Itsemurha.

Äitini itsemurhan jälkeen olen törmännyt monissa tilanteissa kysymykseen "pidänkö itsemurhaa itsekkäänä tekona?" Ennen viime kesää mä en oikeastaan ollut edes ajatellut koko asiaa, mitä nyt koulun etiikan tunneilla oli ollut pakko pohtia tuotakin. (Siellä tosin samaan syssyyn piti myös listata tapoja, joilla itsemurhan voi tehdä...) Mutta ei kyseinen aihe koskettanut mua mitenkään, se oli etäinen ja vieras. Nyt mä olen väkisinkin joutunut pohtimaan itsemurhaa ja myös sitä, pidänkö sellaisen tehnyttä ihmistä itsekkäänä.

Pidän. Mun mielestä itsemurha on aina itsekäs teko, niin karulta kuin se kuulostaakin. Ehkä sitä kuitenkin lievittää se, että mun mielestä joskus on myös pakko olla itsekäs, ja se on ihan ymmärrettävää. Tavallaan mä ymmärrän niitä ihmisiä, jotka päätyvät päättämään oman elämänsä, mutta tavallaan mä en voi ikinä ymmärtää niitä. Mun on mahdoton ymmärtää miten kukaan voisi koskaan olla niin pohjalla, että itsemurha on ainut ratkaisu. Eikä se mun mielestäni ole ratkaisu yhtään mihinkään, se on vain pakotie pois tästä elämästä. Miksen mä siis ymmärrä, vaikka olen monesti itsekin halunnut kuolla ja ollut siellä pohjalla? Siksi, etten mä ole koskaan itse ollut niin pohjalla. En usko, että kukaan voi kunnolla käsittää sitä ennen kuin tosiaan on itse siinä tilanteessa, että tosissaan aikoo tappaa itsensä. Mä en ole sitä kokenut. Mulla on ollut vaikeaa, mutta aina mä olen jostain löytänyt vielä viimeiset voimat, joiden avulla olen päässyt taas ylös. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, valitettavasti.

Joku kauhisteli joskus sitä, kuinka mä voin ajatella itsemurhan olevan itsekäs teko, kun mun äitini on sellaisen tehnyt. Mähän pidän silloin myös mun omaa äitiäni itsekkäänä. Niin pidän ja mun mielestä mulla on äitini tyttärenä täysi oikeus ajatella niin. En mä niinkään itseni kannalta tätä mieti, vaikka totta kai mä olen monet kerrat huutanut ja itkenyt sitä, että äiti jätti just mut. Ennemminkin mä pidän äidin tekoa itsekkäänä sen vuoksi, että hän jätti myös mun veljeni. Jesse oli 9-vuotias enkä mä voi käsittää miten kukaan voi jättää oman lapsena. Nimenomaan lapsen, joka on vielä lapsi. Mutta mikä mä olen arvostelemaan mun äitini tekoja? Ei mulla ole ilmeisesti pienintäkään käsitystä siitä, kuinka vaikeaa hänellä oli. En voi millään tietää miltä äidistä tuntui sillä hetkellä, kun hän teki päätöksensä. Äitini itsemurha ei ollut vain hetken mielijohde, siitä ovat kaikki olleet samaa mieltä. Se oli tarkkaan suunniteltu jo etukäteen. Mun on vain täysin mahdoton tajuta, ettei äiti nähnyt enää minkäänlaista ulospääsyä ongelmistaan ja päätyi sen vuoksi tekemään itselleen jotain niin kamalaa...

Äitini ei enää tarvitse kärsiä, mutta se maksoi sen, että minä ja äitini muut lähimmäiset joudumme elämään kärsien ja hirveää tuskaa tuntien.