27.1.2014

Never lose hope.

Parin vuoden aikana olen monesti ollut menettää uskoni elämään. Ensin isä kuoli ja sitten äiti päätti lopettaa elämänsä. Mietin usein miten mun elämässä voisi enää koskaan olla mitään hyvää, yhtään iloista päivää, yhtään onnellista hetkeä. Mitä niin pahaa mä olen tehnyt, että näin on käynyt mulle? Pikkuhiljaa sitä on alkanut ymmärtää, etten mä ole tehnyt mitään väärää eivätkä kokemani menetykset johdu minusta. En olisi voinut tehdä mitään toisin, en kertakaikkiaan olisi. En edes äitini kohdalla, vaikka mietin yhä lähes päivittäin miten mun olisi pitänyt nähdä miten paha hänellä oli olla. Mä en sitä nähnyt eikä nähnyt kukaan muukaan.

Olen monesti kuullut sanottavan, että itsemurha on pahinta mitä lapsi voi vanhemmalleen tehdä, mutta sama pätee hyvin myös toisin päin. Miten esimerkiksi pikkuveljeni olisi ikinä voinut käsittää minkä takia äiti halusi jättää hänet ja päättää elämänsä, jos siitä hänelle olisi silloin kerrottu? Enhän mä itsekään sitä tajua, vaikka olen jo 20-vuotias. Vanhemman menetys sattuu varmasti aina, oli kuolinsyy mikä hyvänsä, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että vanhemman kuolemaa onnettomuudessa ei oikein voi verrata siihen, että vanhempi tekee itsemurhan. Menetys on aina totta kai menetys, mutta eivät nuo kaksi kuolinsyytä ole sama asia. Ainakaan mulle ne eivät olleet, mutta kaikki on toki yksilöllistä.

Mun mielestä surusta ylipääsemisen ja menetyksestä toipumisen kannalta yksi ehdottomasti tärkeimmistä asioista on se, ettei menetä uskoa elämäänsä. Siinä vaiheessa, kun ihmisestä tuntuu, ettei elämässä ole enää yhtään asiaa, jonka vuoksi kannattaisi elää, ollaan aika heikoilla. Hetkellisesti tällaisia tunteita on varmasti elämän varrella todella monella, myös mulla, mutta mä olen onneksi pystynyt aina löytämään jonkun syyn jatkaa. Kieltämättä se, että melko lyhyen ajan sisällä menetin kaksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, aiheutti sen, etten vieläkään pysty täysin luottamaan siihen, etten kohta taas menettäisi jotakuta. Pelko siitä, että pian taas puhelin soi tai poliisit ovat oveni takana tuomassa suru-uutisia, pyörii jatkuvasti mielessäni. Se ei kuitenkaan ole hallitseva osa elämääni eikä rajoita sitä, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta kaiken kaikkiaan mulla on sellainen olo, että haluan nähdä mitä tämä elämä vielä tuo tullessaan. Ei kaikki voi olla pahaa, pakko mulla on olla vielä paljon hyviäkin asioita ja hetkiä edessä :)

5 kommenttia:

  1. On ollu ihana huomata miten sun asenne ja kaikki ajatukset on muuttunu siitä, ku aloit bloggaamaan =) Näkee ihan selkeesti, et sulla menee nykyään paljon paremmin eikä nä postauksetkaan enää oo niin ns. mustia vaan enemmän menee just siihen suuntaan, et miten oot edistyny ja et elämässä on ehkä sittenki vielä hyvää jäljellä =) Tsemppiä sulle Alisa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että toi kaikki on välittynyt sinne ruudun toisellekin puolelle :) Pikkuhiljaa sitä mennään eteenpäin, vaikka joskus en olisi uskonut pystyväni koskaan enää elämään elämää, joka olisi millään tavalla normaali. Kiitos paljon ihana <3

      Poista
  2. voimia paljon sinulle! :( meillä kahdella on hyvin erilaiset surun aiheet, olen itse menettänyt myös toisen vanhempani enkä toisen kanssa ole yhteydessä, mutta tulin myös raiskatuksia kaksi vuotta sitten ja vaikka suru on todella erilaista, tuntuu että kirjoituksesi olisi välillä minun kirjoittamaani :( varsinkin tuo että miksi kaikki paha tapahtuu juuri minulle, sitten minulla on myös tunne että mitä olen muka tehnyt että kaikki tapahtuu minulle ja miksi kukaan ei välitä, edes lähimmäiset poliisi ei kukaan tuntuu tälläkin hetkellä ettei ole aihetta elää :( joskus hetkellinen onnen tunne, mutta suurimmaksi osaksi epätoivo :(

    VastaaPoista
  3. edelliseen vielä että minuakin harmittaa se surujen vertailu, taikka jos sanotaan että minun tilanteeni on muka parempi kuin yhden tutun, jolla jalkaongelmia, kun hänen "ongelmansa" rajoittaa elämää. mieluummin olisin vaikka jalat amputoitu entä näin suuri henkinen kärsimys, inhottaa kuulla että minulla ei muka ole mitään surunaihetta, vaan hänellä on kun jalassa kovat kivut ja syö särkylääkkeitä, ja kaikki muutkin tutut tuota mieltä vaikka hyvin tietävät minunkin menneisyydestäni :/ en halua keneltäkään säälipisteitä mutta olen alkanut vihata ihmisiä juuri sen takia että edes niitä lähimmäisiä ihmisiä ei juurikaan edes hetkauttanut silloin 2 vuotta sitten tapahtunut :( ja pienemmistä asioista he ovat suunniltansa, jos jollekulle muulle käy jokin pieni arkinen asia, ihan niinkuin noita asioita voisi edes vertailla kärsimyksen määrällä koska suoraan sanottuna kuka tahansa ottaisi jalkakivut entä sen mitä minulla on

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, tuli niin paha mieli sun puolesta :( Toi on valitettavasti niin totta, että iso osa ihmisistä ei pysty lainkaan käsittämään sitä, kuinka rankkaa voi olla elää henkisen kivun ja tuskan kanssa. Jokainen on taatusti jossain vaiheessa elämäänsä tuntenut fyysistä kipua ja tietää millaista se on, mutta harvemmalla on kokemuksia hyvässä lykyssä vuosia jatkuneesta henkisestä kärsimyksestä. Toisaalta hyvä niin, mutta ehkä se omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että jotkut vähättelevät sitä ja pitävät jatkuvaa fyysistä kipua huomattavasti pahempana. Eihän sellaisenkaan kanssa taatusti ole helppo elää, mutta ihan omasta kokemuksestani voin sanoa, että fyysistä kipua on huomattavasti helpompi sietää kuin henkistä.

      On todella ikvää, ettei sun läheisiä ole kiinnostanut ja he vähättelevät kokemiasia asioita, se on väärin :( Mun on ihan mahdoton samaistua tuohon sun tilanteeseen, mutta haluan uskoa, että joku päivä sä vielä pääset elämässä kunnolla eteenpäin ja se epätoivo väistyy pois. Aikaa se saattaa vaatia, mutta ennen kaikkea sun kannattaisi mun mielestä jättää läheistesi älyttömät kommentit ihan omaan arvoonsa. He eivät tiedä mistä puhuvat :/ Paljon paljon voimia ja jaksamisia sinulle, ja kiitos kommentista <33

      Poista