Walking through life unnoticed knowing that no one cares.

Multa kysyttiin suhtaudunko nyt äitini tekoni jälkeen eri tavalla, jos vaikka luen tai kuulen jonkun tehneen itsemurhan. Itse asiassa mä taidan suhtautua ylipäänsä kaikkiin uutisiin ihmisten kuolemasta nykyään vähän eri tavalla. Toki se ei ole koskaan tuntunut millään tavalla mukavalta vaikka lukea jostain, että ihmisiä on kuollut jossain onnettomuudessa tms. mutta isäni kuoleman jälkeen ne uutiset alkoivat koskettaa enemmän. Varsinkin, jos kyseessä oli nuoria tai lapsia, joilla olisi vielä ollut koko elämä edessä.

En mä ollut ennen isäni kuolemaa menettänyt ketään todella läheistä ihmistä enkä mä sen vuoksi tiennyt kunnolla miltä tuntuu surra jotakuta, jota todella rakasti. Nykyään tuntuu pahalta miettiä, että uutisoitaessa onnettomuuksista tai ylipäänsä kuolemista, niitä menehtyneitä ihmisiä on jäänyt kaipaamaan todennäköisesti hyvin moni ihminen. Mä olen aina ollut melko empatiakykyinen ihminen ja varmaan osittain siitä johtuen alan taatusti itkeä, jos jään vähänkin pidemmäksi aikaa tollasia uutisia miettimään. Otan ne asiat vähän turhan henkilökohtaisesti ja raskaasti... 

Loppuvuodesta sain tietää, että eräs tuttuni oli tehnyt itsemurhan. Emme olleet läheisiä, mutta meillä oli monia yhteisiä kavereita, joten olimme pakostakin viettäneet jonkin verran aikaa samassa porukassa. Kyllä se pysäytti ja ennen kaikkea toi mieleen kaikki omat muistoni äitini kuolemaan liittyen. Itkin, mutten niinkään siksi, että olisin tuntenut surua menetettyäni kyseisen ihmisen, sillä kuten sanoin, me emme olleet läheisiä. Itkin, koska musta tuntui pahalta ajatella, että kyseisen ihmisen perhe ja muut läheiset ovat taatusti surun murtamia ja melko varmasti aika ymmällään siitä, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi niin tapahtui. Lisäksi tuli totta kai paha mieli, kun muistelin äitiäni ja hänen tekoaan, mutta toisaalta sen asian takia mulla on paha mieli joka päivä.

Saattaa toki olla, että ajattelu- ja reagointitapani tuollaisiin surullisiin uutisiin on muuttunut vain väliaikaisesti, kun omista menetyksistä on vielä niin vähän aikaa. Ehkä joskus vuosien päästä suhtaudun niihin taas kuten ennen, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä muutos onkin pysyvä.

If today was your last day.

Mä haluaisin muistaa arvostaa jokaista päivää, jonka saan viettää täällä. Varsinkin isäni äkillinen kuolema sai mut havahtumaan siihen todellisuuteen, etten mäkään ole tässä maailmassa enää jonain päivänä, eikä kukaan voi etukäteen tietää milloin se päivä koittaa. Liian harva muistaa olla kiitollisia niistä asioista, jotka elämässä on hyvin ja arvostaa sitä, että todella vielä saa elää, nähdä ja kokea asioita. Musta tuntuu itse asiassa hassulta, että samaan aikaan olen kiitollinen tästä elämästä, vaikka viime vuosien aikana olen kokenut kaksi erittäin suurta menetystä, jotka ovat molemmat horjuttaneet uskoani elämään ja ennen kaikkea siihen, että voisin koskaan elää onnellista elämää.

Valitettavasti mä en aina kuitenkaan muista, osaa, jaksa tai halua arvostaa niitä asioita, joita mun pitäisi. Olen monet kerrat toivonut kuolevani, sanonut ettei millään ole enää mitään väliä eikä mua enää kiinnosta mitä mulle tapahtuu vai tapahtuuko yhtään mitään. Vaikka tuollaisia päiviä ja hetkiä tulee yhä aina välillä, suurimman osan ajasta pystyn kuitenkin ajattelemaan elämästä positiivisesti. Kyllä tämä kaikki on elämisen arvoista, vaikka vähän väliä tuleekin itkettyä silmät päästä ja toivottua, ettei koskaan enää tarvitsisi nousta sängystä ylös uuteen päivään. Vaikka munkin elämä on tällä hetkellä aika pitkälti surua ja tuskaa, haluan mä kuitenkin nähdä mitä elämä tuo tullessaan. Ei tä voi olla lopullisesti tällaista, ei vaan voi.

Tiedän myös ihmisiä, jotka miettivät aivan liikaa sitä, että mitä tahansa voi tapahtua koska vaan. Ei sekään ole hyvä, ettei pysty tekemään haluamiaan asioita, koska pelkää, että siitä saattaa seurata jotain pahaa. Se rajoittaa elämää ja mulla on itselläkin valitettavasti omakohtaista kokemusta tuollaisesta. Esimerkiksi se, kun kerroin vähän aikaa sitten, etten ollut uskaltaa enää rakastaa tai päästää ketään ihmistä lähelleni, sillä pelkäsin heille tapahtuvan jotain. En niinkään ole pelännyt itseni puolesta, mutta muiden puolesta kyllä. Toi on toki pientä verrattuna siihen millaista joillain toisilla ihmisillä on.

Pikkuhiljaa, kun munkin suruni alkaa väistyä ja elämään tulee enemmän tilaa kaikille muille asioille, mäkin pystyn taas elämään kunnolla ja täysillä. En vielä, mutta jonain päivänä kyllä :)

Täydellinen parisuhde?

Koko meidän viisi ja puoli vuotta kestäneen suhteen aikana mulle ja poikaystävälleni on sanottu, että meidän suhde on niin täydellinen eikä meillä koskaan ole mitään ongelmia. Muutamia päiviä sitten sain myös kommentin, jossa mainittiin, että suhteemme vaikuttaa ihan täydelliseltä. No onko se sitten todella sitä, kun kerran niin monet ulkopuoliset ihmiset ovat näin ajatelleet? Valitettavasti ei.

Ensinnäkin mä olen sitä mieltä, ettei mikään parisuhde voi olla täydellinen, sillä kukaan ihminen ei ole täydellinen. Totta kai jotkut parit riitelevät enemmän kuin toiset, mutta mä en usko, että mikään monta vuotta kestänyt suhde olisi sellainen, ettei ikinä olisi ollut mitään riitoja tai pieniäkään kinoja. Totta kai riita ja kinakin ovat molemmat suhteellisia käsitteitä - toisille riita on vasta se, kun huudetaan toiselle täyttä huutoa ja haukutaan kusipääksi. Toisille se on jo sitä, jos parilla on pieniä erimielisyyksiä. Me ollaan Antonin kanssa siitä onnellisessa asemassa, ettei meillä liiemmin ole mitään isompia riitoja ollut. Nimenomaan liiemmin.

Pieniä kinoja ja ongelmia oli varsinkin alussa, kun toista ei vielä tuntenut niin hyvin. Mä olin melko mustasukkainen meidän suhteen ensimmäisen vuoden ajan lähinnä varmaan sen takia, että olin aika epävarma itsestäni. Ei mun mustasukkaisuuteni mitään ongelmia pahemmin aiheuttanut, ja sekin onneksi väheni nopeasti ja meni ohi lopulta kokonaan, kun mä tajusin, ettei mustasukkaisuuteen ole mitään syytä. Vaikka alussa ei tiennytkään toisen ajatuksenjuoksusta juurikaan mitään ja tuli helpommin tehtyä tai sanottua asioita, joista toinen ei pitänyt tai jotka saattoivat jopa loukata tai satuttaa toista, nykyään tuollaisia tilanteita tulee hyvin harvoin eteen. Viidessä vuodessa oppii tuntemaan toisen jo aika hyvin, eikä meillä kummallakaan ole ollut tapana toistella samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. 

Mä olen myös huomannut ystävieni parisuhdekuvioita seuraillessa ja riitojen aikaisia/jälkeisiä itkuja ja valituksia kuunnellessa, että me ollaan Antonin kanssa ilmeisesti jollain tavalla erikoinen pari. Me nimittäin puhumme asioista toistemme kanssa. Totta kai parisuhteessa olevista ongelmista voi puhua myös ystäville, neuvoa saa pyytää ja onhan se hyvä välillä saada myös muiden mielipiteitä/näkökantoja asioihin, mutta kyllä pääsääntöisesti ne ongelmat tulee selvittää sen oman kumppanin kanssa. Eräskin tuttavani elää suhteessa, jossa hän ei uskalla vieläkään yli puolen vuoden seurustelun jälkeen sanoa poikaystävälleen, jos joku asia harmittaa. Hän itkee meille muille sitä, kuinka paljon poikaystävä taas satutti ja loukkasi häntä, kuinka paljon häntä ahdistaa joka päivä, mutta kuinka paljon hän myös rakastaa miestään. Hyvähän se on, että voi jollekin puhua, mutta mun on ihan mahdoton käsittää miten joku pystyy elämään suhteessa, jossa ei pysty puhumaan minkäänlaisista asioista ilman, että siitä aiheutuu samantien maailmaa suurempi riita. Mä en ole koskaan ollut tollaisessa tilanteessa, ehkä juuri sen vuoksi mä en pysty ymmärtämään.

Voi olla, että ihmiset eivät kunnolla "ymmärrä" mun ja Antonin suhdetta, koska meistä kumpikaan ei pahemmin puhu ongelmista muille ulkopuolisille ihmisille. Isommat jutut saattavat olla eri asia, mutta pääsääntöisesti nekin tulee selvitettyä ihan kahden kesken ilman, että kumpikaan on maininnut ystävilleen asiasta. Mun mielestä on hyvä näin, enkä mä ainakaan koe jääneeni paitsi mistään, kun en ole jatkuvasti jakamassa mun ja Antonin mahdollisia ongelmia kaikelle kansalle. Olen myös monta kertaa jälkeenpäin miettinyt oliko virhe kirjoittaa täällä blogissa niistä ongelmista, joita meillä oli viime joulukuussa, mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi.

En oikeastaan edes tiedä minkä takia halusin tällaisen postauksen kirjoittaa. Ehkä lähinnä halusin koota itselleni vähän näitä ajatuksia ylös ja koska muutamat ystäväni tietävät blogistani, auttaa tämä postaus ehkä heitäkin ymmärtämään tätä asiaa paremmin :) On myös mukavaa vaihtelua kirjoittaa välillä vähän erilaisista asioista!

Koska kaikki loppuu?

Useita tunteja terapiassa, vielä useampia tunteja kotona yksin itkiessä ja muille ihmisille avautuessa. Milloin tämä riittää? Alan olla niin väsynyt tähän pahaan oloon, milloin se oikein loppuu? Olenhan mä onneksi pystynyt jatkamaan normaalia elämää eikä suru enää rajoita elämääni samalla tavalla kuin vielä syksyllä, mutta ne jokapäiväiset itkukohtaukset, jotka eivät todellakaan katso aikaa tai paikkaa, alkavat pikkuhiljaa tympiä. Miksen mä voi jo päästä yli kaikesta...

Ensimmäinen vuosi on vaikein, tiedän kyllä ja mulle on nytkin viime aikoina sitä sanottu varmaan sata kertaa. En tiedä johtuuko kaikki siitä, että olen joutunut suremaan viimeiset kaksi vuotta ja se on oikeasti pitkä aika ottaen huomioon sen kuinka paljon voimia jatkuva suru vie. En missään vaiheessa päässyt kunnolla yli isäni kuolemasta ennen kuin jouduin jo suremaan äitiäni. Pelottaa, etten sopeudu tai totu tähän ikinä, vaikka mä olen niin monta kertaa vannonut ja sanonut, että kaikkeen tottuu, kaikesta pääsee yli eikä ole mitään sellaista asiaa, mistä ihminen ei selviä, jos vaan riittävästi tahtoo ja tekee töitä sen eteen.

Tänään on kaiken kaikkiaan ollut huono päivä, mikään ei ole sujunut eikä onnistunut. Ärsyttää, että kaiken muun "hyvän" lisäksi en saa itseäni edes lopettamaan itkemistä. Pitäisi varmaan koittaa olla ajattelematta niin paljon niitä ikäviä asioita. Ei sille mitään mahda, jos ne asiat tulevat mieleen ja toisinaan niitä onkin ihan hyvä miettiä, mutta ei sitäkään tarvitsisi jatkuvasti tehdä. Toivottavasti loppupäivä sujuisi paremmin, on mulla sentään vielä huominen aikaa surra kotona, kun koulu jatkuu vasta tiistaina. En mä tällaisen olotilan kanssa meinaan kouluun pystyisi menemään, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä en pystyisi enkä jaksaisi keskittyä yhtään mihinkään. Toivon mukaan teillä on ollut vähän parempi viikonloppu :)

Sorrow.

Olisi voinut ajatella, että suruni olisi suunnilleen samanlaista äitini itsemurhan jälkeen kuin mitä se oli isäni kuoleman jälkeen, mutta ei se ollut. Isän kuoltua yksinäisyys oli pahin asia maailmassa, mä en kestänyt olla yksin. Alussa mulla ei oikein ollut edes mahdollisuutta siihen, kun asuin vielä kotona äitini ja veljeni kanssa, mutta muutin jokin aika isäni kuoleman jälkeen omaan kotiini. Silloin vasta sain kunnolla surra ja aluksi se olikin pelkkää suremista ja siinä sivussa kirjoituksiin lukemista. Aika pian se kuitenkin muuttui enkä mä olisi halunnut olla enää hetkeäkään yksin. Mun ystävänikin varmasti muistavat sen, että tarrauduin kuin takiainen heihin kiinni. Olin koko ajan jonkun kanssa, mua ahdisti joutua viettämään aikaa yksin. Halusin koko ajan jotain tekemistä ja ennen kaikkea seuraa. En kestänyt yksinäisyyttä, sillä silloin mieleni valtasi väkisinkin isäni kuolema. En osannut käsitellä niitä tunteita lainkaan, ikävä oli ihan liian kova. Juhliminen oli paras asia maailmassa ja tyhmänä ihmisenä kuvittelin sen oikeasti helpottavan oloani. Päinvastoin, sehän vain pahensi sitä, mutta en mä tajunnut lopettaa. Itse asiassa mä lopetin sen kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun mun äitini kuoli.

Äitini kuoleman jälkeen olen käyttäytynyt aivan eri tavalla. Aikaisemmin yksinäisyys oli hirveää, nyt mun oli aluksi ihan mahdoton nähdä yhtään ketään. Pelkäsin olla ihmisten seurassa enkä halunnut näyttää kenellekään kuinka pahalta musta tuntui. Mua inhotti saada parhaimmat ystäväni itkemään. Siten nimittäin kävi alussa joka kerta, kun he näkivät mut. Suru ja tuska kuulemma näkyi musta niin selvästi, mä olin kuin haamu entiseen verrattuna ja ystävistäni tuntui totta kai pahalta nähdä mut sellaisena. Olin mahdollisimman paljon yksin omissa oloissani kotona. Antonia mä toki näin, koska me asuttiin yhdessä jo silloin, mutta mun äidin kuolema oli todella raskas isku myös meidän parisuhteelle. 

Vähän äidin kuoleman jälkeen mä aloin pelätä menettäväni Antonin. Pelkäsin sitä niin paljon, että luulin välillä menettäväni järkeni sen pelon kanssa. Pelkäsin rakastaa, sillä en halunnut sydämeni taas särkyvän. Multa oltiin viety jo molemmat vanhemmat, joita mä rakastin yli kaiken. En mä uskonut hetkeäkään, ettei joku kohta veisi myös mun rakasta poikaystävääni pois multa. Mä koitin etääntyä ja harkitsin jopa eroa, ihan vain sen vuoksi, että mä pelkäsin niin hirveästi. Muistan vieläkin sen kuinka itkin Antonille, etten enää uskalla rakastaa sitä. Että kohta sillekin tapahtuu jotain pahaa vaan sen takia, että se on mun kanssa ja mä rakastan sitä. Vainoharhaisuuttahan toi oli, mutta se oli mulle todellista silloin. Onneksi Anton sai vakuutettua mut ja me jatkettiin yhdessä. Nykyään musta tuntuu niin pahalta miettiä, että oon joskus oikeesti harkinnut eroavani Antonista. Miten oon voinut miettiä sellaista? Mähän rakastan sitä ihmistä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. 

Syksyn tullessa myös mun käyttäytyminen muuttui ja aloin taas nähdä ystäviäni. Ei musta missään vaiheessa tullut samanlaista juhlijaa kuin mitä olin isäni kuoleman jälkeen, mutta vietin muuten aikaa kaverieni kanssa. Se on lisääntynyt tässä ajan kuluessa koko ajan, mutta mä viihdyn edelleen ihan hyvin yksin. Mä myös tunnen tarvitsevani sitä omaa aikaa enemmän kuin joskus ennen ja onneksi mä sitä myös saan aina halutessani :)

Hautajaiset.

Oon miettinyt paljon niitä tulevia hautajaisia ja mulle on tullut elävästi mieleen isäni ja äitini hautajaiset. Mä en haluaisi muistaa niitä tilanteita, muistaminen sattuu ihan liikaa... Tä on vaan taas tällainen asia, ettei multa kysytä haluanko vai en. En mä pysty pyyhkimään noita muistoja pois mielestäni, vaikka kuinka haluaisin. Luojan kiitos mä harvemmin "normaalisti" muuten enää mietin vanhempieni hautajaisia. Aihe on vaan taas niin ajankohtainen, että väkisinkin tulee mieleen ne ikävät muistot. Eiköhän tääkin tästä taas mene ohi, kunhan ne hautajaiset ovat takanapäin :)

Sinänsä mä en kovin yksityiskohtaisesti edes muista mitä vanhempieni hautajaisissa tapahtui, mutta muistan täysin elävästi sen helvetinmoisen kivun ja ahdistuksen, mitä tunsin molemmissa tilaisuuksissa. En halua kokea samaa enää milloinkaan, ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään vastaavaa. Jotenkin niistäkin tilaisuuksista kuitenkin selvittiin, vaikkei se helppoa ollutkaan. Välillä musta tuntuu, ettei ole enää mitään sellaista asiaa, mistä en selviäisi ja pääsisi yli kaiken kokemani jälkeen. Helppohan se on nyt ajatella noin, kun kaikki on periaatteessa ihan hyvin. Lopullisestihan toikin kaikki punnittaisiin siinä vaiheessa, kun jotain hirveää tapahtuisi taas. Toivottavasti ei tarvitse ihan äkkiä testata mitä kestän ja mitä en. Viettäisin oikein mielelläni seuraavat vuodet tasaista ja normaalia elämää ilman mitään suuria menetyksiä. Toivossa on onneksi hyvä elää :)

Let the rain come down and wash away my tears.

Haluaisin palata ajassa taaksepäin. Aikaan, jolloin vanhempani elivät ja kaikki oli hyvin. Tiedän ettei se ole mahdollista, mutta mun on välillä vieläkin vaikea uskoa, että se kaikki todella tapahtui. Että mun elämä on muuttunut parin vuoden aikana niin radikaalisti. En mä olisi 18-vuotissyntymäpäiviäni juhliessa voinut uskoa, että mun elämä jatkuu samanlaisena tasaisena ja onnellisena enää puolen vuoden ajan. Mä olin niin onnellinen.

Ehkä se johtuikin juuri siitä, että olin liian onnellinen. Mulla oli kaikki niin täydellisen hyvin elämässä, enkä mä voinut kuvitellakaan, että se kaikki vietäisiin multa pois. Sitten se vietiin, ihan tosta noin vain, täysin yllättäen. Se oli niin väärin, niin epäreilua. Mitä niin pahaa mä olin tehnyt, että ensin multa vietiin isä ja sen jälkeen vielä äiti? Eihän tollaiset asiat toimi siten, että joku tekee jotain pahaa ja sen jälkeen joku kuolee, tiedän kyllä. Mun on vaan ihan mahdoton käsittää miksi noin tapahtui. Miksi noin kävisi yhtään kenellekään? Elin 18 vuotta tasapainoista ja onnellista elämää, en mä tiennyt mistään muusta. Totta kai mullakin oli välillä huolia ja murheita, mutta ei koskaan mitään todella isoja ongelmia tai suruja. Ehkä mun oli aikakin jo laskeutua alas sieltä pumpulimaailmasta ja tajuta millaista elämä oikeesti on. Mä vaan toivon, että se todellisuuden tajuaminen olisi tapahtunut jollain muulla tavalla. Ei siten, että menetän molemmat vanhempani.

Näin jälkikäteen asiaa ajatellessani mä todella vasta tajuan, kuinka helppoa ja ihanaa mun elämä oli. Mulla oli ihan kaikki mitä mä tarvitsin ja mä tosiaan pidin sitä kaikkea itsestään selvänä. Vanhempien menetys pakotti mut kasvamaan ja näkemään millaisessa maailmassa me elämme. Ei kaikki olekaan niin ihanaa ja ihmeellistä, helppoa ja hauskaa. Oli ihan hyvä, että aloin nähdä asioita eri tavalla ja kasvaa aikuiseksi. Aloin vihdoin ottaa kunnolla vastuuta itsestäni ja koko elämästäni. Jouduin huolehtimaan veljestäni, olemaan äitini tukena ja pitämään kotia pystyssä. Se oli raskasta, mutta tavallaan mä olen myös kiitollinen siitä, että jouduin tekemään niin. Mun oli pakko olla vahva.

Olen monesti sanonut, että haluaisin yhä olla se ihminen, joka olin vanhempieni vielä eläessä. Kyllä mä kaipaankin sitä tyttöä, joka oli täynnä elämäniloa, haaveita ja unelmia. Mä olen kuitenkin näiden kahden viime vuoden aikana oppinut itsestäni enemmän kuin kaikkien niiden aiempien 18 vuoden aikana yhteensä. Totta kai mä haluaisin vanhempani takaisin, mutta enää en ole ollenkaan varma siitä, että haluaisin olla se sama melko naiivi ja pinnallinen ihminen, joka olin silloin. Olen oppinut arvostamaan elämääni ja kaikkea siihen liittyvää aivan uudella tavalla, eivätkä asiat enää todellakaan ole minulle itsestäänselvyyksiä. Mitään elämässä ei voi pitää sellaisena, ei yhtään mitään.

They are gone.

Musta on edelleen outoa törmätä vanhempieni vanhoihin ystäviin. En tiedä mitä sanoa, miten suhtautua, hautajaisissahan mä suurimman osan heistä olen viimeksi nähnyt. Omalla painollaanhan ne tilanteet useimmiten sitten menevät ja harvemmin sitä kovin pitkäksi aikaa tarvitsee jäädä rupattelemaan. Mulla on vaan jollain tavalla todella inhottava olo noissa tilanteissa. Erityisesti, kun äitini kuoleman jälkeen törmäsin kaupungilla erääseen isäni ystävään, joka ei ollut tietoinen äitini kuolemasta. Hän kysyi miten meillä kotona jaksetaan, miten äitini jakselee. Muistaakseni sivuutin kysymyksen täysin ja valehtelin, että mulla on kiire bussiin tai jotain. En ole ylpeä siitä, että olen usein keksinyt valkoisia valheita päästäkseni eroon noista mulle vaikeista tilanteista, mutta en mä ole aina muuhunkaan pystynyt.

Mua on lisäksi alkanut pelottaa ihan kamalasti, että joku menee vahingossa möläyttämään mun pikkuveljelle, että äiti teki itsemurhan. Osa mun sukulaisistani on sellaisia hölösuita, että vahingossa tollainen saattaisi lipsahtaa joltakulta, vaikka kukaan ei mitään pahaa tarkoittaisikaan. Eräs läheltä piti -tilanne oli jo jouluna, mutta onneksi Jesse ei ehtinyt kuulla mitään. Kyllähän mä tiedän, että vielä joskus koittaa se päivä, kun tosta on kerrottava Jesselle, mutta ei vielä. Enkä mä todellakaan tiedä miten tai kuka ton asian tulee sitten joskus veljelleni kertomaan. Mun ja Amandan tehtävä se kai olisi, mä en vain tiedä pystynkö mä siihen... 

Pelkään ja murehdin taas ihan liikaa kaikkea. Asioita, joihin en mitenkään pysty vaikuttamaan ja jotka tapahtuvat, jos ovat tapahtuakseen. Se on turhaa ja kuluttavaa, mutta en osaa lopettaa.

Iloa ja surua.

Ihana viikonloppu sai vähän ikävämmän päätöksen, kun sain tänään aamupäivällä kuulla isoisoäitini kuolleen. Ei sillä, kyllä toi uutinen oli ihan odotettavissa, sillä hän oli jo todella vanha ja sairastellut pitkään. Totta kai nyt on vähän haikeat ja surulliset fiilikset ja inhottaa ajatus siitä, että joudun jälleen hautaamaan sukulaiseni. Välillä tuntuu, että sukulaisiakin näkee enää lähinnä hautajaisissa. Viime aikoina niitä on todellakin ollut ihan liikaa, toivottavasti ei tarvitse tämän jälkeen pitkään aikaan osallistua mihinkään noin surulliseen ja ikävään tapahtumaan.

Mä ehdin jo toivoa, ettei tänä vuonna tarvitsisi noin ikävissä merkeissä nähdä niitä sukulaisia, mutta turhaan toivoin. Onneksi tämän vuoden aikana on myös tiedossa vähän iloisempiakin juhlia, kuten esimerkiksi siskoni häät, joita vietetään toukokuussa, serkkuni yo-juhlat sekä oman lapseni ristiäiset. Olin pitkään aivan varma siitä, ettei siskoni aio sittenkään mennä naimisiin vielä, sillä hän ei moneen kuukauteen tehnyt elettäkään hääjärjestelyiden eteen (mikä on täysin ymmärrettävää), mutta nyt viime aikoina Ama on taas alkanut suunnitella ja järjestellä häitään :) Mä olen todella iloinen siitä, ettei Amanda perunut tai siirtänyt häitään, sillä vaikka niiden järjestäminen taatusti on stressaavaa ja kaikkea mahdollista, uskon naimisiinmenon kuitenkin olevan vain hyvä asia kaikkien näiden ikävien tapahtumien jälkeen.

Puhuimme Antonin kanssa aika paljon tämän viikonlopun aikana myös meidän yhteisestä tulevaisuudestamme. Monet ovat ihmetelleet sitä, ettemme ole vielä kihloissa ja varsinkin nyt, kun mä olen raskaana, todella monet ovat kyselleet milloin meidän häitä päästään tanssimaan. Joku taisi joskus myös epäillä sitä kuinka tosissamme olemme tai rakastammeko edes toisiamme, kun emme yli viiden vuoden seurustelun jälkeen ole menneet kihloihin. Tuon ihmisen epäilyt tosin lähinnä naurattivat meitä. Me olemme Antonin kanssa molemmat sitä mieltä, että kihloihin menemisen jälkeen alamme tosissamme varaamaan sitä kirkkoa ja järjestelemään häitä, eikä meillä ole sen asian suhteen mikään kiire. Ei, vaikka me lapsen saammekin.

Jotkut parit menevät kihloihin jo muutaman kuukauden yhdessä olon jälkeen, toiset eivät välttämättä mene koskaan. Se on jokaisen oma asia eikä mikään tapa ole mielestäni väärä. Me olemme päättäneet, ettei kihloihin mennä ennen kuin olemme myös valmiit järjestämään ne häät. Asumme yhdessä eikä se sormus vasemmassa nimettömässä tässä kohtaa muuttaisi yhtään mitään. Me olemme onnellisia ja tyytyväisiä juuri näin :) Välillä on kuitenkin mielestäni hyvä pysähtyä pohtimaan ja keskustelemaan tällaisistakin asioista.

Aika rentoutua.

Huomenna kaikki surut ja ajatukset vanhempien kuolemasta jäävät tänne kotiin, kun mä lähden poikaystäväni kanssa koko viikonlopuksi kylpylään. Ollaan molemmat niin ansaittu tää pieni tauko kaikesta ikävästä, vaikka ei me minnekään ton ihmeellisempään paikkaan mennäkään. Mulla on koko ensi viikko lomaa koulusta, mutta Antonilla ei, joten ei valitettavasti päästy minnekään kunnon lomamatkalle, vaikka sellaisestakin mä ehdin vähän aikaa jo haaveilla. Eiköhän toi kuitenkin piristä kivasti ja ainakin saadaan rentoutua kunnolla :) 

Mulla on ollut jotenkin ihan älyttömän raskas viikko, mutta en oikeestaan edes tiedä minkä takia. Mulla ei ole juurikaan ollut koulua tai mitään pakollisia menoja, mutta oon silti täysin uupunut ja kotona mä olen lähinnä vaan maannut sohvalla kissojen kanssa televisiota katsellen ja ihmetellyt miten Anton jaksaa tehdä ja touhuta kaikenlaista. Ehkä sekin vaikuttaa asiaan, että eräällä mulle läheisellä ihmisellä ei mene todellakaan hyvin tällä hetkellä ja mä olen todella huolestunut hänestä. Tuntuu pahalta, kun ei pysty tekemään mitään, vaikka haluaisi. Se kai on melko yleinen ongelma, kun ei toisen suruja ja murheita voi ottaa pois eikä välttämättä edes helpottaa niitä...

Mutta mä koitan olla murehtimatta seuraavien kolmen päivän aikana mistään ja nauttia täysillä toivottavasti ihanasta viikonlopusta oman kullan kanssa! :) Kivaa viikonloppua teillekin ♥

Maybe one day you'll understand.

Puhuin poikaystäväni kanssa siitä, miten monella meidän ystävistä on se käsitys, että kaikki suru ja murhe olisi molemmilla jo takana nyt kun mä odotan lasta. Siis onhan meistä molemmista ihan selkeesti nähnyt, että ollaan innoissamme tästä raskaudesta, mutta ei se silti tarkoita sitä, että kaikki olisi yhtäkkiä täydellisen hyvin. Se on jotenkin vähän outoa, kun ihmiset sanovat "mut tehän saatte pian lapsen" tilanteissa, joissa jompikumpi meistä sanoo, että nyt on tällä kertaa vähän huonot fiilikset eikä tee mieli lähteä minnekään. Ilmeisesti aika monet olettavat, että se suru vanhemman kuoleman jälkeen kaikkoaa täysin, kun elämään tulee jokin uusi iloinen asia. Miten me voisimme olla vielä surullisia, kun kerran saamme pian lapsen? Tai ehkä nämä kyseiset ihmiset eivät vain osaa ajatella ihan loppuun asti, koska heillä ei ole omakohtaisia kokemuksia. En tiedä...

Varsinkin Antonin isän kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, etten itse pysty käsittämään miten kukaan voisi kuvitella hänen päässeen siitä jo täysin yli. En, vaikka välillä tuntuu, että poikaystävälleni pitäisi myöntää mitali siitä hyvästä, että hän peittää todelliset tunteensa niin hyvin. Se on oikeastaan välillä jopa vähän pelottavaakin, mutta ei kai sitä mahdollista pahaa oloa kaikille tarvitsekaan näyttää. 

Mä olen miettinyt sitäkin, että pidänköhän mä vähän turhaan itsestään selvänä sitä, että muiden ihmisten pitäisi tajuta esimerkiksi toi mitä tossa ylempänä kirjoitin? Kun mulle ne asiat on itsestäänselvyyksiä varmaan jo senkin takia, että mulla on omakohtaista kokemusta ja tunnen myös oman mieheni aika hyvin, mutta eihän se kaikilla ole ihan näin. Jos ei ole ikinä menettänyt ketään todella tärkeää ihmistä eikä joutunut seuraamaan sivusta jonkun läheisen ihmisen pitkään kestänyttä surutyötä, voiko sitä lopulta todella ymmärtää? Tai totta kai voi, mutta en mäkään saisi olettaa, että kaikki ymmärtävät.

Voisiko sekavampaa postausta ollakaan... No, lähinnä tän tarkoituksena oli kai koota mun omia ajatuksia, vaikka en sitäkään tosin osannut kovin hyvin tehdä :D Mielessä liikkuu tuhat ja yksi asiaa, mutta en mä saa niitä oikein kirjoitetuksi, joten olkoon.

There's light at the end of every tunnel.

Sain vihdoin eilen otettua yhteyttä yhteen niistä ihmisistä, jotka menetin syksyllä äitini kuoleman vuoksi. Eipä sillä, en mä aiemmin tällä viikolla olisi edes kyennyt mihinkään järkevään keskusteluun, mutta onneksi eilen oli jo parempi fiilis kaikin puolin ja päätin laittaa viestiä tälle ihmiselle. Kannatti laittaa :) Juteltiin eilen aika pitkään ja tänään käytiin syömässä ja juteltiin vielä vähän lisää. Saatiin asiat selvitettyä ja tuntui ihan mielettömän hyvältä viettää aikaa tän kyseisen neitosen kanssa, viime kerrasta onkin jo aikaa! Siinä jossain vaiheessa tuli jo sellainen olo, ettei mitään taukoa meidän ystävyydessä olisi edes ollut, mutta kyllähän se tauko valitettavasti silti mielessä vielä kummittelee. En mä anna sen kuitenkaan häiritä, ei tehtyä enää saa tekemättömäksi ja parempi keskittyä tulevaisuuteen kuin murehtia menneitä, eikös? :)

Tulevaisuuteen keskittyminen voisi muutenkin olla ihan paikallaan tän surussa vellomisen jälkeen, mutta toisaalta joka kerta, kun mä päätän keskittyä siihen tulevaan ja jättää ne menneet taakse, vedän sen täysin yli ja seurauksena on se, että kiellän itseäni suremasta ja itkemästä. Eli ei hyvä. Pitäisi varmaan koittaa löytää jostain se kultainen keskitie ja hakusessa se tällä hetkellä onkin. Eiköhän se sieltä vielä löydykin. Ei tästä meinaan tule yhtään mitään, jos vielä vain jatkan tän vuoristoradan kanssa - yhtenä viikkona itken ja seuraavana olen kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sitten kierros alkaakin taas alusta ja toi jos mikä vie voimia.

Mun pitäisi varmaan kirjoittaa asunto täyteen muistilappuja, joissa toisissa lukee, että saan olla surullinen ja toisissa, että mun pitää muistaa kaikki ne hyvät asiat mun elämässä :D Ei tämä elämä kuitenkaan pelkkää surua ja ikävää ole, onneksi. 

I'm gonna be okay.

Mun täytyisi varmaan ihan tosissaan muuttaa tätä asennetta elämään. Suru ei katoa, vaikka mä sitä kuinka toivoisin ja sen peittely ja vähättely vie vaan kauemmas sitä hetkeä, kun mä joudun niitä asioita käsittelemään ja miettimään. Mä en jaksaisi enää olla surullinen ja allapäin, en haluaisi itkeä jatkuvasti äitini ja isäni kuoleman vuoksi, mutta eipä tässä hirveästi multa kysellä haluanko tai jaksanko. Täytyy koittaa tsempata itseäni sen kanssa, että antaisin itselleni luvan itkeä, jos itkettää. Yleensä olo sitä paitsi vain helpottaa sen jälkeen, vaikka tuntuukin välillä pahalta päästää sitä kaikkea pahaa oloa ulos. Varsinkin kun tiedän, etten välttämättä osaa tai pysty hallitsemaan sitä kunnolla ja saatan itkeä päivän tai pari putkeen kykenemättä tekemään juuri mitään muuta. Oon vaatinut itseltäni liikaa, mutta siihen tulee nyt muutos.

Haluan myös kiittää kaikkia teitä, jotka olette laittaneet mulle kommentteja, tsempanneet ja auttaneet. Niistä kommenteista on oikeasti hyötyä ja olen kiitollinen jokaisesta :) Mä pähkäilen ja pohdin täällä ties millaisia asioita ja on kiva kuulla myös muiden mielipitetä ja näkökulmia niihin liittyen. Oon saanut paljon ajattelemisen aihetta ja kokonaan uusia ajattelutapoja teiltä sekä kommenttien että sähköpostien muodossa. Pahoittelut jälleen kerran siitä, etten ole vähään aikaan vastaillut sposteihin, mutta koitan saada viikonlopun aikana vastattua niihinkin! 

Käykääpäs muuten vastaamassa tohon uuteen kyselyyn tuolla sivussa :) Hyvää alkavaa viikonloppua kaikille ♥

Alone.

Vanha terapeuttini muistutti mua kerran siitä, että mä olen etuoikeutettu, kun mulla on ihmisiä, joille puhua vanhempieni kuolemasta. Kaikilla ei ole samalla tavalla läheisiä ihmisiä, joille uskoutua eikä kaikilla ole valitettavasti mahdollisuutta samalla tavalla saada ammattiapua. Entäs sitten, kun jäljelle jää vain se ammattiapu? Riittääkö se? Korvaako se myös sen tuen, jota läheiset ihmiset antoivat? Kerran tai kahdesti viikossa pääsen tunnin ajan todella purkamaan mieltäni ja keskustelemaan ihmisen kanssa, joka kuuntelee ja koittaa parhaansa mukaan auttaa ja keksiä tapoja, joilla voisin päästä eteenpäin. 

Pidin pitkään itsekin itseäni onnekkaana, sillä mulla oli ympärillä ihmisiä, joille saatoin halutessani puhua. He kuuntelivat, ymmärsivät, lohduttivat ja tukivat. Kaikki on nyt muuttunut. Mä olen muuttunut. Mun on yhä vaikeampi avautua ihmisille, mua hävettää pyytää apua ja itkeä omia ongelmiani muille. En mä ole ainut tässä maailmassa, jolla on ongelmia ja vaikeaa juuri nyt. Mikä oikeus mulla muka olisi jatkuvasti olla se, joka valittaa? 

Lisäksi tilanne on muuttunut myös siltä osin, että parhaimmat ystäväni lähtivät vähän aikaa sitten Aasiaan matkustamaan ja viipyvät siellä todennäköisesti huhtikuuhun saakka. Poikaystävälleni en viitsi valittaa, sillä hänellä on riittävän vaikeaa muutenkin, samoin siskollani. Totta kai mä varmasti löytäisin jostain jonkun ihmisen, kenelle puhua, mutta ei se ole niin helppoa. Mä olen kai pitänyt liian itsestään selvänä sitä, että mulla on aina joku, jolle puhua. Nyt mä olen ihan hukassa, kun yhtäkkiä mulla ei enää olekaan sellaista ihmistä. Toisaalta mun pitäisi ehkä muistuttaa itseäni siitä, että olen monet kerrat sanonut pärjääväni ilman kenenkään apua. Miten monta kertaa olenkaan sanonut, etten tarvitse yhtään ketään. Parempi siis opetella pärjäämään, ainakin nyt toistaiseksi. 

I don't know how to let go.

Olen itkenyt suurimman osan päivästä. Luin aamulla puhelimestani viestejä, jotka äitini on lähettänyt. Itkeminen alkoi itse asiassa vasta lopetettuani niiden lukemisen. Aluksi se tuntui hyvältä ajatukselta, vaikka suurin osa viesteistä olikin täysin arkipäiväisiä ja yksittäisiä. Eivät ne ole mitään kunnon keskusteluja, sillä sellaiset totta kai tuli hoidettua joko kasvotusten tai puhelimessa puhumalla. Tuntui kuitenkin hyvältä lukea edes jotain, mitä äiti on minulle sanonut. Ei se sitten loppujen lopuksi ollutkaan kovin hyvä idea, sillä olen itkenyt siitä lähtien lähes taukoamatta. Mulla on ikävä. Mulla on niin helvetin kova ikävä ja se sattuu. Se sattuu enkä mä tiedä kuinka kauan enää kestän tätä kipua.

Mikä mussa on vikana, kun en osaa päästää irti? Esimerkiksi noi viestit mun olisi pitänyt poistaa jo kuukausia sitten, mutta mä en osaa. Tai totta kai osaan, kyllä mä tiedän miten se keskustelu tyhjennetään ja äidin numero poistetaan puhelimesta. Kysymys on siitä, että pohjimmiltani mä en halua tehdä sitä. Olen tainnut aiemminkin sanoa tämän saman asian, mutta mun täytyy tietää, että ne viestit on siellä. Vaikka mä en enää koskaan edes vilkaisisi niitä, mun täytyy silti tietää niiden olevan siellä, jos mä haluan lukea niitä. Niiden lukeminen saa aikaan pelkkää pahaa mieltä ja surua, mutta silti mä olin jälleen kerran tänään niin idiootti, että menin lukemaan niitä. Miten kukaan voi olla näin tyhmä? Tiesin, että mulle tulee siitä vaan paha mieli, mutta silti tein sen. Ansaitsenkin kaiken tämän ahdistuksen, ehkä mä vielä joku kaunis päivä opin pysyttelemään erossa asioista, joista ei ole mulle kuin harmia.

Tekee mieli luovuttaa. Jäädä ihan oikeasti vaan sinne sänkyyn makaamaan ja olla enää välittämättä mistään. En oikeasti tiedä kuinka kauan jaksan tätä enää. Huomenna on todennäköisesti taas eri ääni kellossa ja olen "oma itseni", mutta sekin on suurimmaksi osaksi vain esittämistä. Ei mulla ole hyvä olla, ei se ole vain joku tunne, joka tulee esiin tällaisina tavallista huonompina päivänä. Mä saatan olla iloinen, tehdä kivoja asioita ja vaikuttaa siltä, että kaikki on ihan hyvin. Ei se kuitenkaan oikeasti ole niin. Mulla on kaikkea muuta kuin hyvä olla, toisina päivinä pystyn vaan peittämään sen paremmin kuin toisina. 

Mä en vaan koskaan ole ollut sellainen ihminen, että antaisin kovin helposti muiden nähdä pahan oloni. Totta kai vanhempieni kuoleman jälkeen olin molemmilla kerroilla selkeästi aivan maassa ja muutkin sen näkivät ja tiesivät. Mutta heti kun vain kykenin, koitin peittää suruni mahdollisimman hyvin. Mä ajattelin jossain vaiheessa, että tänne blogiin mä sentään pystyn kirjoittamaan juuri niistä asioista, jotka mun mielessä liikkuu ja puhumaan niistä tunteista, joita oikeasti tunnen. Viime aikoina mä en kuitenkaan ole pystynyt tekemään niin. Syy siihen on yksinkertaisesti se, että mä olen halunnut uskotella itsellenikin kaiken olevan jo paremmin. En mä halua olla näin surullinen, mutta mä en jaksa enää esittää olevani paremmassa kunnossa kuin olenkaan tai iloisempi kuin mitä oikeasti olen. En itselleni, en täällä blogissa enkä läheisilleni.

Maanantaifiiliksiä.

Kirjoitin viime postauksessa siskostani ja siitä kuinka sain kuulla hänen tienneen äidin pahasta olosta ennen äidin itsemurhaa. Asia vaivaa mua edelleen jonkin verran, mutta saatiin kuitenkin heti lauantaina puhuttua aika hyvin asiat halki siskoni kanssa. Pyysin ensinnäkin anteeksi omaa käytöstäni ja keskustelimme koko asiasta rakentavasti. Sitä perjantain "keskustelua" kun ei oikein rakentavaksi voi kutsua, eikä siitä mun huutamisesta ollut hyötyä yhtään kenellekään. Mä olen kiitollinen siitä, että Amanda kertoi mulle totuuden siitä mitä ennen äidin kuolemaa oli tapahtunut, vaikka se tuntuukin pahalta. Ei varmasti ollut helppoa kertoa tuollaista asiaa, mutta onneksi siskoni uskalsi tunnustaa sen.

Tällä hetkellä mua pelottaa, että pian taas tulee ilmi jotain vastaavaa. Että saan kuulla jotain äidin kuolemaan liittyvää, mikä saa ajatukseni jälleen aivan sekaisin. Tuskin sellaista tulee, mutta en jotenkin osaa luottaa siihen, että kaikki oli nyt tässä ja mä voin jatkossa keskittyä ihan vaan pääsemään yli surustani. Kuitenkin toi Amandan paljastus oli pienoinen takapakki tässä surutyössä ja mä pelkään, että niitä tulee vielä lisää. 

Juuri nyt mulla ei sitä paitsi ole mitään muuta kuin aikaa ajatella, koska lauantai-iltana mulle iski ihan järkyttävä flunssa ja viime päivät oon vaan makoillut kotona jätskiä syöden ja hyviä sarjoja katsellen. Ehkä tää tästä taas helpottaa, syytä olisi ainakin!

Guilty.

Oon luullut, ettei kenelläkään ollut mitään aavistusta siitä, että mun äiti aikoi tappaa itsensä. Eilen mun sisko kuitenkin tunnusti mulle itkien, että äiti oli vain pari päivää ennen kuolemaansa soittanut sille ja sanonut, ettei jaksa enää elää. Amanda oli kuulemma lähinnä suuttunut siitä ja sanonut, ettei äiti ikinä edes uskaltaisi tehdä itselleen mitään. Voi luoja miten mä suutuin siskolleni. Me molemmat itkettiin ja se kuunteli kuinka mä raivosin sille. Lopulta mä lähdin ovet paukkuen pois sen luota. Anton ja mun siskon mies kuunteli vieressä, ei ne selvästikään tienneet mitä olisivat tehneet tai sanoneet.

En juurikaan nukkunut viime yönä. Tossa asiassa oli niin paljon mietittävää, etten saanut unta ja lopulta nukahdettuani heräilin vähän väliä painajaisten vuoksi. Lopulta nousin sängystä vähän puoli kuuden jälkeen, jotta edes Anton saisi nukkua. Kyllä mä tiesin heti lähdettyäni siskoni luota, että mun pitää pyytää siltä anteeksi. Mun syytökset olivat täysin kohtuuttomia ja aivan turhia. En ole koskaan ennen sanonut siskolleni mitään niin ilkeää ja pahaa, mutta en myöskään koskaan aiemmin ole ollut hänelle yhtä vihainen. Ei mennyttä pysty muuttamaan, eivätkä minun syytökseni ainakaan paranna siskoni oloa tai helpota sitä syyllisyyden taakkaa, jonka hän omien sanojensa mukaan joutuu kantamaan koko loppuelämänsä.

Eilen mä olin täysin sitä mieltä, että siskoni kuuluukin tuntea syyllisyyttä, sillä hetken aikaa pidin äitini kuolemaa kokonaan Aman syynä. Eihän se sitä ole, vaikka totta kai Amanda olisi voinut, ja mielestäni hänen olisi pitänytkin, toimia eri tavalla. Ehkä mä nyt paremmin ymmärrän sen, miksi Amandan on ollut niin älyttömän vaikeaa päästä yli äidin kuolemasta. Ei se helppoa ole mullekaan ollut, mutta mä olen sentään pystynyt jo jatkamaan elämääni, mutta siskostani ei valitettavasti voi sanoa samaa. Musta tuntuu vaan niin hirveeltä tietää, että joku olisi ihan oikeasti voinut tehdä jotain. Amanda olisi halutessaan voinut yrittää auttaa tai edes kuunnella pienen hetken äitiä... Sen sijaan hän vähätteli äidin pahaa oloa eikä ottanut hänen sanojaan tosissaan.

Mun on täysin turha syyttää siskoani äitimme kuolemasta, äiti päätti itse lopettaa elämänsä. Mä en siltikään pysty olemaan täysin syyttämättä siskoani, en vaan pysty. En, vaikka mun pitäisi.