Terapiasta.

Olen kiitollinen siitä, että isäni kuoleman jälkeen äitini pakotti minut terapiaan. Äidin itsemurhan jälkeen terapia jatkui aivan samalla tavalla, eihän se ollut missään vaiheessa loppunutkaan. En tiedä mitä olisi käynyt, jos olisin sen jo lopettanut tai pahimmassa tapauksessa jos en olisi ikinä terapiassa edes käynyt ennen äitini kuolemaa. Kynnys siellä käymiselle oli minulle aluksi todella suuri. Häpesin sitä ja ennen kaikkea olin sitä mieltä, etten tarvitse sellaista. Ajattelin, että normaalin ihmisen pitää pärjätä ilman mitään psykoterapiaa ja lääkkeitä. Tai ei mulla missään vaiheessa ole ollut mitään ongelmaa sen kanssa, jos joku toinen on syönyt jotain mielialalääkkeitä tai käynyt ammattiauttajan juttusilla, mutta mä en nähnyt itseäni samassa tilanteessa. Nykyään olen sitä mieltä, että sitä apua kannattaa pyytää ja hakea, jos vain vähänkin tuntee sitä tarvitsevansa. Kaikki eivät saa terapiasta mitään irti, mutta joillekin se saattaa olla henkireikä.

Äitini siis kuitenkin jossain vaiheessa pakotti minut kaikista vastusteluistani huolimatta käymään terapiassa. Tai no, ehkä pakottaminen on vähän väärä sana kuvaamaan sitä, mutta äitini ansiosta aloin siellä käydä ja pienten alkuvaikeuksien jälkeen siitä tuli minulle todella tärkeää. Mutta mitä jos äitini ei olisikaan tehnyt noin? Olisinko koskaan itse omasta aloitteestani hakeutunut terapiaan? En usko. Oma ajatusmaailmani oli niin kielteinen kaikkea tuollaista kohtaan, että tuskin olisin itse vapaaehtoisesti hakenut apua itselleni. 

Äitini kuoltua poikaystäväni raahasi minut aluksi lähes väkisin kaksi kertaa viikossa terapiaan. Ei siitä aluksi ollut mitään hyötyä, sillä en saanut sanaakaan suustani, mutta pikkuhiljaa aloin avautua ja puhua äitini kuolemasta. En usko, että mikään mahti maailmassa olisi saanut minua aloittamaan terapiassa käymistä äitini kuoleman jälkeen, jos en olisi sitä aloittanut jo aiemmin. Tietenkään en voi tietää olisivatko ajatukseni muuttuneet siitä, mitä ajattelin isäni kuoleman jälkeen, mutta epäilen suuresti. En myöskään tiedä missä olisin, jos en olisi saanut käydä kahdesti viikossa puhumassa silloiselle terapeutilleni. Ei siellä tietenkään aina huvittanut käydä, mutta olisin todennäköisesti aivan täysin hukassa elämäni suhteen, jos en olisi saanut puhua terapeutilleni. Ammatti-ihmiselle puhuminen on kuitenkin niin eri asia kuin puhuminen läheisille ihmisille. Molemmista on ollut minulle hyötyä ja apua ihan valtavasti, enkä usko, että olisin pärjännyt kovinkaan kauan ilman näitä molempia asioita. 

Viime viikolla kävin ensimmäisen kerran uuden ihmisen juttusilla ja tänään oli toinen kerta. Kaikki vaikuttaa nyt todella lupaavalta ja uskon, että tällä kertaa asiat toimivat hyvin, vaikka edellisen kanssa takkuilikin :)