29.4.2014

Control.

Mä oon käynyt nyt taas viime aikoina aika tiiviisti terapiassa. Pääasiassahan mä puhun siellä äitini kuolemasta ja siinä sivussa totta kai myös isäni kuolemasta, välillä ongelmista muiden ihmisten kanssa ja elämästäni ylipäänsä. Viime kertoina me ollaan puhuttu siitä, kuinka mulla on aina ollut tietynlainen tarve kontrolloida kaikkea. Tai ei nyt kaikkea, mutta mun omaa elämääni ja tunteitani. Mä olen aina tiedostanut sen, että mulla on ollut ehkä tavallista suurempi tarve hallita omaa elämääni kuin ihmisillä keskimäärin. Ei se mikään pakkomielle ole koskaan ollut, mutta tietyllä tavalla se on välillä rajoittanut mun elämääni.

Ennen isän kuolemaa mä en oikein edes tajunnut, etten mä millään pysty kontrolloimaan koko elämääni, en ollut ajatellut asiaa sen syvällisemmin tai pitemmälle. Mulle oli itsestään selvää, että mun elämä menee aika pitkälti juuri siten kuin itse haluan. Tietenkään kaikki ei aina mennyt kuten mä halusin, jouduin monesti pettymään ja tyytymään tilanteisiin sellaisina kuin ne ovat, mutta mä olen myös aina ollut niin kunnianhimoinen, että olen aika pitkälti saanut haluamani. Enkä tarkoita nyt sitä, että olen kaveriporukassa saanut aina päättää mitä teemme tai kotona mitä ruokaa syömme. Ei, ei, ei. Puhun nyt isommista asioista ja nimenomaan sellaisista, jotka liittyvät minuun ja minun elämääni. Oli kyse sitten siitä mihin lukioon halusin päästä tai siitä kuinka pitkälle halusin kehittyä teini-iän harrastuksessani. Mulla oli tietty ajatus siitä mitä halusin ja mä tein kyllä kaikkeni, jotta saavuttaisin haluamani.

Yhtäkkiä multa vietiin isä. Täysin varoittamatta ja aivan yllättäen. Silloin mä jouduin tajuamaan, etten mä voi hallita kaikkea. Vaikka mä tekisin mitä ja yrittäisin kuinka kovasti, mulla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa kaikkeen mitä mun ympärillä tapahtuu. Tietyt asiat, jotka tapahtuvat muille ihmisille, koskettavat väkisin myös mun elämääni, ja mä olen vasta nyt lähiaikoina tajunnut kuinka paljon mua järkytti isäni kuolemassa myös se, ettei mulla ollut enää sitä tiettyä kontrollia itsestäni ja elämästäni. Totta kai oli paljon isompi asia ylipäänsä menettää isä ja suru peitti alleen lähes kaikki muut tunteet, mutta mä olin myös täysin hukassa sen takia, että mä en pystynyt enää vaikuttamaan siihen, mitä mun elämässä tapahtui ja millaisia tunteita tunsin. Mä olen vasta nyt ymmärtänyt kunnolla monia asioita ja pelkoja, joita mä en siihen aikaan voinut lainkaan käsittää. En ymmärtänyt miksi mua pelotti niin paljon ja miksi tunsin tiettyjä asioita. Kaikki on nyt jotenkin paljon selkeämpää ja ymmärrän paremmin itseäni.

Nykyään mä olen jollain tavalla vähän "hellittänyt" ton kanssa, vaikka toisaalta taas mun elämästä on myös kadonnut tietynlainen varmuus. Ainakin mä olen näiden menetysten kautta oppinut sen, ettei maailma kaadu siihen, jos ei aina pysty tekemään parastaan tai hallitsemaan kaikkea täysin. En tiedä onko noi sanat hallita ja kontrolloida ehkä ne kaikkein parhaimmat kuvaamaan tätä asiaa, mutta en parempiakaan keksinyt. Ne vain tuntuu niin kovin voimakkailta, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä ajan tällä tekstillä takaa.

Kivaa tiistaita kaikille ♥

27.4.2014

I see a world we were meant to see together.

Mietin taas blogini nimeä - äiti, miksi jätit minut? Mä olen koko tämän lähes vuoden kestäneen suruajan koittanut löytää siihen vastausta. Miksi äiti tappoi itsensä ja jätti minut. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin mä tajuan, etten mä tule koskaan saamaan vastausta tuohon kysymykseen, joka pyörii päässäni yhä päivittäin. Mä voin arvuutella ja tehdä omia johtopäätöksiäni, mutta koskaan en saa tietää totuutta. Enkä oikeastaan enää tiedä onko se edes tarpeen. Äiti on joka tapauksessa nyt poissa ja ehkä sen sijaan, että mietin miksi hän jätti minut, mun pitäisi keskittyä muistelemaan niitä hyviä aikoja. Niitä 20 vuotta, jotka sain elää tätä elämää yhdessä minulle niin rakkaan ja tärkeän ihmisen - äitini - kanssa.

Muistan hyvin sen ajan, kun itkin Antonia vasten sopertaen, etten koskaan pääse yli tästä. Etten milloinkaan voi jatkaa elämääni normaalisti ja mennä eteenpäin. En kaiken tapahtuneen jälkeen. Mä olen tajunnut nyt myös sen, että jossain kohtaa se on vaan pakko tehdä. Elämä jatkuu koko ajan mun ympärilläni, ja vaikka se pelottavaa onkin, jossain kohtaa on oikeasti pakko jättää ne menneet taakse. En tiedä tulenko koskaan hyväksymään sitä mitä äitini teki. Hänen valintansa sai monen ihmisen elämän täysin pois raiteiltaan ja satutti vielä useampaa ihmistä. Sen asian kanssa on vaan opittava elämään.

Kyllähän se tuntuu vieläkin aivan tajuttoman pahalta tietää, etten koskaan enää näe äitiäni eikä mulla ole enää vanhempia. Suru ei kuitenkaan enää ole samalla tavalla niin musertavaa kuin ennen. Aika kuluu ja suru vähenee. Ikävä on kova ja äidin miettiminen saa silmäni täyttymään kyynelistä lähes joka ikinen kerta. Muhun ei ehkä satu enää samalla tavalla kuin aiemmin, mutta mulla on ikävä. Niitä kumpaakin. Isää ja äitiä.

Meidän piti kokea vielä niin paljon yhdessä.

25.4.2014

Engagement.

Mä en edes muista koska olisin viimeksi ollut näin onnellinen. En varmasti vuosiin, ehkä joskus ennen isäni kuolemaa, mutta en viime aikoina. Lähinnä tätä tunnetta taisin päästä viimeksi silloin, kun sain tietää olevani raskaana, mutta siihenkin hetkeen liittyi niin paljon epäluuloa, epävarmuutta, pelkoa ja hämmennystä, ettei sitä voi kuvailla pelkillä positiivisilla sanoilla. Eilistä hetkeä voi, ja siitä seurannutta onnen tunnetta ei ole varjostanut yksikään negatiivinen ajatus tänäänkään koko päivänä.

Mä aavistelin, että jokin on pielessä. Anton on aina ollut todella huono salaamaan asioita ja mä huomasin, että joku vaivaa sitä. Se ei suostunut kertomaan mikä on ja mä mietin mielessäni ties mitä mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja sen omituiselle käytökselle. En mä oikein osaa edes selittää millainen se oli, mutta erilainen kuin yleensä. Eilen se sitten lopulta selvisi, kun mä tulin kotiin ja Anton odotti mua täällä. Anton kosi mua ja mä vastasin totta kai myöntävästi! :)

Oon leijaillut pilvissä eilisen ja koko tänkin päivän. Mun oli lähes mahdoton keskittyä tänään koulussa opetukseen ja katse harhaili hyvin usein vasemmassa nimettömässäni olevaan sormukseen. Se on ihana. Mutta vielä ihanampi on mun mieheni, jota mä rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa ♥ 

Mä en osannut odottaa mitään tällaista, vaikka me ollaan toki puhuttu lukemattomat kerrat meidän tulevaisuudesta ja siinä samalla kihloihin menemisestä ja lopulta avioliitosta. Kun mä joulun aikoihin sain tietää odottavani lasta, noista asioista alettiin puhua yhä enemmän ja enemmän. Me ollaan molemmat oltu aina sitä mieltä, ettei me aiota mennä kihloihin ennen kuin ollaan oikeesti valmiita suunnittelemaan häitä. Mä tiedän, ettei Anton kosinut mua sen takia, että me saadaan lapsi, mutta kyllä se taisi tätä koko asiaa ainakin vauhdittaa. Meidän elämähän muuttuu joka tapauksessa ensi elokuussa, kun pikkuinen syntyy ja ne ajat, kun juostaan baarissa pari kertaa viikossa ja kierretään kesällä kaikki maan festarit läpi, ovat takana. Ei meistä kumpikaan sellaista enää kaipaakaan tai tarvitse samalla tavalla kuin joskus ennen. Onneksi.

Ei me suoraan tältä istumalta mitään kirkkoa olla varaamassa, mutta en mä näe mitään syytä sille, ettei me voitaisi alkaa pikkuhiljaa miettiä sitäkin asiaa. Ei se ole ajankohtainen vielä tänään eikä huomenna, mutta kyllä mä toivoisin, että parin vuoden kuluttua mä olisin jo saanut tuon ihanan ihmisen aviomiehekseni :) 

Mä olen vieläkin niin täpinöissäni tästä kaikesta, etten tiedä sainko kirjoitettua mitään kovin järkevää, mutta ei kai sillä niin väliä ole :D Ihanaa perjantaita kaikille! ♥

23.4.2014

Tiedän miltä sinusta tuntuu.

Äitini itsemurhan jälkeen mä sain ja saan yhä edelleen kuulla ihmisiltä, että he voivat kuvitella kuinka pahalta musta tuntuu. Näistä ihmisistä osa on heti seuraavassa lauseessaan sanonut, ettei ole koskaan menettänyt ketään läheistä, saati sitten, että kuolinsyynä olisi ollut itsemurha. Mä olen monesti kysynyt näiltä ihmisiltä, että miten te voisitte mitenkään ymmärtää, kun ette ole kokeneet samaa kuin minä?

En mä ajattele, etteikö kukaan voisi tietää miltä musta tuntuu, sillä valitettavasti mä en ole ainut ihminen, jonka läheinen on päättänyt itse elämänsä. Eikä mua yleensä millään tavalla ärsytä, vaikka joku sanoisikin tietävänsä tai pystyvänsä kuvittelemaan mitä mä käyn läpi. Mä en ehkä ihan vaan tajua sitä. Tiedän, että se on ilmeisesti ihmisten tapa yrittää lohduttaa tai sanoa jotain lohdullisia sanoja, mutta aika monissa ihmisissä noi sanat herättävät ärsytystä ja oikestaan vain pahentavat tilannetta sen sijaan, että tuntuisivat lohduttavilta. 

Viime kesänä sanoin aika suorat sanat kuultuani tuon lausahduksen erään ihmisen suusta. Pyysin myöhemmin anteeksi, mutta tämä ihminen sanoi, ettei ollut aiemmin ollenkaan tajunnut, ettei tuollaista välttämättä kannata sanoa. Ehkä oli siis ihan hyvä, että menetin hermoni, vaikka hän ei mitään pahaa missään vaiheessa tarkoittanutkaan. Olen myös vastaavasti itse saanut vihat päälleni, kun olen jollekin sanonut, etten usko hänen pystyvän ymmärtämään mitä mä käyn läpi. Kyseinen ihminen ei siis ole joutunut vastaavaa kokemaan, mutta hänen mielestään olin ilmeisesti jollain tavalla ylimielinen sanoessani mitä ajattelin. Parempi siis varmaan vain olla hiljaa ja antaa ihmisten sanoa mitä haluavat. Onhan se välillä turhauttavaa ja jopa ärsyttävääkin, mutta niin on moni muukin asia.

Mutta oikeesti, olkaa onnellisia, jos ette ole joutuneet kokemaan mitään vastaavaa. Maailmassa on monia kamalia asioita, jotka saattavat sattua omalle kohdalle, eikä läheisen itsemurha välttämättä ole niistä se kaikkein vaikein. Joku menettää lapsensa, sairastuu vakavasti, halvaantuu kaulasta alaspäin, joutuu raiskauksen tai muun käsittämättömän julman väkivallan kohteeksi jne. Kaikki edellä mainitut ja sadat muut asiat ovat sellaisia, joita tuskin pystyy täysin ymmärtämään ennen kuin se tapahtuu itselle. 

Ei kenenkään ulkopuolisen mun mielestäni edes tarvitse ymmärtää miltä siitä toisesta ihmisestä tuntuu, eikä se ole edes mahdollista, jos ei ole itse kokenut mitään vastaavaa. Ei mullakaan esimerkiksi ole mitään käsitystä siitä, miltä tuntuisi tulla raiskatuksi tai joutua hautaamaan oma lapsi. Varmasti aika helvetin pahalta. Niin pahalta, etten mä voi edes kuvitella millaista se olisi. Totta kai sitä tiettyyn pisteeseen asti pystyy kuvittelemaan, mutta totuus on todennäköisesti lopulta jotain aivan muuta kuin mitä itse on ajatellut.

Ylipäätään mä olen itse asiassa aika pitkälti sitä mieltä, ettei toisen menetystä tms. pitäisi verrata omaansa. Riippumatta siitä miten täysin ulkopuolinen sen tilanteen näkee, sille ihmiselle, jota kyseinen asia koskettaa, se on todennäköisesti todella iso asia ja tuntuu aivan käsittämättömän pahalta. Jokaisella on se oma subjektiivinen näkemys asioista eikä kukaan toinen voi loppujen lopuksi täysin käsittää, miten toinen ihminen sen kokee. Ei, vaikka olisi itse kokenut saman asian. Silloin todennäköisesti pystyy vain paremmin ymmärtämään. Eihän se väärin tietenkään ole todeta, että voi kuvitella tai pystyy hyvin ymmärtämään miltä toisesta tuntuu, mutta ei se välttämättä ole kaikissa tilanteissa paras mahdollinen asia sanoa.

21.4.2014

Opiskelut.

Isän kuolema vaikutti mun lukio-opintoihin, äidin kuolema AMK-opintoihin ja kesällä syntyvä vauva keskeyttää taas jälleen mun opinnot. Tilanne ei todellakaan ole mitenkään ihanteellinen, ja mä valehtelisin jos väittäisin, etten olisi mieluusti suorittanut näitä 3,5 vuotta kestäviä opintojani yhteen putkeen. Tähän on kuitenkin tyydyttävä, sillä menneelle ei voi yhtään mitään ja lapsen syntyminen on sentään iloinen ja toivottu asia :) Ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa mitä ajatuksia tää kaikki herättää.

En oikein vieläkään kunnolla ymmärrä miten onnistuin pääsemään kirjoituksista läpi keväällä, kun isäni oli kuollut vasta muutama kuukausi aiemmin. Itse asiassa sain vielä ihan kohtuu hyvät arvosanatkin kaikista kolmesta aineesta, jotka kirjoitin. Mun oli alunperin tarkoitus pyrkiä lukion jälkeen opiskelemaan myös yliopistoon, mutta mua ei olisi voinut sinä keväänä vähempää kiinnostaa mihinkään pääsykokeisiin pänttääminen. Päädyin siis hakemaan vaan ammattikorkeakouluun linjoille, joissa ei pääsykokeita varten tarvinnut lukea sivuakaan tekstiä yhdestäkään kirjasta. Pääsin sisään enkä voisi tällä hetkellä olla tyytyväisempi valintaani. Opiskelemani ala tuntuu juuri oikealta minulle ja tunne on pelkästään vahvistunut viimeisen vuoden aikana.

Mua on kuitenkin harmittanut ja suoraan sanottuna vituttanutkin se, että mun vanhempien kuolemalla on ollut negatiivinen vaikutus mun opintoihini, vaikka toki se onkin vain todella pieni ja mitätön asia. Nyt kun asiaa on ajatellut, on herännyt tuollaisiakin ajatuksia ja on tullut mietittyä mihin kaikkeen noi menetykset oikein ovatkaan vaikuttaneet. Muut nauttivat penkkareista ja viettivät unelmiensa yo-juhlat. Mä en. Suurin osa saa suorittaa opintonsa loppuun ilman, että välissä täytyy pitää taukoa sen takia, että oma äiti on tehnyt itsemurhan eikä itse kykene normaaliin elämään niin pian tapahtuneen jälkeen. Kuten sanoin, noi on todella pieniä asioita siihen kaikkeen suruun verrattuna, mitä vanhempieni kuolemasta on aiheutunut, enkä mä ole millään lailla katkera siitä, että esimerkiksi penkkarit jäivät multa täysin väliin. Ihan sama, vaikka jäivät, mutta asiat olisivat myös voineet mennä toisin.

Väistämättähän isäni kuolemalla oli kielteisiä vaikutuksia lukio-opintoihini ja tuskin siitä mitään etua ainakaan on, että käyn nykyisiä opintojani tällaisissa pätkissä. Mutta kai mun pitäisi vaan olla tyytyväinen siihen, että kaikesta huolimatta todella sain sen yo-lakin päähäni silloin kun pitikin ja tiedän jossain vaiheessa valmistuvani nykyisestä koulustani ja saavani ammatin. Mä olenkin tyytyväinen, mutta mieluummin mä olisin nähnyt asioiden menevän eri tavalla. Ja ennen kaikkea mä olisin mieluummin sitten joskus tulevaisuudessa juhlinut valmistumistani vanhempieni kanssa. Nyt se ei ole mahdollista, ja koska mulla on taas viime päivät ollut enemmän kuin paljon aikaa miettiä kaikkea mahdollista taivaan ja maan välillä, aloin miettiä näitäkin asioita. Huomenna onneksi jatkuu taas koulu, eli saanpahan jotain muuta ajateltavaa ainakin :)

20.4.2014

Tears or joy.

Blogini käsittelee pääasiassa todella raskaita aiheita ja postaukset on usein kirjoitettu kyyneleet silmissä. Joinain päivinä en nykyään ole senkään vuoksi oikein halunnut tulla tänne kirjoittamaan, kun tiedän miten paha mieli siitä todennäköisesti tulee. Tilanne on tietysti eri silloin, kun on jo valmiiksi vähän huonommat fiilikset, jos on tullut mietittyä jotain juttua ja haluan kirjoittaa sitten siitä. Noin se tilanne yleensä onkin, mutta välillä se huono fiilis tulee puhtaasti siitä, kun päädyn tänne kirjoittamaan ja pohtimaan joitain asioita.

Nyt sain kuitenkin taas yhden syyn tehdä vähän positiivisemman postauksen, sillä sain haasteen Liluka M:ltä. Kiitos tästä! :)

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Haastetun pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haastettujen tulee valita 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Faktat minusta:
1. Oon aina ollut tosi tyttömäinen tyttö. Pienenä mun piti aina saada pukeutua vaaleanpunaiseen ja olin aina meidän perheen prinsessa.

2. Tykkään shoppailusta - vähän liikaakin. Viimeisen vuoden ajan mä olen sattuneesta syystä ottanut aika paljon rauhallisemmin ton kanssa, mutta viime aikoina on taas tullut osteltua vähän sitä sun tätä. Pyrin kuitenkin siihen, että harkitsen tarkemmin ja mietin hieman pidemmälle ennen kuin ostan jotain (=vaatteita).

3. Mulla on täysin piikkisuorat hiukset ja voi miten mä vihasin niitä pienenä. Siskollani oli ihanat luonnonkiharat hiukset ja olin tosi kateellinen niistä, mutta tällä hetkellä en voisi olla tyytyväisempi siihen, että hiukseni todella ovat suorat :)

4. Mun mielestä siivoominen on yleensä tosi kivaa ja varsinkin nyt tässä kevään aikana oon puunannut ja kuurannut tätä meidän asuntoa vähän väliä. Ainut mitä en suostu tekemään on pölyjen pyyhkiminen. Vihaan sitä yli kaiken :D

5. En oikeastaan tykkää ajaa autoa, vaikka mulla siis on ajokortti ja osaan ajaa omasta mielestäni ihan hyvin. En tiedä mikä siinä edes on, kun ei mua se ajaminen pelota millään tavalla, mutta mun mielestä se on jotenkin rasittavaa ja istunkin mieluummin jonkun toisen kyydissä.

6. Ennen raskaaksi tulemista mun päivä ei olisi lähtenyt lainkaan käyntiin ilman kahvia, mutta nyt raskaana ollessani mun ei ole kertaakaan tehnyt edes mieli kahvia. Saa nähdä miten käy, kun lapsi syntyy!

7. Opin todella nopeasti biisien sanat ja tykkään laulaa mukana, kun kuuntelen musiikkia.

8. Oon yleensä tosi kiltti, huomaavainen ja ystävällinen ihminen, mutta jos mut suututtaa, sen tosiaan sitten kyllä huomaa. Anton joskus sanoikin, että mä en yleensä ikinä sano kenellekään tai kenestäkään mitään ilkeää, mutta silloin joskus harvoin kun tilanne sitä vaatii, tiedän kyllä miten ihan muutamalla sanalla saa sanottua todella pahasti. Onneksi mä suutun todella harvoin sillä tavalla, että oikeasti sanoisin jotain ilkeää.

9. Mulle on aina ollut tosi tärkeää se, miltä näytän. Paitsi ehkä viime aikoina, mutta kyllä mä nykyään taas aika hyvin kiinnitän huomiota siihen, että mulla on kivat vaatteet, meikit kunnossa ja hiukset nätisti, kun poistun kotoa.

10. Tykkään antaa pusuja :D Anton totta kai on ihan selkeä "uhri", samoin meidän kissat, joita pusuttelen jatkuvasti, mutta mun kaveritkin ovat saaneet oman osansa tästä, erityisesti kun mä olen humalassa.

11. Oon omasta mielestäni todella huono pukemaan ajatuksiani sanoiksi. Monesti postauksia kirjoittaessani olen miettinyt mahtaakohan kukaan ymmärtää mitä kirjoittamillani asioilla todella tarkoitan, kun olen niin huono selittämään asioita ymmärrettävästi.

Sitten vastaukset saamiini kysymyksiin:
1. Minkälainen aamuihminen olet?
- Olen itse asiassa aina ollut nimenomaan aamuihminen. Tykkään herätä aikaisin ihan vapaapäivinäkin, koska musta tuntuu, että koko päivä on jo ohi, jos nukun vaikka 11 asti :D Anton on myös aina ihmetellyt sitä, kuinka mä aina kellon soidessa pomppaan samantien ylös ja alan touhuta, kun se itse tarvitsee aina aikaa siihen, että herää kunnolla. Oon itse ihan tyytyväinen tähän :)

2. Minkälainen olet humalassa?
- Äänekäs ja alan kuulemma puhua niin nopeesti, että mun puheesta on vaikea saada enää edes selvää :D Kai mä ihan hauskakin osaan olla ja niitä pusuja tosiaan tulee jaeltua ;D Siitä tosin on jo lähes vuosi kun olen viimeksi kunnolla ollut humalassa, että toihan on voinut muuttua vaikka mihin suuntaan.

3. Minkälaisissa asioissa olet pikkutarkka?
- Ensimmäisenä tuli mieleen meikki. Ja nimenomaan silmien rajaus ja kulmakynän käyttö, joiden kanssa tappelin varsinkin nuorempana hyvin paljon. Tiedä sitten ovatko taidot karttuneet ajan kuluessa vai mitä on käynyt, kun nykyään oon lähes aina heti "ensiyrittämällä" tyytyväinen meikkiini, eikä rajauksia tarvitse vääntää puoltaa tuntia, jotta niistä tulisi mun mielestä täydelliset :D

4. Suurin haaveesi tällä hetkellä?
- Niinkin simppeli kuin elää onnellista ja tasapainoista elämää ilman isoja huolia, murheita ja suruja. 

5. Onko sinulla lemmikkiä/haluaisitko?
- Meillä on kaksi ihanaakin ihanampaa kisua ♥

6. Mikä on parasta bloggaamisessa?
- Ehdottomasti lukijoilta saatu palaute ja vuorovaikutus, mikä on voinut tulla kommenttien muodossa tai pitkään jatkuneen s-postiviestittelyn kautta. Eli mun tapauksessa tota voisi kai kutsua myös nimellä vertaistuki :)

7. Mikä oli suosikki tv-sarjasi lapsena?
- Ihan ehdottomasti Muumit! Ja totta puhuen ne on vieläkin aika kovassa huudossa täällä meillä aina välillä ;D

8. Miten purat vihasi?
- Aika usein mä vaan olen hiljaa, jos oon jollekulle vihainen ja käyn täyttä sotaa pääni sisällä. Joissain tilanteissa avaan sitten suuni, mutta mä lepyn myös todella nopeasti. Aika usein vihaisena alan myös itkeä ja tossa jokin aika sitten purin vihaani/turhautumitani myös niinkin terveellä tavalla kuin hakkaamalla ja potkimalla kovaa betoniseinää. Ei olisi kannattanut.

9. Mitä tekisit jos saisit olla päivän vastakkaista sukupuolta?
- Varmaan menisin jonnekin yökerhoon ja koittaisin iskeä jonkun hyvännäköisen naisen :D

10. Mihin haluaisit matkustaa seuraavaksi?
- Lontooseen mä olen halunnut siitä lähtien, kun viimeksi sieltä palasin. Sinne meidän on ollut Antonin kanssa tarkoitus matkustaakin, mutta ei olla vielä saatu reissua onnistumaan.

Kiitos kivoista kysymyksistä ja haasteesta! Mä olen nyt niin tylsä, etten haasta ketään eli skippaan nuo kohdat 3-6 kokonaan :D Hyvää pääsiäistä kaikille ♥

18.4.2014

So put your hands up and touch the sky.

En mä olisi vuosi sitten uskonut, jos joku olisi kertonut millaista mun elämä tulee olemaan. Itkua, huutoa, surua, tuskaa, kipua, pahaa oloa, epätoivoa, pelkoa. Taas kerran. Jotenkin mä olen nykyään monta kertaa toivonut, että mun vanhemmat olisivat kuolleet yhtä aikaa. Olisihan sekin ollut ihan kamalaa ja olisin jäänyt ehkä vielä enemmän tyhjän päälle, mutta ainakaan mun ei olisi tarvinnut käydä kahta kertaa läpi tätä helvettiä. Mä haluan päästä yli tästä kaikesta, haluan taas elää.

Otsikko on eräästä biisistä, jonka kuulin ensimmäistä kertaa suunnilleen vuosi sitten. Rakastuin siihen, se antoi mulle toivoa ja uskoa elämään. Isän kuolemasta oli jo jonkin verran aikaa ja mä olin aika hyvin päässyt jatkamaan elämääni. Ajattelin, että seuraavasta kesästä tulisi hyvä. Että mä tekisin asioita, joista nautin. Pitäisin hauskaa ystävieni ja rakkaani kanssa. Olisin paljon perheeni kanssa, kävisin Jessen kanssa uimassa ja äitini ja siskoni kanssa shoppailemassa. En käynyt. Nyt mä yritän taas kovin saada itseäni ylös täältä kuopasta ja ajatella positiivisesti. Ehkä mä nyt tulevana kesänä saan tehdä itselleni mieluisia asioita ja nauttia lämmöstä ja auringosta.

Mun on vaan enää niin kovin vaikea uskoa siihen, ettei jotain yllättävää tapahdu taas. Vastoinkäymiset ovat toki osa normaalia elämää, mutta mä pelkään tällä hetkellä kuollakseni sitä, että pian joku taas kuolee tai tapahtuu jotain muuta hirveää. Välillä on tullut mietittyä miten ihmiset, joilla on ihan jatkuvasti todella paljon vakavia ongelmia ja murheita, oikeasti jaksavat. En mäkään todellakaan ole päässyt helpolla, mutta tässä maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla on asiat vielä sata kertaa huonommin kuin mulla nyt. Mun mielestä on ihan käsittämätöntä miten vahva ihminen pystyy halutessaan olemaan.

Yesterday's history, tomorrow's a mystery
But today we're gonna shine
So put your hands up and touch the sky
'Cause the sky is the limit tonight

16.4.2014

The past came back to life.

Viime torstaina mä romahdin aivan täysin. En tiedä mistä se niin yhtäkkiä tuli, mutta mä olin vielä maanantainakin lähes täysin toimintakyvytön. Nyt on sentään onneksi jo paljon parempi, mutta en kunnolla edes muista mitä viikonloppuna tapahtui, kaikki on jotenkin todella sumeaa ja tuntuu hirveen etäiseltä. Perjantaina mä jouduin käymään sairaalassakin jonkinlaisen paniikki-/ahdistuskohtauksen vuoksi. En mä siitäkään oikein muista mitään muuta kuin sen, miten mä makasin jossain sairaalasängyssä täristen ja olin ihan varma, että kuolen. Ei tollanen mitenkään vakavaa ole eikä tossa onneksi ollut kyse mistään muusta, vaikka pelottava tilanne olikin.

Ekat päivät mä vaan itkin. Makasin sängyssä ja itkin, kunnes nukahdin siihen. Jossain vaiheessa mä en enää edes jaksanut itkeä. Oon tosiaan suurimmaksi osaksi nukkunut viime päivät ja oikeastaan pääsin vasta eilen ensimmäistä kertaa kunnolla ylös sieltä sängystä. Tänään kävin ulkonakin nopeasti ja mulla on ollut nyt päivä päivältä paljon parempi mieli :) Olo on silti jotenkin aivan voimaton, mikä tosin saattaa johtua myös siitä, että mulle iski tämän kevään varmaan neljäs flunssa, mikä omalta osaltaan vie niitä voimia aika paljon.

Blogia ei siis ole tullut päivitettyä hetkeen, mutta eiköhän tää tästä taas lähde. Pelottaa vaan jotenkin, että jatkossa tällaisia takapakkeja tulee enemmänkin... Mulle kyllä sanottiin, että tällaisia saattaa ihan hyvin ilmetä, kun on joutunut kokemaan niin vaikeita asioita eikä näitä todellakaan välttämättä tule enää uudestaan. Pidetään peukut pystyssä ettei tulisi!

10.4.2014

Memories.

Luin äskettäin vanhoja päiväkirjojani ajalta, kun isäni oli vielä elossa. Sen jälkeen niiden kirjoittaminen jäi ja nytkin taisi olla virhe lukea niitä vanhoja tekstejä. Aluksi kaikki oli ihan hyvin, musta tuntui pelkästään hyvältä lukea niitä iloisia kirjoituksia ja naureskelin omille tyhmyyksilleni. Mieleen palautui monia tapahtumia ja retkiä ystävieni kanssa, jotka olin kokonaan jo unohtanut. Olin kirjoittanut viimeisimmän kirjoitukseni samana päivänä, kun isäni kuoli. Äiti ja isä olivat juuri samana päivänä varanneet meille lomamatkan seuraavaksi hiihtolomaksi. Antonin ja siskoni miehen oli tarkoitus tulla mukaan ja olisimme saaneet viettää taatusti ihanan viikon etelän lämmössä. Sinne matkalle ei koskaan lähdetty, ei kukaan meistä.

Paha mieli mulle iski oikeastaan lähinnä siinä kohtaa, kun luin sitä viimeisintä kirjoitustani. Tiesin, ettei niitä tulisi enää enempää ja mun pitäisi taas "palata todellisuuteen." Mä olin viettänyt lähemmäs kaksi tuntia lukien niitä kirjoituksia ja sen hetken ajan musta ihan oikeasti tuntui kuin mä olisin yhä se sama ihminen. Tai siis totta kai mä olen yhä sama ihminen, mutta kaikki on niin erilaista nykyään. Kaikki on muuttunut, enkä mä pidä tästä muutoksesta yhtään. 

Mä olen näiden menetysteni jälkeen huomannut, että mä yritän kaikin keinoin pitää kiinni menneestä. Enkä tarkoita tällä niinkään sitä, etten suostuisi myöntämään, että jotain pahaa on tapahtunut. Mutta siis mä en esimerkiksi voisi kuvitellakaan luopuvani noista päiväkirjoista, vaikka en todennäköisesti niitä tule koskaan enää lukemaan. En myöskään halua tai aio poistaa äidiltäni saamiani viestejä tai hänen numeroaan puhelimestani. Mulla ei ole pienintäkään aikomusta lukea niitä viestejä, mutta kuten mä olen tainnut joskus ennenkin sanoa, mun pitää tietää niiden olevan siellä. Se on jollain tavalla lohdullista tietää, että halutessani mä pääsen taas hetkeksi palaamaan menneeseen ajatusteni avulla. Mulle tulee ihan hirveä olo, kun edes mietin niiden viestien poistamista. En mä voisi tehdä sitä, vaikka ehkä olisikin parempi hankkiutua niistä eroon.

9.4.2014

Epätodellinen todellisuus.

Siskoni soitti mulle tänään ihan paniikissa. Ama oli kai sisäistänyt vasta nyt kunnolla sen, ettei isä tai äiti tule kumpikaan olemaan hänen häissään. Isä ei taluta häntä alttarille eikä kumpikaan näe, kuinka heidän esikoisensa sanoo tahdon. Mä koitin lohduttaa Amandaa parhaan kykyni mukaan, mutten usko, että onnistuin siinä kovinkaan hyvin. Varmasti siskoni on noita asioita miettinyt aiemminkin, mutta ei kai hän ole sitten tätä ennen kunnolla tajunnut mitä vanhempiemme kuolema käytännössä tarkoittaa hänen häidensä kannalta. Mulle tuli ihan älyttömän paha mieli Amandan puolesta ja oikeastaan myös itseni - samahan se on edessä myös mulla, jos joku päivä menen naimisiin. 

Mähän olen toisaalta tota miettinyt jo monta kertaa aiemminkin, mutta kyllä se itku sieltä silti taas tuli. Näin kliseisesti sanottuna mä olen pikkutytöstä asti miettinyt minkälaiset häät haluan ja kieltämättä siihen mielikuvaan kuului se, että molemmat vanhempani ovat tilaisuudessa läsnä. Niin ei kuitenkaan tule tapahtumaan, mutta uskon vakaasti siihen, että sekä siskoni että minun mahdollisista häistäni tulee vanhempiemme poissaolosta huolimatta iloinen tapahtuma. Totta kai me molemmat toivoisimme, että isä ja äiti olisivat läsnä, mutta tuohonkin asiaan pitää vain osata suhtautua oikein, kun ei sille voi yhtään mitään.

Itse asiassa mä en vieläkään aina muista, ettei mulla ole enää vanhempia. Aika usein tulee mieleen jotain mitä pitäisi sanoa tai kysyä jommalta kummalta, tai ihan ylipäänsä on sellainen olo, että äiti ja isä ovat vielä elossa. Kyllähän se todellisuus sieltä sitten iskee aina vasten kasvoja, mutta tällä hetkellä mä en edes osaa kuvitella, ettei Ama kävele isän kanssa kirkossa sinne alttarille. En vain osaa. Ei se ole vielä konkreettista, mutta se muuttuu sellaiseksi varmasti siinä vaiheessa, kun me ollaan siellä kirkossa. Totta kai mä tiedän mikä on totta ja mikä ei, mutta ei sitä loppujen lopuksi aina silti ihan kunnolla tajua miten ne asiat oikeasti ovat...

8.4.2014

Disappointment.

Miten voikin tuntua niin pahalta olla pettynyt itseensä. Odotin taas ihan liikaa, kun ajattelin ettei äidin itsemurha enää vaivaisi mua. Tai en oikein edes ymmärrä tätä, koska kuten mä viime postauksessa kirjoitin, tiedostin ja tiedostan kyllä sen, että niitä huonoja päiviä ja hetkiä tulee, vaikka yksi ilta menikin niin hyvissä fiiliksissä. Mä vaan jostain syystä alan liikaa toivoa ja ehkä tottuakin siihen hetkelliseen hyvään oloon, joten pettymys oli taas kerran ihan järkyttävä, kun ei se kestänytkään loputtomiin. Eikä ongelma nytkään ole niinkään ehkä se, että olen ollut surullinen ja itkenyt silmät päästäni huutaen, ettei mulla ole enää äitiä. Ongelma on siinä, että tunnen epäonnistuneeni ja oon sen takia pettynyt itseeni.

Totta kai siitä hyvästä ja huolettomasta olosta haluaisi pitää kiinni, mutta mun täytyy vaan hyväksyä, että suru kuuluu edelleen vahvasti mun elämääni. Se on kuulunut jo yli kahden vuoden ajan, enkä mä vaan enää jaksaisi sitä. Asetan itselleni selvästikin liian suuria "tavoitteita", joita en sitten pystykään täyttämään ja petyn sen vuoksi itseeni. Huvittavinta tässä on se, että mä teen sen tiedostamatta sitä itse lainkaan, ja tajuan koko jutun vasta siinä kohtaa, kun se pettymyksen tunne tulee. Elämässä on toki paljon hyvääkin, mutta juuri nyt tällä hetkellä mun on niin vaikea edes yrittää nähdä asioiden valoisia puolia ja nauttia niistä hyvistä asioista. Tänään ei selvästikään ole mun päiväni, eikä ollut eilenkään.

No, onneksi tämäkin päivä on vasta alussa ja mitä vain voi vielä tapahtua. Mulla se vaan tuppaa menemään niin, että jos aamulla on jo paha mieli ja kaikki menee huonosti, sama jatkuu iltaan asti. Oli niin työn ja tuskan takana, että sain itseni raahattua kahdeksaksi tänään kouluun, mutta ei siellä onneksi tarvinnut olla montaa tuntia. Nyt ajattelin mennä takaisin peiton alle ja toivottavasti herätä parin tunnin päästä iloisemmalla mielellä :)

6.4.2014

Ihana ilta.

Ette usko kuinka hyvältä tuntui, kun sain eilen viettää koko illan ilman, että surin tai edes mietin vanhempieni kuolemaa :) Ehkä mä tosiaan alan taas päästä kunnolla kiinni elämään ja elämiseen. Eihän yksi tai edes useampi ilta ilman suruja murheita vielä tarkoita sitä, etteikö joku kerta se ilo voisi taas kääntyä itkuksi, mutta kyllä mulle silti jäi tosi hyvät fiilikset eilisestä. Mä kuitenkin itkeskelen ja olen surullinen ihan ns. tavallisena arkena jatkuvasti, joten ihan hyvä että pystyn oikeasti nauttimaan kunnolla kavereiden seurasta. Ennen kaikkea oli myös aivan mahtavaa päästä vihdoin taas näkemään kaikkia rakkaita ystäviäni, jotka olivat olleet monta viikkoa poissa Suomesta!

Ilta oli siis kaikinpuolin onnistunut, ja täytyy myöntää, että ystävieni matkajuttuja kuunnellessa iski pienoinen kateus - olisi ollut niin siistiä päästä myös itsekin reissaamaan Kaakkois-Aasiaan pariksi kuukaudeksi. Onneksi lyhyemmälle lomamatkalle pääsee aivan varmasti, sitten joskus... :) 

Kohta me lähdetään Antonin kanssa ostoksille. Mun pitäisi löytää jostain itselleni mekko siskoni häihin, mutta tämä hyvinkin nopeasti kasvava mahani tekee mekon löytymisestä vähän haasteellisemman jutun, kun en kuitenkaan haluaisi mihinkään valtavaan säkkiinkään pukeutua siskoni tärkeänä päivänä. Käydään myös moikkaamassa mun pikkuveljeä, joka on kovasti pyydellyt meitä käymään siellä. Jesse on muutenkin viime aikoina soitellut mulle paljon enemmän ja me ollaan puhuttu puhelimessa lähes päivittäin ja välillä parikin tuntia kerrallaan. Musta on tosi kiva, että mulla on niin läheiset välit pikkuveljeni kanssa, vaikka me ei saman katon alla enää asutakaan :) Vanhempieni kuoleman jälkeen mä olen vasta kunnolla oppinut arvostamaan sitä, että mulla on näin ihanat sisarukset ja teen kyllä kaikkeni, jotta meidän välit pysyvät jatkossakin hyvinä ja läheisinä.

Toivottavasti teillä on ollut mukava viikonloppu!

4.4.2014

Kuulumisia.

Kiitos ensinnäkin teille, jotka ootte tohon kyselyyn vastanneet :) Musta on hyvä tietää millaiset asiat teitä kiinnostavat, vaikka blogi äitini kuolemaan perustuukin. Ei mun kuitenkaan siitä tarvitse joka kerta kirjoittaa, kuten en ole kirjoittanutkaan, ja senpä takia on kiva tietää minkälaisista postauksista pidätte/mitkä kiinnostavat. Mun oli jo eilen tarkoitus kirjoitella ihan yleisiä kuulumisia viime ajoilta, mutta se sitten jäi, kun en voinut olla kirjoittamatta postausta siitä vähän ikävämmän puoleisesta kommentista, jonka olin saanut. Mulla oli kyseisen kommentin takia paha mieli itse asiassa koko eilisen päivän ajan, mutta kyllä se siitä sitten hälveni onneksi :) Turhaan mä tollasta asiaa enää mietin tai ainakaan annan sen enempää vaikuttaa mielialaani.

Muuten mulla on ollut jotenkin tosi pirteä ja energinen olo koko viikon. Oon mm. käynyt koulussa, nähnyt kavereita, käynyt ihastelemassa syötävän suloisia ja pikkuisia vauvanvaatteita kaupoissa, listannut ylös tavaroita, jotka meidän täytyy vauvalle hankkia, käynyt terapiassa (hyvä minä!) sekä viettänyt laatuaikaa rakkaani kanssa. Nyt ollaan vasta perjantaissa ja musta tuntuu, että oon saanut näiden muutaman päivän aikana enemmän tehtyä kuin joskus aiemmin sain aikaiseksi kokonaisessa kuukaudessa. Olo on jotenkin huojentunut tälläkin hetkellä, en kai "osaa" enää olla samalla tavalla surullinen ihan koko ajan. Uskallan jo nauttia elämästä ja sen tuomista pienistä iloista :)

Kerroinkin aiemmin, että päädyin varaamaan terapiaan taas ajan itselleni ja kyllä se kannattikin. Olin jossain vaiheessa taas jo perumassa varaamaani aikaa, mutta onneksi en niin tehnyt. Tuntui hyvältä mennä sinne ja saada puhua asioista, vaikka en mitenkään erityisen surullinen olekaan tällä viikolla ollut.  Aion ehdottomasti jatkossakin käydä siellä. Tarkoittaahan siellä käyminen myös sitä, että vaivaan vähemmän läheisiäni murheideni kanssa, kun saan puhua terapeutilleni niistä, mikä on mun mielestä pelkästään positiivinen asia. 

Koulussa on mennyt todella kivasti ja mulle on itse asiassa tämän viikon aikana ensimmäistä kertaa tullut vähän haikea fiilis, kun oon miettinyt, että joudun jälleen vaihtamaan opiskeluryhmää. Tässä nykyisessä ryhmässä kaikki tulevat tosi hyvin juttuun keskenään ja mutkin otettiin heti alusta lähtien todella hyvin vastaan, vaikka tulinkin mukaan "kesken kaiken". Se alkuperäinen ryhmä, jossa opiskeluni aloitin, ei ollut läheskään yhtä yhtenäinen kuin tämä nykyinen. Ryhmähenki oli siinä todella huono ja välillä sen vuoksi oli isojakin hankaluuksia joidenkin asioiden hoitamisessa. Täytyy vaan toivoa, että sekin ryhmä, johon vielä joskus tulevaisuudessa päädyn, olisi enemmän tämän nykyisen kuin sen ensimmäisen kaltainen :)

Tänään iso joukko mun parhaimpia ystäviä palaa takaisin Suomeen pari kuukautta kestäneeltä reissultaan, ja huomenna olisi tarkoitus vähän juhlistaa heidän paluutaan! Mulla on siis poikkeuksellisen kiva lauantai tiedossa. Hauskaa viikonloppua kaikille teille :)

3.4.2014

Epäreilu raskaus?

En edes tiedä miksi pahoitin niin mieleni eilen saamastani kommentista. Johtukoon sitten raskaudesta tai siitä, että olen vain herkkä ihminen, miten vain. Lopputulos on kuitenkin sama. Mä en vain voi käsittää, miten mun raskauteni on pois keneltäkään toiselta. Miten jotkut ihmiset ajattelevat, että ylipäätään jonkun onni on pois joltain toiselta? Kommentti kokonaisuudessaan kuului siis näin: "Ei pahalla mutta ootko koskaan miettiny miten epäreilau on, että tuut raskaaks vaikket tahdo ja toiset yrittää kuukausi ja vuosi tolkulla eikä onnaa..... En tajuu miten se meneeki aina tolleen..... Lapsen saa ne jotka sitä ei edes haluis välttämättä ei ainakaan niin paljoo kun ne jotka sitä on yrittäneet kauan ja jotka ei jaksais enään odottaa....."

Juuri siksi, että tässä maailmassa ja tässä maassa on monia ihmisiä, jotka ajattelevat vastaavanlaisesti tuon kyseisen kommentin lähettäjän kanssa, mä olen kiertänyt kaikki mahdolliset vauva- ja raskausfoorumit hyvin kaukaa. Mä en halua kuulla tuollaisia asioita, enkä mä tule jatkossakaan haluamaan. En nyt enkä sitten, kun lapseni on syntynyt. Aina löytyy joku, jonka mielestä teen jotain aivan väärin, jonka mielestä mun ei kuuluisi edes olla raskaana ja mun vauva kuuluisi jollekulle toiselle. Kun jokainen varmasti tajuaa sen, ettei ole olemassa mitään kiintiötä siihen kuinka monta niitä vauvoja syntyy vaikka vuoden aikana. Että joku ylempi taho jakelisi niitä sitten valitsemilleen henkilöille, ja mun raskauteni ottaisi sen raskauden mahdollisuuden pois joltakulta toiselta. Kun ei se mene noin. Mun raskaana olemiseni ei vaikuta mitenkään siihen, tuleeko joku toinen nainen raskaaksi vai ei. Ei mitenkään.

Mä ymmärrän täydellisen hyvin sen, että ihmistä, joka on pitkään yrittänyt saada lasta, mutta ei ole siinä onnistunut, alkaa harmittaa. En tiedä miltä se tuntuu, mutta mä voin kuvitella kuinka turhauttavaa se on. Helposti siinä varmaan katkeroituu, mutta ei se, että on muille ilkeä ja vähättelee toisten "oikeutta olla raskaana" millään tavalla nopeuta tai helpota sitä, että itse tulisi raskaaksi ja saisi sen lapsen. Se ei voi mitenkään helpottaa kenenkään oloa, että sen turhautumisen purkaa täysin ventovieraaseen ihmiseen, joka nyt on sattunut olemaan onnekkaampi kuin itse on.

Ja mitä tulee tuon kommentin kysymykseen - ei, en ole miettinyt kuinka epäreilua on, että mä tulin raskaaksi, vaikka joku toinen ei siinä onnistu monista yrityksistä huolimatta. On totta, että me ei Antonin kanssa mitään lasta yritetty hankkia, mutta asiat menivät kuten menivät ja nyt me sellaista odotetaan. Mutta nyt kun mä tota asiaa mietin niin ei, en näe siinä mitään epäreilua. Epäreilua on toki se, että joku ei tule raskaaksi, vaikka kuinka haluaisi ja toivoisi niin tapahtuvan. Se ei kuitenkaan ole epäreilua, että mä tulin raskaaksi, vaikka joku ei tule. Ne asiat eivät liity toisiinsa millään tavalla.

Kaiken lisäksi mä pyytäisin sinua, joka tuon kommentin lähetit, ajattelemaan hetken aikaa myös sitä, että mä olen elämässäni menettänyt niin paljon, että eikö olisi ihan senkin puolesta korkea aika munkin saada jotain hienoa, hyvää ja onnellista elämääni? Mä menetin vanhempani, mutta en mä silti mennyt kenellekään toiselle sanomaan, että on epäreilua kun sun vanhemmat on vielä elossa, vaikka mun kuoli. Okei, kyse ei ole täysin samasta asiasta, mutta pointin varmasti jokainen ymmärtää. Vanhempieni kuolema ei ollut kenenkään ulkopuolisen vika, joten miksi mä syyttelisin tai purkaisin omaa suruani ja turhautumistani varsinkaan kehenkään tuntemattomaan ihmiseen? Ihan samalla tavalla se ei ole millään tavalla mun syytäni, ettet sinä tai joku toinen tule raskaaksi, joten mä en ihan ymmärrä miksi mulle tuollainen kommentti lähetettiin.

2.4.2014

Viikot kuluvat.

Jokin aika sitten mä aloin kiinnittää huomiota aina viikon loputtua siihen, että mä olen jälleen selvinnyt yhdestä viikosta. Oon ollut ylpeä itsestäni ja on tuntunut todella hyvältä tajuta, että niin se elämä vaan menee eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan, vaikka vielä jokin aika sitten mä en uskonut, että jaksan edes elää kovin kauaa. Viikkohan on oikeasti todella lyhyt aika, mutta siinä tilanteessa, kun koko maailma on täysin romuna, elämä täynnä vastoinkäymisiä ja jokainen päivä yhtä taistelua, tuntuu se viikkokin välillä todella pitkältä ajalta. Lisäksi tätä kaikkea helpottaa myös se, että mulla on nykyään jotain konkreettista, mitä odottaa tulevaisuudelta - lapseni syntymä. Vielä ennen joulua mulla ei ollut mitään samanlaista. Mä vaan elin, koska mun oli pakko ja toivoin, että jonain päivänä olo helpottaa. Se on helpottanut jo paljon, mutta tekee varmasti ihan hyvää miettiä välillä tulevaisuuttakin. Tulevaisuus ei nimittäin olisi voinut mua vähempää kiinnostaa vielä syksyllä, niin kuin ei moni muukaan asia.

Mä olen joskus miettinyt vakavissani itsemurhaa ja isosiskoni on omien sanojensa mukaan miettinyt aivan samaa. Kai se on ihan luonnollista, kun melko lyhyen ajan sisällä menettää molemmat vanhemmat aivan yllättäen. Vähemmästäkin menisi usko elämään. Me keskusteltiin tästä aiheesta Aman kanssa viimeksi kun nähtiin kahdestaan ja meillä oli yllättävän samanlainen käsitys kaikesta tuohon liittyvästä. Esimerkiksi me molemmat oltiin sitä mieltä, ettei me oltaisi mitenkään voitu antaa meidän isän kuoleman tappaa vielä meitäkin. Se tappoi jo äidin, ei se saisi aiheuttaa enää yhtään enempää surua meidän perheelle.

Kaiken lisäksi nyt kun mä tiedän miltä tuntuu, kun joku todella tärkeä ihminen tekee itsemurhan, en mä pystyisi sellaista koskaan tekemään. En niin kauan, kun mä tiedän jonkun rakastavan mua ja välittävän musta. Miten mä pystyisin aiheuttamaan kenellekään ihmiselle sellaisen määrän tuskaa ja kyyneleitä, kun mä olen itse joutunut käymään läpi sen helvetin enkä ole sieltä päässyt pois vieläkään? Tietenkään mä en esimerkiksi juuri nyt ole sellaisessa tilanteessa, että mä ihan tosissani haluaisin kuolla, joten enhän mä voi tietenkään tietää tekisinkö mä itselleni jotain pahaa, jos haluaisin oikeasti pois tästä maailmasta. Kynnys siihen on kaiken kokemani jälkeen kuitenkin aika helvetin korkea. En mä pysty enää näkemään itseäni tilanteessa, jossa päättäisin oman elämäni. En niin kauan, kun tästä maailmasta löytyy edes yksi ihminen, joka jäisi todella suremaan ja kaipaamaan mua.

Haluan myös tehdä elämästäni elämisen arvoisen ja päästä näiden vaikeiden aikojen yli. Ei kuolema ratkaisisi mitään, ei yhtikäs mitään. Ja mä olen niin onnellinen siitä, että olen tajunnut ton asian :)