, ja tuntuu hyvältä päästä pois täältä. Sitä edes mä en pysty kieltämään.

Nyt mun pitäisi lähteä auttamaan lievästi häästressistä kärsivää siskoani ja sen jälkeen koittaa lukea viimeisiin tentteihin. Jotenkin ihanan normaalia tehdä tuollaisia asioita. Toi on juuri sitä, mitä mä kaipaan :)

Monday.

Havahduin tossa jokin aika sitten parvekkeelta. Istuin siellä ja tuijotin kuinka taivaalla salamoi ja vettä satoi kaatamalla. Ukkonen jyrisi ja se melu oli järkyttävä. Eikä mulla ole vieläkään mitään hajua kuinka kauan mä siellä olin istunut. Aika tuntuu taas juoksevan jotenkin ihan hirveän kovaa ja mä oon jatkuvasti omissa maailmoissani. Mun oli tarkoitus käyttää tämäkin päivä hyödyksi pakkaamalla tavaroita, mutta jotenkin se on jäänyt vähän puolitiehen. Me saatiin siis tossa viime viikolla tietää Antonin kanssa, että saatiin yksi tosi kiva asunto ja muutto on edessä tossa kuun vaihteessa. Joka toinen hetki mä olen innoissani tosta, se asunto on kertakaikkiaan aivan täydellinen, juuri sopiva meille, mutta jokin kuitenkin pidättelee mua. Se jokin on myös pitänyt mut poissa koneelta, poissa täältä. Mä olen halunnut tulla kirjoittamaan tänne, mutta en jotenkin ole osannut.

Mulla olisi niin paljon asioita kerrottavana, ideoita jotka haluaisin toteuttaa, mutta ei siitä ole tullut mitään. Liian paljon on taas tapahtunut liian lyhyessä ajassa ja musta tuntuu, että mun pää ei meinaa enää pysyä menossa mukana. Kestää aikansa, että pystyn kunnolla taas sisäistämään mikä todellisuus tällä hetkellä on. Mitä on tapahtunut ja mitä ne asiat loppupeleissä tarkoittavat. Sen takia mä varmaan siellä parvekkeellakin tänään olin uppoutuneena täysin omiin ajatuksiini - mulla on niin kamalan paljon asioita mietittävänä. Tämä muuttokaan nyt ei ehkä ihan parhaaseen mahdolliseen saumaan osunut, mutta ainakin me saadaan toikin asia hoidetuksi ennen kuin lapsi syntyy. Enhän mä varmaksi voi sanoa, kun en ole koskaan muuttanut pienen vauvan kanssa, mutta eiköhän me päästä tällä tavalla huomattavasti helpommalla, niin ainakin luulisin. 

Mulla on enää vaan muutama hassu koulupäivä jäljellä ja sen jälkeen mulla alkaakin melko pitkä loma. Saa nähdä mitä kaikkea sitä ehtiikään tekemään ennen kuin tuo pikkuinen syntyy :) Eihän siihenkään enää loppujen lopuksi kovin pitkä aika ole. Laskettu aika lähestyy ihan hurjaa vauhtia ja mua on alkanut pikkuisen jo pelottaa, että miten mä selviän synnytyksestä ja elämästä vauvan kanssa. Eiköhän kaikki kuitenkin mene ihan hyvin, pakko siihen ainakin on uskoa!

Aurinkoista maanantaita kaikille ♥

Only know you've been high when you're feeling low.

Kurkkua kuristaa. Tuntuu koko ajan, kun mulla olisi jokin iso pala kurkussa eikä auta, vaikka kuinka yritän niellä ja yskiä. Se ei lähde pois. Kuten ei myöskään se puristava tunne rintakehällä. Ajatuksetkin ovat taas niin sumeita ja paniikki meinaa ottaa vallan musta vähän väliä. Eikä se saa tehdä niin, en saa antaa sen tapahtua. Ei nyt, ei nyt...

Onkohan siinä jotain määrää kuinka paljon surua ja ikäviä uutisia sitä pystyy vastaanottamaan yhden elämän aikana? Tai muutaman vuoden. Vuoden. Alle vuoden. Ja pahinta on, kun ei voi itse tehdä mitään vaikka kuinka haluaisi. En mä oikeastaan osaa kunnolla syyttää itseäni, vaikka jokin osa musta sanoo, että mun pitäisi. Että mä olen syyllinen about kaikkeen pahaan mitä kenellekään ihmiselle tässä maailmassa on tapahtunut, riippumatta siitä olenko mä koskaan edes tuntenut kyseistä henkilöä tai edes elänyt samalla vuosituhannella hänen kanssaan. Järjetöntä, täysin typerää, mutta silti niin todellista mulle. Tai ainakin sille pienelle osalle mua, joka huutaa mun pääni sisällä, että on mun syy, kun kaikilla muilla menee huonosti. Näköjään se samainen osa on myös taipuvainen liioittelemaan, sillä eihän kaikilla nyt mitenkään voi mennä huonosti, mutta liian monella kyllä. Se, onko mikään niistä minun vastuullani, onkin sitten asia erikseen. On tai ei, ei sillä oikeastaan ole edes väliä.

Voisiko yhtään sekavampaa tekstiä enää olla? Ja uskokaa tai älkää, mutta toi yläpuolella oleva kirjoitus on vielä hyvinkin selkeää siihen verrattuna millaista huutoa ja kamppailua mun pään sisällä käydään joka ikinen sekunti tälläkin hetkellä. Olen monesti toivonut, että mussa olisi jokin nappula, jota painamalla saisin kaikki ajatukseni pois. Voisin jollain keinolla sammuttaa ne äänet pääni sisällä. Tällä hetkellä tuntuisi varsin miellyttävältä saada hiljennettyä toi väittely mitä käyn mielessäni. Snap vaan ja se olisi poissa. Tulisi hiljaista.

Mitä mä antaisinkaan siitä, että saisin elää edes päivän ilman surua, murhetta ja ongelmia. Ilman stressiä, epätoivoa, epätietoa ja pelkoa. Jos edes yhdeksi päiväksi tai vaikka vaan tunniksi ne kaikki katoaisivat eikä tilalle jäisi muuta kuin tyyni onnellisuus. Ei mun tarvitsisi edes olla erityisen onnellinen, mutta kunhan mun ajatuksia ei täyttäisi jatkuvasti jokin negatiivinen. Toki mä pyrin ajattelemaan mahdollisimman positiivisesti (vaikkei aina ehkä siltä vaikuta), mutta en mä saa millään poistettua tietoisuutta siitä, mitä on tapahtunut, miten asiat joskus olivat ja miten ne yhä voisivat olla, mikäli tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut. Tiedän koko ajan millaista oli, kun ei tarvinnut murehtia ja kaikki oli hyvin. Kun sai omilta ajatuksiltaan rauhan eikä mieltä koko ajan painanut jokin ikävä asia. Tai ainakin luulen vielä muistavani miltä se tuntui. Ja voin sanoa, että se tuntui aika helvetin hyvältä.

Mulla on ikävä sitä.

Nuku rauhassa pikkuinen.

En voi sanoa, että se olisi tullut yllätyksenä, sillä oikeastaan kaikki osasivat jo odottaa tätä. Ystävälläni meni niin huonosti, hän vietti suurimman osan viime vuosista suljetulla osastolla kärsien vaikeasta masennuksesta, traumanjälkeisestä stressihäiriöstä ja ties mistä. Ei kai meistä kavereista enää kukaan lopulta tarkalleen tiennyt missä mennään, sillä ystäväni ei liiemmin halunnut enää pitää yhteyttä - ei kehenkään. Mä itse näin hänet viimeksi suunnilleen puoli vuotta sitten. Silloin, kun hänellä meni taas kohtalaisen hyvin. Hän sai apua vaikeuksiinsa ja todella uskoin hänen haluavan parantua ja pääsevän jaloilleen. Kyllä me juteltiin sen jälkeenkin, mutta pian kaikki taas muuttui, eikä hän halunnut tai jaksanut olla missään yhteydessä ilmeisesi juuri kenenkään kanssa.

Mulla on jotenkin niin tyhjä olo. Tyhjä ja lohduton, mutta en mä oikein ole osannut itkeä. Puhuin pitkään Antonin kanssa, joka siis myös oli tämän henkilön ystävä siinä missä minäkin, ja Antonin ajatukset olivat aika pitkälti samat kuin omani. Jotenkin sen aina tiesi, mutta kuitenkaan sitä ei olisi halunnut uskoa todeksi. Me kaikki odotettiin, toivottiin ja rukoiltiin, että hänen elämänsä kääntyisi taas parempaan suuntaan, kun se alkuvuodesta lähti jälleen jyrkkään alamäkeen. Kaikki kävi kuitenkin yhä vain toivottomammaksi ja ilmeisesti nämä monen vuoden taistelut vaativat lopulta veronsa, eikä hän enää jaksanut.

Siltä vietiin kaikki. Mäkin voin sanoa päässeeni elämässä helpolla, kun vertaan sitä tämän ihmisen elämään. Päässäni on pyörinyt koko päivän ajatus siitä, että oli suoranainen ihme, että hän jaksoi näinkin pitkälle. Mä en tiedä olisinko itse jaksanut enkä näin ollen todellakaan voi sanoa ihmetteleväni ratkaisua, johon hän päätyi. Se tuntuu pahalta, mun sydän on pakahtua ja mulla on ikävä, ihan mieletön ikävä. Mutta mä kuitenkin ymmärrän. On vain niin väärin, että jollekin niin ihanalle, kultaiselle ja upealle nuorelle tytölle piti käydä jotain sellaista, mikä johti lopulta kuolemaan. Miksi, miksi niin piti käydä... Mä en ymmärrä, en voi mitenkään ymmärtää...

Mulle sä olet aina se pieni punatukkainen tyttö yläasteelta, joka hymyili ja nauroi välitunnilla ja sai mitä ihmeellisimpiä päähänpistoja. Sulla oli koko elämä edessä, tulevaisuus näytti niin valoisalta, mutta se riistettiin sulta. Nuku hyvin rakas ♥

Nothing is as bad as it seems.

Oon ollut todella huonolla tuulella viime päivät. Yhtenä hetkenä olen kiukkuinen kuin ampiainen ja seuraavana hetkenä itken ja vollotan. Mä en oikeastaan edes tiedä mistä tää nyt on tullut, kun jotenkin en osaa laittaa näitä mielialanvaihteluita, yleistä ärsytystä kaikkia ja kaikkea kohtaan sekä jaksamattomuutta ja hälläväliä -asennetta pelkästään raskauden piikkiin. Tai sen, että raskauden takia olen joutunut istumaan neljän seinän sisällä nyt jo ikuisuudelta tuntuneen ajan tekemättä oikeastaan mitään fiksua. Mutta ei tä myöskään ole sitä samanlaista surua ja pahaa mieltä, mikä voisi johtua äidin kuolemasta tai muista ikävistä asioista. Ei kai sillä sinänsä ole mitään väliä mistä tämä kaikki pohjimmiltaan johtuu, mutta tavallaan mua ärsyttää vielä enemmän se, kun en tiedä...

Mua hävettää mun oma käytös, Anton on saanut kestää mun kiukunpuuskia ja ties mitä. Se tosin sanoo, ettei sitä haittaa ja että se on ihan ymmärrettävää, mutta en mä tiedä. Mua vituttaa se, että mua vituttaa ja olen sen takia ikävä ihminen. Tosi loogista, eikö? :D

Äitienpäiväkin sitten tuli ja meni. Mä olin kotona koko päivän, ei musta ollut lähtemään Antonin tai omien sukulaisteni luo, vaikka alunperin olikin tarkoitus kiertää puoli kaupunkia läpi. Koitin olla miettimättä koko asiaa, mutta viimeistään siinä kohtaa, kun eksyin facebookiin ja näin siellä ne kymmenet "hyvää äitienpäivää maailman parhaalle äidille" -tilapäivitykset ja kuvat kavereistani äitiensä kanssa, mulle tuli paha mieli. Ei sillä tavalla, kun olisi voinut tulla, että olisin itkenyt jälleen kerran silmät päästäni, koska äitini on kuollut. Lähinnä mä olin kai kateellinen ja harmissani, kun en enää koskaan saa itse viettää äitienpäivää oman äitini kanssa. Ehkä se ensi vuonna sitten helpottaa, kun mä olen itse se äiti ja mulla on oma pieni vauva, jonka kanssa päivää voin viettää.

Huomenna olisi tarkoitus mennä pariksi tunniksi kouluun. Tällä hetkellä se vaikuttaa ihan mahdolliselta vaihtoehdolta, varsinkin kun tiedän saavani kyydin ovelta ovelle eikä siellä tarvitse muuta kuin istua ja kuunnella parin oppitunnin ajan. Ei varmaan kuitenkaan kannata toivoa ja luottaa liikaa, sillä eihän sitä tiedä millainen olo huomenna on. Ehkä voisin kuitenin yrittää lopettaa tän ruikuttamisen ja edes yrittää ajatella asioita positiivisesti. Saattaisin vaikka piristyä!

Harmittaa.

Mä ajattelin, että äitini kuolemasta aiheutunut suru ja paha mieli olisi saattanut olla syynä, mikäli en olisi eilen pystynyt kunnolla iloitsemaan ja juhlimaan siskoni polttareita. Ei se ollut, mutta en mä kuitenkaan päässyt niitä juhlimaan, sillä tämä mun niin monesti hehkuttamani "helppo ja ihana raskaus" kääntyikin sitten yllättäen aikalailla päälaelleen tossa jokin aika sitten. Mä en sen tarkemmin varmaan aio tästä koko raskaudesta täällä blogissa puhua, sillä blogini käsittelee aivan muita asioita, mutta olo on kyllä tälläkin hetkellä sellainen, ettei taida tulla myöskään tämäniltaisita ystäväni läksiäisistä yhtikäs mitään. Essi lupautui onneksi tulemaan käymään täällä meillä vielä ennen lähtöään, mutta voin sanoa, että mua harmittaa. Harmittaa ihan älyttömästi.

Nyt pitää vaan toivoa, että mun olo paranee sen verran, että pystyn menemään tämän kevään aikana vielä seitsemänä päivänä kouluun. Niin ja ennen kaikkea osallistumaan kahden viikon päästä siskoni häihin. Ei niillä polttareilla niin väliä ole, mutta mä revin kyllä pelihousuni, jos olen siskoni hääpäivänä niin huonossa kunnossa, että joudun jättämään ne väliin. Mutta eipä siellä onneksi tarvitse mitään urheilusuorituksia tehdä eikä jäädä koko yöksi... :)

Mä ehdin jotenkin niin jo tottua siihen, että nyt mun elämässä on jo vähän enemmän jotain sisältöä, kun mä näin ystäviä, kävin koulussa ja tein kaikenlaista. Nyt kun mä olen viime päivät lähinnä makoillut kotona, ikävät ajatukset ovat alkaneet taas täyttää mun ajatukseni. Kuinka paljon helpompaa tän surun kanssa onkin elää silloin, kun pystyy käyttämään ison osan päivästä tekemällä jotain. Oli se tekeminen sitten kouluesseen laatimista tai ystävien näkemistä. Nyt mulla on ihan liikaa aikaa ajatella ja valitettavasti ne ajatukset eivät viime päivinä ole olleet kovinkaan iloisia ja positiivisia. Mutta kaipa tämä taas tästä ennen pitkää helpottaa.

Toivottavasti teidän viikonloppu sujuu mukavemmissa merkeissä! :)

Courage don't desert me.

Missä kohtaa se lohduton itku ja sydäntä riipivä tuska äidin itsemurhan jälkeen vaihtui tähän nykyiseen olotilaan? Mihin hävisivät ne illat, kun huusin ääneni käheäksi ja itkin niin kovin, että henki oli salpautua ja kasvoissani oli seuraavana päivänä nähtävissä pieniä punertavia pisteitä ja viiruja - voimakkaan itkun aiheuttamia katkenneita verisuonia? Muistan niin hyvin vielä ne lukemattomat kerrat viime kesänä, kun ajattelin joutuvani elämään tällaista elämää aina. En uskonut, että kipu sisälläni helpottaisi milloinkaan.

Äidin muisteleminen sattuu yhä vieläkin, mutta mä olen kai jollain tavalla turtunut siihen kipuun. Onhan siitä pian jo vuosi, ihan pian. Liian pian. Siitä on ihan liian pitkä aika kun viimeksi näin äitini ja sain puhua hänen kanssaan. Vaikka toisaalta olenkin helpottunut siitä, että olen näinkin hyvin jaksanut tämän ehdottomasti raskaimman vuoden äidin kuoleman jälkeen, on myös pelottavaa ajatella että kohta on oikeasti mennyt jo vuosi. Mihin se kaikki aika katosi?

Mihin katosivat ne päivät, kun en päässyt sängystä ylös? Kun elämä ei tuntunut enää elämisen arvoiselta ja ainut mitä tunsin, oli se kipu, joka raastoi minua ja oli tuhota sisältä. Ainut ajatus mielessäni oli, että äiti on kuollut. Äiti on poissa eikä palaa enää koskaan, ei koskaan. Totta kai mä olen luonnollisesti iloinen ja ennen kaikkea helpottunut siitä, että nyt on jo näin paljon helpompaa. Mä en vain ihan ymmärrä missä vaiheessa kaikki muuttui. Selailin vanhoja postauksiniakin tänään koulussa, kun en jaksanut keskittyä tunnilla opetukseen ja koitin sitä kautta saada vastausta tuohon. En saanut. 

Totta kai kaikki voi vielä kääntyä täysin päälaelleen, eikä tässä vielä todellakaan voi huokaista helpotuksesta, mutta eiköhän se aika, jota elin koko viime kesän ja pitkän matkaa syksyäkin, ole jo ohi. Lopullisesti. Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka musta ajoittain tuntuukin, että mä olen vahva ihminen, kun olen selvinnyt tällaisten asioiden jälkeen näinkin hyvin, en mä enää kestäisi tuollaista. En mä voisi enää kuvitellakaan jaksavani uudestaan sitä monta kuukautta kestävää loputonta ahdistusta, joka ei lähde pois ja joka ei edes helpotu. Tai helpottuihan se pikkuhiljaa, mutta aluksi se vain oli ja pysyi. Ei kukaan ihminen ansaitse sellaista, ei sellaisen kivun ja ahdistuksen kanssa pysty pitemmän päälle elämään. En mä ainakaan pystyisi.

There are people we can't live without, but have to let go.

Miten multa olikin päässyt unohtumaan, että ensi sunnuntaina on äitienpäivä? Mietin eilen illalla varmaan parin tunnin ajan pelkästään sitä, miten tulen selviämään tuosta päivästä. Olin hetkittäin jopa lähes paniikissa ja itkin, mutta onneksi Anton sai taas jälleen kerran mut rauhoittumaan. Nyt yön yli nukuttuani toi ei tunnu enää läheskään yhtä pahalta. Murehditaan sitä sitten sunnuntaina. Ihmettelen muutenkin vähän omaa reaktiotani, koska selvisin niin hyvin esimerkiksi äitini syntymäpäivästä ja kyse on kuitenkin vain yhdestä päivästä. Äitienpäivä on ollut meillä aina sellainen aika iso juttu ja äitiä on muistettu joka vuosi jollain kivalla yllätyksellä, mutta tosiaan, se on vain yksi päivä vuodessa.

Ehkä se suurin paniikki tulikin nimenomaan siitä, etten ollenkaan muistanut kyseisen päivän olevan jo näin pian. Mikä taas toisaalta saa mut ajattelemaan, että missä tynnyrissä mä olen viime viikot elänyt, kun Antonin äiti on kutsunut meidät luokseen äitienpäiväksi, samoin minun sukulaiseni. Olen lupautunut menemään sinne sun tänne, mutten kuitenkaan ole kiinnittänyt sen tarkemmin huomiota siihen, minkä takia meidät on kutsuttu.

Eräs hyvä ystäväni lähetti mulle tänään kuvan, jossa luki alla oleva teksti. Jokainen sana on mielestäni täyttä totta, mutta tuon tekstin näkeminen sai väkisinkin kyyneleet silmiini:

There are things we don't want to happen, but have to accept. Things we don't want to know, but have to learn. And people we can't live without, but have to let go.

Mukavaa alkuviikkoa ♥

Ajatuksia.

Tästäkään viikonlopusta ei olla vielä täysin selvitty, mutta mä odotan jo pelonsekaisin tuntein seuraavaa viikonloppua. Perjantaina olisi tarkoitus viettää siskoni polttareita ja lauantaina juhlia parhaan ystäväni läksiäisiä. Ei mua niinkään ne polttarit pelota, vaikkakin hieman epäilyttää tuleeko niistä yhtään mitään, kun siskoni on ollut niin älyttömän stressaantunut häistään viime ajat. Enemmän mua pelottaa se lauantai, kun joudun hyvästelemään Essin moneksi kuukaudeksi. Hän lähtee ulkomailla asuvan isänsä luo koko kesäksi enkä tiedä näenkö häntä lainkaan ennen elokuuta. 

Eihän se yhteydenpito toiselle puolelle maapalloakaan ole nykyään mitenkään vaikeaa, mutta onhan se silti täysin eri asia lähetellä vain viestejä ja jutella skypessä aina silloin tällöin kuin oikeasti nähdä monta kertaa viikossa ja tehdä asioita yhdessä. Mulla on jollain tavalla nyt tosi samanlaiset fiilikset kuin silloin, kun Anton oli lähdössä armeijaan. Pelkäsin sitä ihan tajuttoman paljon ja ikävä oli ihan mieletön. Essi on mulle ehdottomasti yksi kaikkein rakkaimmista ja läheisimmistä ihmisistä, enkä mä tietenkään haluaisi olla hänestä erossa. Samalla mä olen kuitenkin iloinen parhaan ystäväni puolesta, sillä onhan se tosi hienoa päästä ulkomaille ja näkemään kunnolla toisen maan kulttuuria!

Eikä tässä kukaan onneksi ole jättämässä ketään ikuisiksi ajoiksi ja noi kuukaudet menevät todennäköisesi ihan hujauksessa, vaikka ikävä varmasti tuleekin olemana kova. Sama se oli Antonin intin kanssa ja nyt on sentään kysymyksessä huomattavasti lyhyempi aika. Kesän alussa eräs toinen ystäväni palaakin sitten takaisin Suomeen ja sitä odotan kyllä todella innolla! Tuntuu vähän haikealtakin katsoa sivusta, kuinka niin moni matkustelee ympäri maailmaa, opiskelee toisessa maassa, lähtee vaihtoon tai muuta, kun mä olen vaan täällä Suomessa. Toisaalta mä olen myös ihan tyytyväinen elämääni täällä. Tietyt asiat, joista ei varman tarvitse erikseen edes mainita, voisivat toki olla paremmin ja eri tavalla, mutta muuten kaikki on ihan hyvin. Onneksi.

I can shine even in the darkness, but I crave the light that he brings.

Kuten olen kertonutkin, isäni kuoli tapaturmaisesti pikkujouluja viettäessään ja samana iltana poliisit toivat suru-uutisen perheellemme. Näiden kahden ja puolen vuoden aikana mun muistikuvat tuosta kyseisestä tilanteesta ovat itse asiassa vaihdelleet jonkin verran. Omat muistoni ovat sekoittuneet äitini mietteiden kanssa ja eri aikoina olen muistanut eri asioita. Mieleeni on hiipinyt pieniä yksityiskohtia, jotka aiemmin olivat minulta täysin pimennossa, ja viime aikoina olen tajunnut, etten voi täysin varmaksi sanoa enää yhtään mitään, mitä sinä iltana tapahtui. Kaikki tapahtui niin yllättäen ja olin shokissa, joten ei kai ole ihme, etten kunnolla muista. Olen aivan hyvin voinut kehittää jotain ihan vain päässäni, vaikka oikeasti mitään sellaista ei olisikaan tapahtunut. Seuraavat kappaleet pohjautuvatkin siihen, miten nyt muistan kyseisen hetken menneen:

Oli jo aika myöhä, kun meidän ovikello soi ja mä taisin miettiä onkohan isä unohtanut avaimensa, sillä ei meille yleensä kukaan siihen aikaan enää ollut tulossa. Äitini oli suihkussa, kun avasin oven enkä todellakaan osannut odottaa, että siellä seisoisi kaksi poliisia. Poliisit kysyivät äitiäni ja tulivat sitten peremmälle. Kävin huutamassa äidilleni, että pistää vauhtia ja muutaman minuutin päästä äiti tuli kylpuhuoneesta. Meitä kehotettiin istumaan olohuoneeseemme alas sohvalle ja äiti kyseli olenko mä mennyt tekemään jotain pahaa. En ollut.

En muista yhtään millä sanoilla poliisi kertoi isäni kuolemasta, mutta sitä seuranneen hetken muistan hyvinkin - mä en ymmärtänyt lainkaan. Mä tuijotin vuoroin sitä miestä, vuoroin äitiäni ja koitin käsittää. Mä olin aavistanut niiden poliisien tultua, että jotain pahaa on tapahtunut joko isälleni tai Amandalle, mutta täysi shokki toi uutinen oli joka tapauksessa. Sen sisäistämisessä meni tovi ja seuravaa mitä mä muistan on se, että tärisin itse sohvalla ja haukoin henkeäni samalla, kun äitini ravasi pitkin olohuonettamme itkien. En tiedä itkinkö itse, en muistaakseni, mutta tosta en todellakaan ole ollenkaan varma.

En tiedä oliko aikaa kulunut vartti, tunti vai kolme tuntia, mutta jossain vaiheessa tajusin, että poliisit ovat lähteneet ja enoni oli vaimonsa kanssa meillä ja tunsin jonkun kädet ympärilläni. Mä olin itse yhä edelleen siinä sohvalla ja musta tuntui, että koko maailma on pysähtynyt. Jesse nukkui koko tapahtuman ajan yläkerrassa tietämättä lainkaan mitä oli tapahtunut, ja hänelle kerrottiin asiasta aamulla. Amanda sai tietää isän kuolemasta vielä sinä samana iltana/yönä ja hän tuli luoksemme. Sinä yönä ei juurikaan tullut nukuttua, ja jossain vaiheessa mä en enää kestänyt olla siinä niiden kaikkien ihmisten ympäröimänä ja menin omaan huoneeseeni. Muistaakseni mä itkin kunnolla vasta siellä. Oli mulla kai kyyneleet valuneet jo silloin aiemminkin, mutta se lohduton itku tuli vasta, kun mä makasin omalla sängylläni.

Tossa se, mitä siitä illasta ja yöstä muistan. Valitettavasti mä en ton enempää muista niiden poliisien käymisestä tai siitä, mitä he sanoivat ja tekivät, mutta toivottavasti tämä kelpaa postausideaa ehdottaneelle... :) Äitini ainakin sanoi myöhemmin, että poliisit olivat todella asiallisia ja ystävällisiä eikä heillä ollut mikään kiire minnekään, eli kaipa he sitten jonkin aikaa meidän luonamme viipyivät. Mä en tosiaan muista yhtään missä kohtaa he lähtivät ja ehkä parempikin niin. Mieluiten unohtaisin tuon hetken kokonaan...

Hauskaa viikonloppua <3

Erilainen vappu.

Voin sanoa, että vuosi sitten tähän aikaan oli hieman erilainen olo. Raskauden takia en tietenkään voi juoda, mutta en usko, että mua olisi muutenkaan ihan samassa mittakaavassa kiinnostanut vapun juhliminen ja ryyppääminen tänä vuonna. Anton nukkuu darraansa pois ja kieltämättä on aika helpottavaa, kun en itse ole samassa tilanteessa. Mä olen pikkuhiljaa tajunnut paremmin ja paremmin, ettei alkoholi välttämättä muutenkaan ole mun juttu. Onhan humalassa oleminen yleensä ihan hauskaa, mutta seuraava päivä menee joka tapauksessa lähes aina "puolikuntoisena", vaikkei mitään kunnon darraa välttämättä olisikaan. Sen muisteleminenkin jo inhottaa mua. Lisäksi kaikki ne lukemattomat draamat, riidat ja ongelmat, joita humalaisessa kaveriporukassa aiheutuu lähes joka kerta, eivät oikein houkuttele.

Mä olen nyt raskauteni aikana ollut alkoholia nauttivien ystävieni seurassa monet kerrat eikä se, että mä litkin limsaa kun muut juo siideriä, todellakaan ole vaikuttanut siihen kuinka hauskaa mulla on. Okei, onhan se välillä vähän rasittavaa katsella humalaisia ihmisiä, kun itse on täysin selvä, mutta siihenkin täytyy vain osata suhtautua oikealla asenteella. En mä sano, ettenkö tulisi koskaan enää juomaan itseäni humalaan, mutta en mä koe siihen samanlaista tarvetta enää kuin vaikkapa vielä vuosi sitten. Viime vuoden kevät meni muutenkin aika pitkälti juhliessa ja alkoholia juodessa, että ehkä mä sain siitä tarpeekseni silloin. Kuka tietää.

Mä törmäsin myös yhteen aika mielenkiintoiseen ilmiöön eilen, kun menin kavereideni kanssa jossain vaiheessa iltaa baariin. Kyseessä ei ollut yökerho vaan ihan sellainen istuskelupaikka ja sinnekin me alunperin mentiin vain, koska haluttiin päästä vessaan. Jotenkin sinne tuli sitten jäätyä joksikin aikaa ja voi luoja miten jotkut ihmiset tuijottivat mua. Mun raskaus on siis jo ihan selkeästi nähtävissä ja se, että mä siellä baarissa istuin juoden cokista, oli ilmeisesti joidenkin mielestä todella, todella väärin. Miksen mä olisi saanut olla siellä? Miksi muhun luotiin niin paheksuvia ja tuomitsevia katseita? Mä en käsitä.

Erään ystäväni teoria tästä oli se, että baareissa ihmiset ovat humalassa ja voivat vaikka tönäistä mua siten, että kaadun ja vauvalle saattaa tapahtua jotain. Okei, onhan toi ihan mahdollista. Mutta ihan samalla tavalla noin voi käydä missä tahansa ja vaikka kukaan ei olisikaan humalassa. Mä voin myös kaatua itse ihan omia aikojani. Ymmärtäisin tuollaiset katseet paremmin, jos kyseessä olisi täyteen ahdettu yökerho ja haluaisin väen väkisin mennä tanssimaan kymmenien ihmisten keskelle. Ei mua ole koskaan tanssilattiallakaan kaadettu, mutta ei siellä voi välttyä tönimiseltä ja tuuppimiselta, enkä mä sellaiseen paikkaan tällä hetkellä menisikään. Eilinen tilanne oli kuitenkin ihan eri. Mä haluaisin oikeasti tietää mikä tossa oli niin "väärin", jotta pystyisin paremmin ymmärtämään näitä ihmisiä. Onko se toi mitä ystäväni sanoi vai ajattelevatko jotkut, ettei raskaana olevalla yksinkertaisesti ole mitään asiaa baariin?

Mun ilta oli kaikista katseista ja vilkuiluista huolimatta oikein onnistunut. Olin kahdentoista aikoihin jo kotona nukkumassa, ja nyt odottelen, että toi unikeko tuolta heräilee ja mä pääsen siivoamaan vaatekaappejani. Tämä vappu oli täysin erilainen kuin monet edelliset, mutta jostain kumman syystä mä itse asiassa pidin tämän vuoden vapusta paljon enemmän kuin niistä aiemmista :)