31.3.2014

I'd rather die tomorrow than live a hundred years without knowing you.

Kuun alkupuolella kerroin, että meillä ei Antonin kanssa mene kovin hyvin. Mä olin lähtenyt pois kotoa enkä hetkeen tiennyt haluanko edes palata takaisin. Ilmapiiri meillä kotona oli sen tapauksen jälkeen jonkin aikaa todella kireä ja musta tuntui, että kaikki saattaa romahtaa kasaan minä hetkensä hyvänsä. Anton varoi sanojaan, teki kaikkensa, ettei olisi antanut mulle yhden yhtä aihetta suuttua tai hermostua lisää. Mua alkoi jossain kohtaa jopa ärsyttää sen varovaisuus, kun ei se yleensä samalla tavalla joudu varomaan sanojaan. Eikä mikään parisuhde toimi pitemmän päälle siten, että toinen joutuu koko ajan miettimään voiko sanoa jonkun asian vai saattaako toinen löytää siitä jotain sellaista, mistä voisi suuttua. Tai ehkä voi toimia, mutta ei se ole helppoa kummallekaan eikä taatusti tuo ainakaan onnea parisuhteelle.

Onnekseni voin kuitenkin nyt sanoa, että meillä on kaikki aikalailla taas kunnossa :) Kyllähän ne asiat kummittelevat vielä välillä mielessä, mutta mä olen antanut Antonille anteeksi, me ollaan puhuttu asiat halki ja aiotaan jatkaa yhdessä. Silloin aiemminhan mä taisinkin mainita, että me halutaan katsoa ihan rauhassa kuinka kaikki etenee eikä hätiköidä minkään päätöksen suhteen. Eipä siinä onneksi kovin kauaa mennyt, kun mäkin tajusin, etten voisi ikinä elää itseni kanssa, jos olisin todella sen yhden riidan takia päättänyt suhteemme. Vaikkakin Anton teki todella väärin mua kohtaan, petti mun luottamukseni ja kyseinen asia vaati paljon sulattelemista, mä kuitenkin rakastan sitä miestä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.

Kirjoitin viikonloppuna, että olin joskus nuorempana katsellut vanhempiani ja toivonut saavani itsekin yhtä onnellisen parisuhteen sitten joskus isona. Niin mä sainkin. Mä löysin Antonin enkä mä voisi edes kuvitella elämää kenenkään toisen kanssa. Kuten otsikossakin lukee, kuolisin mieluummin huomenna kuin eläisin sata vuotta tuntematta Antonia. Anton tekee mut onnelliseksi ja mä tiedän, että tunne on molemminpuolinen :)

Se mistä mä olen erityisen onnellinen on se, että Anton tunsi mut jo ennen kuin mun vanhemmat kuolivat. Jotenkin mä uskon, että Antonin on ollut sillä tavalla helpompi suhtautua muhun ja ymmärtää mun suruni ja hän myös tietää sen, millainen ihminen mä olin ennen kuin isä kuoli. Me ollaan koettu Antonin kanssa monia asioita, niin hyvässä kuin pahassa. Seuraava isompi etappi meidän suhteelle taitaakin olla meidän lapsen syntyminen, mitä me kumpikin odotetaan innolla! :) 

30.3.2014

She sits in her corner singing herself to sleep.

Mä olen aina tiennyt sen, että joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, että musta tuntuu näin pahalta mun vanhempien kuoleman jälkeen. Ei kaikkea tarvitse ymmärtää ja se on mulle ihan okei, mutta mun mielestä on aivan järjetöntä katkaista välit muhun kokonaan vaan sen takia, että mä olen liian surullinen enkä halua edes yrittää olla iloinen. Kieltämättä tuntui aika pahalta saada humalassa olevalta entiseltä ystävältäni eilen illalla puhelu, jossa hän kertoi miksei halua enää olla tekemisissä kanssani ja luetteli kaikki mahdolliset viat, joita musta löytyy...

Ilmeisesti tämä kyseinen ihminen oli kuullut joltain, että olin ihmetellyt miksi hän katkaisi välit minuun ja päätti sitten itse kertoa syyn. Ehkä mun olisi pitänyt itse kysyä sitä suoraan häneltä, mutta pelkäsin kuulevani juuri jotain tällaista ja en sen vuoksi viitsinyt turhaan alkaa pahoittaa mieltäni. Perimmäinen syy siis oli kuulemma ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että mä olin liian surullinen. Musta ei ollut iloa hänelle eikä hän halunnut tuhlata aikaansa ihmiseen, joka ei pysty antamaan ystävänä mitään takaisin. Kyllähän toi on periaatteessa ihan ymmärrettävää, mutta mun mielestä ystävän pitäisi ymmärtää, jos toisella on vaikeaa eikä katkaista välejä heti, jos toinen ei hetkeen pysty tai halua bilettää ja pitää hauskaa.

Mä kuulemma myös oikein kerjäämällä kerjäsin ihmisiltä sääliä äitini kuoleman jälkeen. Ton kuuleminen sattui aika paljon ja sai mut myös aika ymmälleen. Mähän nimenomaan sulkeuduin, olin yksin kotona enkä halunnut puhua kenellekään? Totta kai mä toisinaan jollekin puhuin, mutta jos niistä muutamasta kerrasta voi sanoa, että se oli säälin kerjäämistä niin siinä tapauksessa mä ilmaisin itseni totaalisesti väärin. En mä mitään sääliä ole tarvinnut enkä tarvitse keneltäkään. Olen tarvinnut ystävää, joka kuuntelee ja on tukenani vaikeina aikoina. Eihän kukaan voi tietää mitä toisen päässä liikkuu, mutta jos niistä mun viime kesän ja syksyn aikaisista avautumisista päätellään automaattisesti, että kerjään sääliä, on vikaa joko kuulijassa tai sitten minussa. Ymmärtäisin tuon kaiken paljon paremmin, jos äitini kuolemasta olisi kulunut vaikka viisi vuotta ja silti jatkuvasti olisin parkumassa asiasta jollekulle enkä edes tekisi mitään muuta. Nyt tuo menee kyllä täysin yli mun ymmärrykseni.

Anton sanoi, että mun kannattaa vaan unohtaa toi ihminen ja olla välittämättä sen sanoista. Niin mä aionkin unohtaa, en mä enää edes halua yrittää korjata välejä, en kaiken sen jälkeen mitä hän sanoi. Mun mielestä ystävä ei luettele toiselle kaikkia mahdollisia vikoja ja pieniä asioita, jotka toisessa ärsyttää ja keksi vielä omiaan siihen päälle. Mulla ei ainakaan ole tarvetta olla ystävilleni (tai kellekään muulle) tahallani ilkeä. Eihän me siis missään väleissä ollakaan oltu viime syksyn jälkeen, mutta eipähän tarvitse olla enää jatkossakaan. Ainakin mulle nyt selvisi, mistä kaikki johtui ja syy oli, kuten arvelinkin, pelkästään minussa. Valitettavasti se eilinen puhelu kummittelee kuitenkin vielä mielessä ja mulla on vieläkin paha mieli sen takia... Pitäisi oppia olemaan välittämättä, mä en vaan ole koskaan osannut niin tehdä.

Onneksi mulla on muuten välit kunnossa ystävieni kanssa, myös niiden kahden muun, jonka kanssa mulla meni välit hetkeksi poikki syksyllä samoihin aikoihin tämän ihmisen kanssa :)

29.3.2014

I miss you.

Kyselyn mukaan monia teistä kiinnostaisi lukea ajasta ennen vanhempieni kuolemaa. En tosiaan ole mitenkään turhan paljon kirjoittanut siitä, ehkä pääasiassa sen vuoksi, että niiden aikojen muisteleminen tekee kipeää. Ei ole millään muotoa helppoa tai hauskaa muistella sitä, millaista meillä oli, kun sekä isä että äiti olivat vielä elossa. Mä olin silloin myös ihan erilainen, siskoni oli erilainen ja nyt me molemmat olemme kuin eri ihmisiä. Ehkä meistäkin vielä jonain päivänä taas tulee niitä elämäniloisia ja nauravia tyttöjä/naisia, jota olimme silloin kun kaikki oli vielä hyvin.

Mä muistan kuinka joskus pienempänä katselin vanhempiani ja toivoin löytäväni joskus itsekin miehen, jonka kanssa olisin yhtä onnellinen. Vanhemmistani näki kilometrien päähän, että he todella rakastivat toisiaan ja ovat onnellisia yhdessä. Tietenkään lapsille ei kaikista mahdollisista ongelmista edes kerrota, mutta mä en kovinkaan montaa riitaa muista kuulleeni. Nekin vähäiset riidat liittyivät pääasiassa isäni muuttuneeseen työnkuvaan - hän joutui matkustelemaan yhdessä vaiheessa todella paljon. Meistä kaikista tuntui pahalta olla isästä erossa vähän väliä, mutta en usko, että kukaan meistä olisi voinut kuvitella, että yhtenä päivänä isä ei enää tulekaan kotiin. Työmatkoilta hän aina palasi, ennemmin tai myöhemmin, mutta sinä iltana hän lähti vain viettämään pikkujouluja työtovereidensa kanssa. Hänen piti tulla takaisin, meidän oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä käymään isovanhempieni luona. Emme lähteneet, isä ei palannut enää kotiin enkä minä koskaan enää nähnyt häntä.

Olin aina isän tyttö siinä missä Amanda oli äidin tyttö. Lapsena en tiennyt mitään parempaa kuin yhteiset hetket isäni ja Aman kanssa. Isä hassutteli kanssamme, opetti meille monia asioita ja ennen kaikkea rakasti meitä. En olisi voinut toivoa parempaa perhettä. Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat onnellisia ja tasapainoisia, ja muistan vieläkin sen hetken, kun vanhempamme kertoivat minulle ja siskolleni, että äiti odottaa lasta. Mä olin aina toivonut pienempää sisarusta ja isäni sanoi joskus myöhemmin, että se kirkas hymy mun kasvoilla, kun mä kuulin vauvauutisista, olisi voinut valaista koko huoneen. Jesse onkin aina ollut mulle todella rakas ja mä muistan kuinka ylpeä isosisko olin ja esittelin pientä vastasyntynyttä veljeäni kaikille kavereilleni. Mä olin isosisko ja mulla oli maailman suloisin ja ihanin pieni veli.

Me ollaan oltu Jessen ja Amandan kanssa aina siitä onnellisessa asemassa, että me ei olla koskaan jouduttu elämään keskellä vanhempien parisuhderiitoja, kärsimään vanhemman/vanhempien alkoholiongelmista tai muusta. Vanhempamme eivät eronneet, emme joutuneet miettimään kumman vanhemman luona asumme ja kuinka usein pystymme näkemään sitä vanhempaa, jonka luona emme vakituisesti asuisi. Perheessämme ei ollut rahavaikeuksia, kaikki oli aivan hyvin. Olimme tavallinen perhe, elämämme ei ollut millään tavalla erikoista, mutta se oli pääsääntöisesti onnellista. Elämä voi kuitenkin käänyä päälaelleen ihan minä hetkenä hyvänsä ja valitettavasti meidän perheellemme se tapahtui sinä iltana, kun isäni kuoli. Kaikki tapahtui täysin odottamatta, ei kukaan osannut aavistaa mitään pahaa. Ei sellaista ajattele etukäteen, enkä mä itse ennen isäni kuolemaa edes tajunnut, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Onnellinen elämä ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä mitä vain voi tapahtua kenelle tahansa eikä kaikkea pysty ennakoimaan. Kaikkeen ei voi varautua, valitettavasti.

27.3.2014

Sometimes you can't see the pain someone else feels.

Mun on välillä yhä vaikea käsittää, miten yhden illan tapahtumat pystyivät tuhoamaan koko perheeni. Isä kuoli ja myöhemmin isäni kuolema tappoi äidinkin. Isän kuoleman jälkeen musta ei päällepäin olisi kukaan ulkopuolinen mitenkään voinut nähdä, että jotain pahaa on tapahtunut. Monet mulle läheisetkin ihmiset ehtivät varmasti jo ajatella, etten mä ollut ollenkaan edes surullinen. Kuten mä olen täälläkin aiemmin kertonut, mulla ei ollut aluksi edes mahdollisuutta surra isän poismenoa, saati sitten käsitellä sitä millään tavalla. Mun piti huolehtia pikkuveljeni ja äitini hyvinvoinnista, pitää koti kasassa ja opiskellakin siinä sivussa. Kielsin kaikki isääni liittyvät tunteet itseltäni pitkän aikaa, halusin koko ajan jotain tekemistä ja useimpina päivinä väsytin itseni niin täysin, että illan tultua vain kaaduin sänkyyn ja nukahdin. Pyrin kaikin keinoin välttämään yksinäisiä hetkiä, jolloin mulla olisi aikaa ajatella. Ajatella ja tuntea se kipu mun sisällä. Se oli siellä koko ajan, mä en vaan suostunut antamaan sille valtaa ja pyrin pääsemään pakoon sitä.

Enhän mä tollasta kovin pitkään jaksanut, mun voimat alkoivat loppua ja asuminen lapsuudenkodissamme alkoi myös ahdistaa. Niinpä mä päätin muuttaa pois ja onneksi löysin itselleni kivan vuokra-asunnon todella nopeasti. Siellä mä olin yksin ja siellä se todellisuus kunnolla vasta iski. Mä olin oikeasti menettänyt isäni. Mun käytökseni muuttui oikeastaan vain hetkeksi. Sen pienen hetken ajan, jonka mä annoin itselleni luvan tuntea ja olla surullinen, mä olin kuin toinen ihminen, mutta aika nopeasti kaikki palasi taas entiselleen. Mä käyttäydyin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä juhlin, vietin mahdollisimman paljon aikaa kavereideni kanssa, tein älyttömän tyhmiä ja vastuuttomiakin asioita, en välittänyt oikeastaan mistään. Joku olisi voinut ajatella, että mun elämässä on kaikki hyvin, mähän vaikutin niin onnelliselta. Tosiasiassa kaikki ne teot olivat vain mun tapani yrittää peittää sitä tuskaa, jonka tunsin. Jota en halunnut tuntea ja jota vastaan kamppailin.

Mulla oli ollut alusta alkaen joku ihmeellinen käsitys siitä, että mun pitää olla vahva. Että se olen nimenomaan minä, jonka pitää jaksaa ja huolehtia kaikista ja kaikesta. Ajattelin todella pitkään, että olisin ollut todella itsekäs, mikäli en olisi isäni kuoleman jälkeen hoitanut asioita niin kuin hoidin. Ettei mulla edes olisi ollut lupaa surra samalla tavalla kuin mun muu perheeni suri. Mun piti olla heidän tukenaan ja apunaan, ei mun suru kuitenkaan ollut yhtä suuri kuin heidän. Mutta miten niin ei ollut? Ihan samalla tavalla mä menetin isäni kuin Amanda ja Jessekin. Äitini menetti aviomiehensä, mikä totta kai on eri asia kuin isän menettäminen, mutta samaa ihmistä me surimme. Me olimme kaikki menettäneet elämästämme ihmisen, jota rakastimme ja joka oli meille korvaamattoman tärkeä. Miksi mä siis ajattelin, ettei mulla ole edes oikeutta surra vaan mun pitää olla muiden tukena heidän surunsa kanssa? Mä en tiedä, en todellakaan tiedä. Itse asiassa mähän ajattelen vieläkin niin, ettei mulla ollut mahdollisuutta olla surullinen, mutta eihän se niin mennyt. Mulla oli se mahdollisuus ihan samalla tavalla kuin kaikilla muillakin, mä en vain käyttänyt sitä. Onneksi terapeuttini sai mut silloin tajuamaan, että myös mun pitää jossain vaíheessa aloittaa surutyön tekeminen enkä mä pysty pakoilemaan sitä ikuisesti. Mä olisin luultavasti vieläkin aivan hukassa ilman terapeuttini neuvoja ja sanoja.

Suru ei aina näy päällepäin, mutta se ei silti tarkoita, etteikö se olisi olemassa.

25.3.2014

Joku, joka ymmärtää.

Mä olen jutellut nyt muutaman kerran erään ihmisen kanssa, jonka isä teki itsemurhan jokin aika sitten. Silloin kun mun äitini tappoi itsensä mä olisin toivonut, että mulla olisi ollut joku ihminen, jonka kanssa jakaa ajatuksia. Joku sellainen, joka oikeasti tietää ja ymmärtää miltä musta tuntuu. Totta kai vertaistukea saa varmaan tapauksessa kuin tapauksessa, jos sitä vain osaa etsiä ja hakea, mutta mä en osannut. Tuntuu oikeasti hyvältä kuulla, että mä olen omilla blogikirjoituksillani ja sähköpostiviesteilläni auttanut jotakuta ihmistä, jolla on tällä hetkellä todella vaikeaa.

Mä olisin itse toivonut, että mulle olisi joku osannut vaikka silloin kesällä kertoa, että se kipu ja ahdistus kyllä vähenee ajan kanssa, ettei se jatku ikuisesti. Vaikka niin moni muu asia on multa täysin pimennossa enkä muista kesän tapahtumista juuri mitään, sen kivun mä muistan. Se on jotain sellaista, mitä mä en usko koskaan unohtavani. Aika kultaa muistot, totta kai, ja varmasti vielä koittaa se päivä, jolloin mä en samalla tavalla pysty muistamaan millaista se todella oli. Millaisen helvetin läpi mä jouduin menemään, minkä läpi mut raahattiin välillä lähes väkisin, kun omat voimat olivat loppuneet. Tällä hetkellä mä kuitenkin muistan sen tuskan hyvinkin elävästi, sehän on koko ajan vieläkin läsnä, vaikkei todellakaan yhtä suurena ja vaikuttavana kuin silloin aiemmin. Sen takia mä pystyn hyvin samaistumaan ihmiseen, joka käy läpi tällä hetkellä niitä ihan samoja asioita. Vaikkei mulla itselläni ollutkaan ketään, joka olisi samalla tavalla ymmärtänyt, joka olisi kokenut joskus aiemmin jotain vastaavaa, mä olen onnellinen siitä, että musta on ollut apua jollekulle toiselle.

Tein uuden kyselyn tuonne sivupalkkiin. Tällä kertaa haluaisin saada tietää millaisista postauksista te pidätte ja mitkä kiinnostavat teitä :) Noista voi siis valita useammankin vaihtoehdon ja koska mulla löi pää aika tyhjää tota väsätessä, saattoi sieltä unohtua paljonkin kaikkea enemmän tai vähemmän oleellista, joten ihan kommenttien välitykselläkin saa toki kertoa millaisia postauksia haluaisitte lukea! Kiitos etukäteen kaikille, jotka viitsitte vastata tuohon :)

24.3.2014

Lupaan että huominen on joskus monen vuoden takainen.

Eilisestä päivästä selvitty, ja vieläpä ihan hyvin! Vein äidin haudalle kynttilän ja kukkia, itse asiassa kävin siellä eilen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Olen ennenkin maininnut, etteivät hautausmaat ole mun paikkani ja muistelen menettämiäni ihmisiä mieluummin jossain muualla kuin heidän hautojensa äärellä. Eilen oikeasti halusin mennä sinne ja se tuntui hyvältä ratkaisulta. Haudalla oli muutama muukin kynttilä ja kukkia, äitiäni oli siis käynyt muistamassa jotkut muutkin. Muuten vietin eilisen päivän ihan vaan kotona ja oli ihan hyvä, etten ollut järjestänyt itselleni mitään menoja. Tuli itkettyä "normaalia" enemmän ja lauantain juhlat ja äiti ylipäänsä pyörivät mielessä suurimman osan päivästä. Mitään varsinaista romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut missään vaiheessa, vaikka surullinen olinkin.

Olen vasta jälkeenpäin saanut kuulla, etteivät kaikki äitini ystävät halunneet tulla äitini hautajaisiin. Mä en itse kiinnittänyt siellä hautajaisissa huomiota siihen ketkä olivat paikalla ja ketkä eivät, ei mua kiinnostanut enkä totta puhuen edes tiennnyt ketkä kaikki olivat saaneet kutsun. Tätini kertoi mulle jokin aika sitten, että muutama äidin ystävä oli päättänyt jättää tulematta, sillä he eivät voineet ymmärtää miten äiti oli saattanut tehdä itsemurhan. Nämä henkilöt olivat siis yhteistuumin päättäneet olla tulematta paikalle, mutta tätini mukaan he eivät olleet vaikuttaneet kuitenkaan siltä, että tarkoittaisivat päätöksellään mitään pahaa. Mulle ei oikein selvinnyt mistä tätini sitten sai tietää syyn sille, miksi nämä ihmiset eivät tulleet, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään.

Mä olen ennenkin kuullut kuinka jotkut ihmiset ovat sitä mieltä, ettei aikuisen ihmisen, varsinkaan perheellisen, pitäisi missään tilanteessa päätyä itsemurhaan. Se olisi kuulemma vielä ymmärrettävää, jos joku teini-ikäinen tai nuori aikuinen päätyisi tuollaiseen ratkaisuun, mutta oikeasti aikuisen ihmisen pitäisi pystyä selvittämään asiat ja löytämään jonkin muun ratkaisun kuin itsemurhan. Tunnen myös ihmisiä, jotka siinä 17-18-vuotiaina naureskelivat kovaan ääneen sitä, kuinka joku voi satuttaa itseään esimerkiksi viiltelemällä. Nämä kyseiset tytöt olivat avoimesti sitä mieltä, ettei mikään ole nolompaa eikä heillä onneksi ole ystäviä, jotka ovat niin "sairaita", että tekisivät mitään vastaavaa. He pilkkasivat avoimesti yhtä ystävääni, joka oli sairastunut masennukseen ja jonka käsissä oli viiltojälkiä.

Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta varsinkin näiden tyttöjen kohdalla (jotka ovat siis nykyään jo parikymppisiä) kyse taisi lähinnä olla kapeakatseisuudesta, ymmärtämättömyydestä, pinnallisuudesta ja ilkeydestä, sillä heidän suustaan kuului usein vastaavanlaisia kommentteja. Satun myös tietämään, että toisella näistä tytöistä on tällä hetkellä elämässään todella vaikeaa ja vaikken kovin tarkasti hänen asioistaan tiedä, uskon hänen ajatusmaailmansa muuttuneen aika radikaalisti siitä, mitä se muutama vuosi sitten oli. Se on niin helppo puhua ja sanoa asioita, jos ei oikeasti ole itse joutunut henkilökohtaisesti ikinä kohtaamaan niitä ja elämään niiden kanssa. 

Onko teillä kokemusta jostain vastaavanlaisesta käytöksestä?

22.3.2014

I will always love you.

Huomenna on äidin syntymäpäivä enkä vieläkään käsitä sitä, etten tänä vuonna voi soittaa hänelle. En voi enää koskaan tehdä niin tai kuulla äitini ääntä. Äiti ei vastaa enää puhelimeensa enkä mä koskaan enää näe sanaa "Äiti" puhelimeni näytöllä, kun se alkaa soida. Ensimmäinen vuosi on varmasti vaikea myös sen vuoksi, että sen ensimmäisen vuoden aikana joutuu elämään ensimmäistä kertaa kaikki merkki- ja juhlapäivät ilman sitä menetettyä läheistä. Joulu, äitienpäivä, äidin syntymäpäivä, mun oma syntymäpäiväni. Joulusta mä olen jo selvinnyt, huomenna on äidin syntymäpäivä ja toukokuussa koittaa äitienpäivä. Mun oma ensimmäinen syntymäpäivä äitini kuoleman jälkeenhän meni jo, mutta mä en muista kyseisestä päivästä viime kesäkuussa yhtään mitään. Täytin 20 vuotta tajuamatta sitä itse lainkaan.

Äitini siskolla oli eilen syntymäpäivä ja tänään olimme syömässä hänen luonaan koko suvun voimin. Perinne siitä, että äitini ja tätini syntymäpäiviä juhlistetaan yhtä aikaa samana päivänä, on ollut olemassa niin kauan kuin muistan. Hetken aikaa ajattelin, ettei se enää jatkuisi, mutta kyllä se jatkui. Tätini oli sijoittanut valokuvan äidistäni pöydälle ja sytyttänyt kynttilän palamaan kuvan viereen. Mielestäni ele oli hyvin kaunis ja musta tuntui, että äiti oli sillä tavalla läsnä meidän kanssamme. 

Tunnelma juhlissa oli melko hyvä lähes koko sen ajan, mitä Antonin kanssa siellä olimme. Jossain vaiheessa joku otti puheeksi sen, miltä musta oli tuntunut koko tilaisuuden ajan - että joku puuttui. Vaikka äidin kuva olikin pöydällä läheisyydessämme ja se loi tunteen siitä, että hän olisi ollut läsnä, ei äiti kuitenkaan ollut paikalla. Hänen olisi pitänyt olla ja jokin ei tuntunut sen vuoksi oikealta. Äiti puuttui, hän ei ollut fyysisesti läsnä eikä tule koskaan enää olemaankaan. Mutta aivan kuten enoni tähän totesi, äitini ei olisi halunnut meidän olevan surullisia. 

Täytyy myös sanoa, että mä olen tällä hetkellä todella ylpeä itsestäni. Mä en nimittäin itkenyt kertaakaan niiden tuntien aikana, jotka tätini luona olin. En, vaikka vilkaisin äitini valokuvaa lukuisia kertoja. En, vaikka sukulaiseni kertoivat erilaisia tarinoita tädistäni ja äidistäni. En, vaikka mulla olisi ollut miljoona syytä alkaa itkeä ja olla surullinen. Kaikki ei tuntunut oikealta, joku puuttui paikalta ja musta tuntui välillä todella omituiselta olla kyseisessä tilaisuudessa nyt, kun äitiäni ei enää ole, mutta mä en ollut surullinen. Olihan se haikeaa, mutta en mä joutunut kertaakaan poistumaan paikalta, koska mua itketti tai edes pidättelemään itkua. 

Eihän siinä mitään pahaa tai väärää olisi ollut, vaikka olisin ollut surullinen ja itkenyt, mutta mä olen iloinen siitä, ettei niin käynyt. Tätä postausta kirjoittaessani mä sen sijaan olen taas itkenyt, mikä sekin on ihan okei. On ennen kaikkea helpottavaa kaikkien näiden kuukausien jälkeen tajuta, ettei suru ota musta enää valtaa ihan jokaisessa tilanteessa. Ei edes sellaisissa, joissa olisi enemmän kuin ymmärrettävää, jos niin kävisi.

20.3.2014

Mother, the pain ain't hurting me, but the love that I feel.

Yksi blogini kaikkein luetuimmista postauksesta käsittelee sitä syyllisyytä, jota olen tuntenut äitini itsemurhan jälkeen. Kyseisessä postauksessa mietin pääsenkö ikinä eroon siitä hirvestä syyllisyyden tunteesta ja onnekseni voin nyt muutama kuukausi postauksen kirjoittamisen jälkeen todeta, että syyllisyys on helpottanut todella paljon. Ei se ole kokonaan poistunut enkä tiedä tuleeko se koskaan poistumaankaan aivan täysin, mutta muistan vieläkin sen ahdistavan tunteen sisälläni - miksen mä osannut tehdä mitään? On mun syy, että äiti on nyt kuollut.

Mun käsittääkseni ihmiset yrittävät aika usein löytää syyllisen tai jonkun selittävän tekijän traumaattisille tapahtumille, niin ainakin mä olen tehnyt. Jotenkin se vain olisi helpompi ymmärtää ja käsitellä koko asiaa, mikäli tietäisi mistä se on johtunut ja kenen vika se on. Joskus aiemmin mainitsinkin ohimennen, että epätietoisena siitä miten ja mitä mun kuuluisi tuntea ja ajatella, syytin äitini kuolemasta oikeastaan aivan kaikkia. Se oli vain ohimenevä hetki ja todella nopeasti tajusin, etten voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Ajattelin todella pitkään, että vain minä olen vastuussa siitä, että äitini lähti pois ja jätti meidät kaikki tänne ihan yksin. Mä olin niin paha ihminen sekä huono tytär. Mua ei kiinnostanut tarpeeksi, olin sokea ja kuuro, kun en huomannut miten äitini kärsi.

Tällä hetkellä toi tuntuu todella älyttömältä ja epätodelliselta. Miten mä voisin mitenkään olla vastuussa siitä, jos joku toinen haluaa päättää elämänsä? Mä olen vastuussa omista teoistani, en kenenkään toisen. Totta kai mä pystyn omilla teoillani tiettyyn pisteeseen asti vaikuttamaan myös joidenkin toisten ihmisten elämään, mutten ikinä niin syvästi, että joku päätyisi tappamaan itsensä mun takiani. Tai siis ehkä siinä tapauksessa, että mä jollain ihmeen tavalla saisin tehtyä jonkun ihmisen elämästä helvetin ja pilaisin kyseisen ihmisen elämän täysin, mutta enhän mä ole tehnyt mitään sellaista. En usko, että olisin kovinkaan paljon voinut tehdä asioita eri tavalla. Äitini olisi luultavasti joka tapauksessa päätynyt kyseiseen ratkaisuun, olisin mä toiminut sitten millä tavalla tahansa. 

Olen monta kertaa ollut äidilleni vihainen siitä, että hän teki itsemurhan ja lähti pois luotani. Olen syyttänyt häntä ja miettinyt mikä oikeus äidillä oli jättää lapsensa. Mä en kuitenkaan enää jotenkin osaa olla vihainen äidille enkä edes syyttää häntä siitä, mitä hän teki. Mun on turha syyttää itseäni tai ketään muuta läheistäni, sillä jos mun jostakusta pitäisi etsiä syyllistä, olisi se ihminen äitini. Hän teki sen päätöksen, ei kukaan muu. Mutta miten mä voisin syyttää ihmistä, jolla oli niin paha olla, ettei hän enää pystynyt jatkamaan elämäänsä? Mä rakastin mun äitiä ja tulen aina rakastamaan, en mä pysty olemaan vihainen tai syyttämään häntä. En enää. Rakkaus satuttaa ja sehän se tässä melkein onkin pahinta - muhun sattuu, koska mä rakastan mun äitiäni niin paljon. 

Ei kukaan, joka ei ole kokenut mitään vastaavaa, voi mitenkään ymmärtää kuinka pahalta tuntuu herätä joka ikinen aamu tietäen, että oma äiti teki itsemurhan eikä palaa enää koskaan.

19.3.2014

Sick and tired.

Varasin sitten kuitenkin uuden ajan terapiaan, vaikka viime viikolla vähän toista puhuinkin. En mä sinne haluaisi mennä tai oikeastaan mä toivoisin, että olisin jo päässyt niin hyvin näiden kaikkien vaikeiden asioiden yli, ettei mun tarvitsisi enää käydä terapiassa. Joku sanoi mulle tossa vähän aikaa sitten, että saattaa mennä vuosia ennen kuin mä oikeasti olen siinä pisteessä, ettei terapiasta ole enää hyötyä mulle. Vuosia? En mä halua uskoa siihen, että vielä parinkin vuoden päästä mun elämä on niin hajalla, että tarvitsen ammattiauttajan apua selvitäkseni. Pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka eihän mun tietenkään mikään pakko terapiassa ole käydä, jos en itse halua. Lisäksi on totta kai aivan eri asia käydä siellä, koska siitä sattuu vielä olemaan jotain hyötyä kuin käydä siellä sen takia, ettei oikeasti pärjää ilman terapiaa. Ehkäpä tämä kyseinen ihminen tarkoitti nimenomaan sitä, että jonkinlaista hyötyä siitä saattaa olla ties kuinka kauan.

Meillä on täällä kotona tilanne Antonin kanssa nyt onneksi jo rauhoittunut aika paljon ja mä ainakin uskon, että kaikki kääntyy vielä hyväksi :) Niin meidän parisuhteen osalta kuin myös meidän molempien surun kannalta. Mä olen monesti ollut jopa vähän kateellinen Antonille siitä, kuinka hyvin ja järkevästi se osaa suhtautua isänsä kuolemaan. Se on jotenkin niin erilainen kuin mitä mä olin ja olen edelleen, ja ennen kaikkea se on hyväksynyt sen mitä on tapahtunut ja pyrkii pääsemään elämässään eteenpäin surusta huolimatta. 

Mä olen taas kerran myös kipeenä ja totta kai juuri sellaisena hetkenä, kun olisi miljoona eri asiaa tehtävänä ja pitkiä koulupäiviä. Ei mulla onneksi mitään flunssaa vakavampaa tautia ole, mutta olisi kieltämättä saanut tämäkin pöpö kiertää mut kaukaa. Toivottavasti te olette pysyneet terveenä! :)

17.3.2014

A thousand miles between us.

Multa kysyttiin mikä olisi mun paras neuvoni ihmiselle, joka on juuri menettänyt läheisen ihmisen. Tosiaan mulla on tosta aiheesta omakohtaista kokemusta vähän turhankin paljon ja aloin siinä sitten miettiä, mikä olisi se oikeasti kaikkein paras ja tärkein asia. Mä en pystynyt sanomaan vaan yhtä, koska mun mielestä puhuminen ja se, että antaa itselleen luvan olla surullinen, ovat molemmat yhtä tärkeitä. Totta kai on paljon muitakin asioita, jotka pitää muistaa ja se on ihan yksilökohtaista mikä toimii parhaiten kenellekin, mutta tämä on mun mielipide :)

Puhu, puhu, puhu ja puhu. Toi ei tietenkään päde sellaisiin ihmisiin, jotka haluavat käsitellä kaiken surunsa täysin yksin, mutta suurin osa ihmisistä tarvitsee ja haluaa ison menetyksen koettuaan keskustella siitä jonkun kanssa. Kerro miltä susta tuntuu, mitä ajatuksia päässäsi liikkuu ja kuinka paha olo sulla on. Jos sun vähänkin tekee mieli avautua ja puhua jollekin, tee niin. Vaikka puhuisit kuukauden ajan yhdestä ja samasta asiasta ja se ihminen, jolle puhut, olisi jo kuullut sen asian tuhat ja yksi kertaa, sano se silti. Läheiset ihmiset jotka todella välittävät ymmärtävät kyllä sen, että haluat puhua heille ja he taatusti kuuntelevat. Asioiden ääneen sanominen on ollut ainakin mulle niin paljon tehokkaampi tapa käsitellä surua kuin niiden pohtiminen pelkästään omassa mielessä. Totta kai sitäkin tulee tehtyä, mutta ei se ole sama asia. Jos tuntuu siltä, että siitä puhumisesta saattaisi olla vähänkään apua tai hyötyä, kannattaa puhua ja tosiaan ihan niin paljon kuin vaan itsestä tuntuu hyvältä.

Toinen yhtä tärkeä asia on se, että anna itsellesi lupa olla surullinen äläkä yritä peittää sitä. Mulla on sekä isäni että äitini kuoleman jälkeen ollut vaiheita, joissa mua ei ole kiinnostanut tippaakaan missä mä olen, kun se paha olo iskee. Jos mä satun olemaan kaupassa maitohyllyllä ja mulle tulee yhtäkkiä älyttömän paha mieli, mä oon purskahtanut itkuun ja antanut sen pahan olon tulla. Toki sitä toivoo, ettei noin kävisi ja monet ihmiset kyllä pystyvät pitämään sen itkun ja pahan olon aisoissa, kunnes pääsevät kotiin/pois julkiselta paikalta, mutta mä en ole siihen aina kyennyt. Eikä siinä ole mun mielestä mitään pahaa, ja jos joku näkee ja ihmettelee, antaa ihmetellä. Ylipäänsä se, ettei koita sysätä syrjään sitä pahaa mieltä ja pakene sitä todellisuutta, että joku on kuollut, on jo iso asia. Jossain vaiheessa se suru on kuitenkin käsiteltävä ja kokemuksesta voin sanoa, ettei se ole yhtään sen helpompaa sitten myöhemminkään.

Sitten päästään siihen, että mähän olen itse melko huono esimerkki noista molemmista. Kirjoitin, että pitää puhua aina kun siltä tuntuu ja läheiset ymmärtävät kyllä, mutta monesti oon itse miettinyt, ettei kukaan halua mua kuunnella. Se on kuitenkin vaan mun päänsisäinen asia, ja kun asiaa ajattelee vähänkin ulkopuolisen henkilön näkökulmasta, mäkin ymmärrän kuinka älytöntä toi on. Totta kai joukkoon mahtuu niitäkin ihmisiä, jotka eivät jaksa tai halua kuunnella ja osoittavat sen hyvinkin selkeästi, mutta sellaiselle ihmiselle ei sitten edes kannata puhua. Eikä se puhuminen aina ole helppoa, senkin tiedän varsin hyvin. Oon itse monesti sanonut, että helppohan se on muiden huudella, että puhu siitä surusta, olo helpottuu, mutta ei se todellisuudessa ole ihan noin yksinkertaista. Nyt mä sitten itse kehotan muita tekemään niin, mutta toisaalta mä kyllä hyvin ymmärrän, mikäli joku ei siihen pysty. Ei se ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Isäni kuoleman jälkeen myös pitkitin sitä surutyön tekemistä enkä todellakaan aluksi antanut itselleni lupaa olla surullinen tai jäädä vaan kotiin sängynpohjalle, jos tuntui siltä, ettei mulla ole voimia lähteä kouluun. Mä menin sinne kouluun vaikka väkisin ja koitin kieltää sen, että olin menettänyt isäni. Virheistä oppii ja nyt äitini kuoleman jälkeen mä olen ollut ton asian suhteen paljon fiksumpi. Tosin siihen saattaa vaikuttaa myös se, että äitini menetys oli mulle niin paljon isompi asia, etten mä olisi edes pystynyt jatkamaan elämääni täysin normaalisti, vaikka olisin halunnut.

Tällasia ajatuksia toi sähköpostilla saatu kysymys mussa siis herätti. Ja kuten mainitsin, toki on paljon muitakin tärkeitä asioita, mutta nämä mä halusin nyt nostaa esille :)

15.3.2014

Up and down.

Mä en ole käynyt terapiassa, vaikka mun pitäisi siellä käydä. Hetkittäinen hyvä olo ei tarkoita sitä, että olen käsitellyt äitini kuoleman jo kokonaan tai edes sitä, etten enää tarvitsisi asian käsittelyn kanssa ulkopuolisen ammattilaisen apua, tiedän kyllä. Mä en oikeastaan osaa edes sanoa minkä takia en ole halunnut siellä käydä... Peruin varaamani ajat enkä mä tiedä haluanko enää varata niitä lisää. Tällä hetkellä mulla ei ole voimia työstää äitini kuolemaan liittyviä asioita, ne ovat ja pysyvät siinä tilassa, missä ne nyt ovat. Mulla on niin paljon muutakin mietittävää, että mulla halkeaisi pää, jos mä yhtään enempää alkaisin rasittaa itseäni. Totta kai äidin kuolema pyörii mielessä, mutta antaa pyöriä. En mä sitä pysty estämään, mutta ei mun ole mikään pakko sen enempää miettiä kyseistä asiaa. Terapiassa mä joutuisin ajattelemaan sitä, enkä mä tällä hetkellä pysty enkä halua niin tehdä.

Jos en olisi herännyt tänä aamuna ja nähnyt, että yön aikana on satanut mukavan verran lunta, olisin voinut tässä kohtaa todeta, että ainakin nämä keväiset säät ovat piristäneet mua. Kyllä ne ehtivätkin piristää jo sen aikaa, mitä sitä auringonpaistetta ja lämpöä kesti :) Oli ihanaa pukea paksun talvitakin sijaan päälle nahkatakki, laittaa jalkoihin saappaiden sijasta tennarit ja päähän aurinkolasit. Eiköhän se kevätkin sieltä vielä takaisin tule, ja musta tuntui monta kertaa, ettei elämä näytä enää yhtään niin synkältä, kun aurinko todella paistaa ja päästiin edes hetkeksi eroon siitä synkästä talvesta. Kevään tuleminen on mulle jälleen yksi konkreettinen esimerkki siitä, että elämä tosiaan jatkuu ja aika kuluu koko ajan, vaikka musta ei aina siltä tunnukaan.

Sen lisäksi, että muutenkin on vaikeeta ja itkettää jatkuvasti, aiheuttaa tä raskauskin vielä lisää ihania mielialanvaihteluita ja itkukohtauksia. Eilenkin itkin hysteerisesti esimerkiksi sen takia, etten meinannut löytää korvakorujen toista paria. Toihan todella on maailmaa vakavampi ongelma :D Onneksi Anton tuli sitten auttamaan mua ja se toinen koru löytyi lopulta, niin mäkin pystyin taas rauhoittumaan. 

Tänään mä ajattelin pysyä koko päivän kotona. Ei huvita mennä tonne lumen ja loskan sekaan, kun ei ole mikään pakko, ja mulla on taas ties miten monta koulujuttua tekemättä ja tentteihinkin pitäisi koittaa lukea. Huomenna olisi tarkoitus nähdä muutamaa kaveria, joita ei ole tullut nähtyä pitkiin aikoihin :) Hauskaa viikonloppua teille!

12.3.2014

Thank you.

Päätös alkaa kirjoittaa blogia äitini itsemurhasta viime syksynä oli ehdottomasti yksi iso tekijä siinä, että voin tällä hetkellä näinkin hyvin. Hetkittäin mua on saattanut kaduttaa, että olen jakanut tällaisia asioita netissä ja kuka tahansa voi näitä mun juttuja lukea, mutta kirjoitan myös melkolailla anonyymisti koko blogia. Syksyllä mä en edes harkinnut, että lisäilisin tänne kuvia itsestäni tai etunimeä tarkemmin kertoisin itsestäni blogissa. Enkä mä itse asiassa vieläkään näe mitään syytä sille, että mun pitäisi jollain tavalla tuoda enemmän ilmi sitä kuka mä olen, minkä näköinen olen, missä asun tai mitä opiskelen. Blogin alkuperäinen idea oli käsitellä nimenomaan äitini itsemurhaa, mutta kuten arvelinkin, aihe vähän siitä laajeni ja olen kirjoittanut täällä lukuisista muistakin asioista. Pääasiassa blogi kuitenkin keskittyy edelleen kokemiini menetyksiin ja siihen, miten ne heijastuvat elämässäni.

Blogi on mulle ennen kaikkea paikka, jossa saan avautua ja kirjoittaa juuri niistä asioista, joista itse haluan tuntematta pelkoa siitä, että joku ei halua mun juttuja kuunnella. En mä usko, ettei mun ystäviä olisi kiinnostanut tai kiinnostaisi mua kuunnella, mutta silti mulla on lähes aina heille puhuessa ollut takaraivossa se pelko, että he toivoisivat mun olevan hiljaa. Toinen asia mistä mä olen erityisen onnellinen ja kiitollinen on se, että teistä niin moni on laittanut mulle jotain kommenttia tai sähköpostia. Ette tiedäkään kuinka hyvä mieli mulle tuli tänäkin aamuna, kun herättyäni luin ensimmäiseksi viime postaukseen tulleet kommentit :) Mulle on oikeasti apua siitä, että teistä monet jakaa omia kokemuksiaan pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Monesti musta tuntuu, että olen ihan yksin näiden asioiden kanssa, mutta eihän se niin ole. Tietenkään mä en toivo, että kenelläkään ihmisellä tässä maailmassa olisi murheita tai suruja, mutta ne valitettavasti ovat osa elämää ja kuten eräs anonyymi eiliseen postaukseen kommentoi, se tavallaan lohduttaa, kun tietää että myös jotkut toiset kamppailevat vaikeuksiensa kanssa. Se jollain tavalla konkretisoi sen, etten mä todellakaan ole ainut, jolla on vaikeaa tällä hetkellä.

Mä olen saanut tästä blogista ja ennen kaikkea teistä lukijoista ihan älyttömästi voimaa ja uskoa siihen, että joskus suru helpottaa ja elämä muuttuu normaaliksi. Erityiskiitokset taas kerran teille, jotka olette laittaneet mulle sähköpostia! Mä olen monesti pahoitellut sitä, että mulla kestää viesteihin vastaamisessa, mutta toivottavasti kaikki ymmärrätte ja jaksatte odottaa. Pyrin kuitenkin vastaamaan niihin mahdollisimman nopeasti ja ennen kaikkea haluan vastata teille kaikille :) Pitemmän aikaa mun kanssa jutelleet tietää toki musta itsestänikin vähän enemmän ja olen puhunut sähköposteissa paljon sellaisistakin asioista, joista blogissa en ole lainkaan maininnut tai edes haluaisi mainita. On ollut myös kiva saada tutustua teihin vähän paremmin :)

Tiedän kyllä, ettei tämä ole ensimmäinen vastaavanlainen postaus, mutta musta tuntui, että oli taas kerran aika koota vähän ajatuksia tän asian tiimoilta yhteen ja kiittää jokaista teitä :) ♥

11.3.2014

Just gonna stand there and watch me burn.

Mistähän sitä alottaisi... En oo ollut muutamaan päivään koneella tai edes kotona. En itse asiassa edes tiennyt onko mulla enää kotia tai olisiko se ns. koti enää sellainen paikka, jota haluaisin kodikseni kutsua. Täällä sitä taas kuitenkin ollaan, kaikki on tosi sekavaa ja en itsekään tiedä mitä tästä eteenpäin tulee tapahtumaan. Me ollaan aina Antonin kanssa ajateltu niin, ettei me anneta pienten eikä edes vähän suurempien ongelmien kaataa meidän suhdetta. Että ne kaikkein isoimmatkin hankaluudet ainakin yritetään selvittää, koska tottahan se on, että joskus parisuhteessa saattaa tulla eteen tilanne, jolloin todella punnitaan kuinka paljon ja mitä suhde kestää. Kaikkia asioita ei pysty selvittämään tai antamaan anteeksi, sehän on selvä, mutta liian helposti ei mun mielestä kannata luopua rakastamastaan ihmisestä, vaikka olisi tapahtunut mitä.

Me ollaan molemmat tehty virheitä meidän suhteen aikana ja se on täysin inhimillistä. Viime perjantainen riita oli kuitenkin isompi kuin mikään koskaan ennen ja mä lähdin pois kotoa. Ei se ollut mikään "jätän sut ja muutan pois" -päätös, ei suinkaan. Mä vaan tarvitsen tollasen jälkeen sitä omaa aikaa, kuten mä olen täällä ennenkin sanonut. Mä en tee sitä ilkeyttäni, en yritä pitää mykkäkoulua tai tarkoita mitään pahaa sillä. Mun vaan pitää saada ajatella asioita ihan rauhassa ja yksin. Onneksi Antonkin sen ymmärtää ja mä sain omaa aikaa. Tänään mä tulin takaisin kotiin ja me puhuttiin ties kuinka pitkään. Saatiin asiat selvitettyä sillä tavalla, että nyt me katsotaan ihan rauhassa miten tää tästä etenee. Ei kumpikaan meistä halua luovuttaa tai erota, me rakastetaan toisiamme. Meidän pitää molempien tehdä töitä sen eteen, että saadaan kaikki toimimaan ja palaamaan ennalleen edes jotenkuten. Onneksi mä tiedän, että me molemmat ollaan valmiita tekemään kaikkemme, jotta asiat olisivat taas hyvin.

Että sellaista. Mä koitan olla täyttämättä tätä blogia näillä parisuhdejutuilla, mutta voipi olla, että näitä jatkossa taas saattaa putkahdella aina välillä. Toivottavasti teillä oli hauskempi ja mukavampi viikonloppu ja hyvää viikon alkua myös jokaiselle! :)

7.3.2014

Nuku hyvin ♥

Eilinen oli todella raskas päivä, itse asiassa yksi raskaimmista pitkiin aikoihin. Isomummini hautajaisia vietettiin eilen ja mä olin joutua täyden paniikin valtaan siellä istuessani. Tilanne toi niin elävästi mieleen äitini hautajaiset kesällä ja yhtäkkiä mulle muistui mieleen ties mitä hetkiä niistä. Hetkiä, joita en edes muistanut olleen ja joita en olisi todellakaan halunnut edes muistaa. Vaikka tunsin kaikki tilaisuudessa olleet ihmiset, oli mulla ihan älyttömän yksinäinen ja turvaton olo siellä. Amanda ei päässyt tulemaan paikalle, sillä hän on kipeä eikä Antonkaan voinut olla poissa koulusta. Olin sukulaisteni ympäröimä, mutta silti niin yksin. Ja mikä pahinta, musta tuntui hetken ajan, että jouduin elämään uudestaan sen hetken viime kesäkuussa, kun me istuttiin täysin samassa paikassa ja siinä valkoisessa arkussa nukkui mun oma äitini.

Mua pelottaa koska mä joudun taas seuraavan kerran menemään jonkun mun sukulaisen, ystävän tai muun läheisen ihmisen hautajaisiin. Olenhan mä aina pelännyt sitä, että joku läheinen kuolee, mutta ei se pelko koskaan ennen äidin kuolemaa ollut näin vahva. Mun on mahdoton luottaa siihen, ettei pian taas tapahtuisi jotain hirveää. Eilinenkin päivä meni itkien ja Anton sai jälleen kerran vakuutella mua siitä, ettei kukaan ole jättämässä mua. Ihan turhaa tollasta onkin pelätä etukäteen, mutta tä on taas yksi niistä monista turhista asioista, joita teen jatkuvasti ja joita en vaan pysty lopettamaan.

Onneksi tänään on ollut jo paljon parempi päivä ja voin ihan hyvillä mielin aloittaa viikonlopun vieton :) Mitään erikoisia suunnitelmia mulle ei kyllä ole, mutta ainakin saan toivottavasti rentouduttua ja ladattua akut taas seuraavaa kouluviikkoa varten!

3.3.2014

Haastattelu.

Helmikuun lopussa muhun otti yhteyttä erään lehden toimittaja, joka olisi halunnut tehdä haastattelun aiheesta miltä tuntuu, kun oma äiti tekee itsemurhan. Ajattelin nyt kertoa täällä blogissa teille mikä lopulta johti siihen, etten kyseiseen haastatteluun voinut suostua ja vastata tuohon kysymykseen ihan täällä blogissani. Totta kai mä olen monet kerrat käsitellyt tuota aihetta, sillä äitini itsemurhaanhan koko blogi perustuu, mutta joka tapauksessa. Varoitan jo nyt, että tästä postauksesta on tulossa todella pitkä ja huomenna kirjoitan toisen osan tästä ja paneudun silloin tuohon edellä mainittuun kysymykseen :)

Mulle siis tarjottiin tilaisuutta päästä haastattelun muodossa kertomaan miltä tuntuu, kun oma äiti on tehnyt itsemurhan. Aluksi mä olin ennen kaikkea hämilläni - mistä kyseinen toimittaja oli pienen blogini bongannut ja miksi hän haluaa tehdä juuri minusta haastattelun? Luettuani viestin läpi pariin kertaan, aloin innostua. Ei musta ole mitenkään mukava jutella äitini kuolemasta (varsinkaan ulkopuolisten kanssa), mutta ajattelin, että jutusta saattaisi mahdollisesti olla hyötyä joillekin muille ihmisille. Vastasin hänelle ja kyselin jotain asioita ja totesin, että mun pitää jutella asiasta siskoni kanssa ennen kuin voin tehdä mitään päätöksiä.

Oikeastaan se hetkellinen ilo ja innostus kaatui siinä vaiheessa, kun tajusin, että mun todella pitäisi kysyä Amandalta mitä mieltä se olisi tuosta. Mä en tiedä millaisen kuvan te lukijat olette siskostani saaneet näiden kirjoitusteni perusteella, mutta kaikella rakkaudella siskoani kohtaan, hän ei ole maailman helpoin ihminen. Amanda on luonteeltaan hyvin kiivas ja hän pitää todella lujasti kiinni omista vahvoista mielipiteistään ja näkemyksistään. Tajusin jo siinä vaiheessa, ettei siskoni ainakaan tulisi hihkumaan riemusta kuultuaan asiani. Lisäksi mulle välähti, että mun olisi pakko kertoa Amalle myös tästä blogista, sillä totta kai häntä kiinnostaisi miten kyseinen toimittaja oli minut löytänyt. Toimittaja ehdotti myös, että voisimme osallistua siskoni kanssa molemmat haastatteluun, mikäli niin haluaisimme.

Tiesin siis, ettei keskustelusta siskoni kanssa tulisi lainkaan helppo tai mukava, mutta pakko se oli käydä, joten kutsuin siskoni luokseni syömään. Kerroin siskolleni blogistani ja ihme kyllä, Ama suhtautui hyvin rauhallisesti siihen uutiseen. Hän kyseli mitä olen tänne kirjoitellut, kuinka pitkään ja minkä takia olen ylipäänsä aloittanut tämän. Vastasin hänen kysymyksiinsä ja sen jälkeen kerroin, että eräs toimittaja haluaisi tehdä jutun äitimme kuolemaan liittyen. Amandan reaktio ei tullut yllätyksenä... Hän sanoi, ettei ikinä suostuisi sellaiseen eikä munkaan pitäisi.

Kyllä Amandaa sitten vielä kiinnosti kuulla mitä kaikkea haastattelu sisältäisi ja muitakin yksityiskohtia siitä, mutta eivät ne muuttaneet hänen kantaansa. Tiesin jo alusta alkaen, ettei siskoni suostuisi ikimaailmassa olemaan osallisena kyseisessä haastattelussa, mutta hän pyysi myös mua olemaan suostumatta. Ama sanoi, ettei halua koko maailman saavan tietää meidän perheemme asioista, että ne ovat yksityisasioita eivätkä kuulu koko Suomelle. Amanda sanoi, ettei voi tehdä päätöstä puolestani, mutta hän toivoi minun kieltäytyvän.

Toki mä teen itse omat päätökseni, mutta kuultuani siskon jyrkän mielipiteen, tajusin etten voisi koskaan suostua haastatteluun. Näin, että siskostani todella tuntui pahalta ajatella, että äitimme itsemurhasta tulisi juttu johonkin lehteen, enkä missää nimessä halua siskolleni mitään pahaa. Tiesin myös sen, että välimme saattaisivat kärsiä, mikäli kaikesta huolimatta suostuisin haastatteluun. Meillä on ollut ihan liikaa kaikkia täysin turhiakin riitoja tässä viime aikoina, enkä todellakaan halua väkisin aiheuttaa niitä yhtään lisää. Rakastan siskoani ja hän on pikkuveljeni lisäksi ainut, mitä mulla on jäljellä perheestäni. En halua tai aio menettää Amandaa.

Jouduin siis kieltäytymään haastattelusta. Se harmittaa mua, mutta tiedän sen olleen ainoa oikea ratkaisu ja paras vaihtoehto ottaen kaikki tekijät huomioon. Onhan mulla onneksi sentään tämä blogi ja saan täällä kirjoitella juuri niistä asioista mistä itse haluan :) Siskoni ei siis edelleenkään tiedä blogini osoitetta ja hän lupasi jättää koko asian sikseen kuultuaan minkä takia mä en haluaisi hänen lukevan tätä.

Mun mielestä olisi oikeasti hyvä, jos tällaisista asioista kirjoitettaisiin enemmänkin ja olisi ollut hienoa päästä myös itse osalliseksi. Kuten sanoin, en mä niin mielelläni äitini kuolemasta keskustele kenenkään kanssa, mutta kyllä mua silti harmittaa, etten voinut tarttua tuohon tilaisuuteen. Amanda on mulle kuitenkin paljon paljon tärkeämpi, joten valitettavasti tällä kertaa kävi näin.

1.3.2014

Busy weekend.

Kuukausi vaihtui ja mä voin jälleen olla ylpeä itsestäni jaksettuani taas yhden kuukauden äitini itsemurhan jälkeen. Helmikuu meni mun mielestä todella nopeasti, varsinkin kun kesän jälkeen mun mielestä viikkokin on usein tuntunut vuoden pituiselta. Mä uskon, että kouluun palaamisella on ollut oma vaikutuksensa tähän kaikkeen enkä voi muuta kuin olla onnellinen siitä, että päätin jatkaa opiskeluja tammikuun alussa. Se oli ehdottomasti hyvä ratkaisu, vaikka pitkään mietinkin jaksanko vielä kunnolla keskittyä ja panostaa opintoihin. Tähän mennessä ainakaan ei ole mitään suurempia ongelmia onneksi ilmennyt :)

Tämä viikonloppu tulee olemaan tosi kiireinen ja eilinen päiväkin oli sen verran toiminnantäyteinen, että olin aivan puhki päästyäni vihdoin illalla vähän kahdeksan jälkeen kotiin. Kohta lähden shoppailemaan ja sen jälkeen Amanda on tulossa mun luokse syömään, sillä mun pitää kertoa sille eräästä asiasta, josta te tulette myös kuulemaan myöhemmin varmaan ensi viikon aikana :) Mua jännittää ja pelottaa ihan hirveesti mitä siitäkin keskustelusta tulee, mutta pitää toivoa parasta. Myöhemmin mennään kavereiden kanssa hohtominigolfaamaan ja saa nähdä jaksanko mennä hetkeksi illalla vielä baariin noiden kanssa. Huomenna käydään Antonin kanssa katsomassa yhtä asuntoa sekä mennään Antonin serkun syntymäpäiville ja sieltä mun isovanhempien luo kylään. Jossain välissä mun pitäisi myös saada kirjoitettua 10 sivuinen essee kouluun, mikä mun tosiaan piti tossa hiihtoloman aikana tehdä, mutta mitä mä en saanut edes aloitettua. Hups.

Tavallaan ihan hauskaa, että on paljon tekemistä ja toimintaa, mutta takaraivossa on kuitenkin koko ajan pieni pelko siitä, että mitä jos mä en jaksakaan? Mitä jos jossain vaiheessa mulle tuleekin ihan älyttömän paha mieli ja suru valtaa ajatukset, enkä jaksakaan enää tehdä mitään, mitä pitäisi? Murehdin taas ihan turhaan, sillä ei etukäteen voi mitenkään tietää mitä tulee tapahtumaan... Mutta joka tapauksessa suunnitelmat ainakin ovat tällaiset ja toivottavasti saan kaiken tarpeellisen ja sovitun myös tehtyä! :) Ihanaa viikonloppua teille <3