En uskonut, että mulle enää tulisi sellaista oloa, että haluan satuttaa itseäni. Mullahan meni niin hyvin, olin päässyt niin hienosti eteenpäin surutyöni kanssa ja vielä hetki sitten mä oikein hehkuin iloa ja positiivisuutta. Mikä meni pieleen? En tainnut sittenkään osata suhtautua niin huolettomasti kaikkeen. Hetkellinen välinpitämättömyys muuttui täysin ja mä vietin koko eilisen päivän itkien. Itkin ja itkin ja itkin ja itkin. Olin yksin kotona, täysin omassa rauhassani ja surin. Muhun sattui, musta tuntui, että joku repisi mun sydäntä irti rinnasta ja samaan hakkaisi kirveellä mua päähän. Halusin sen kivun pois, halusin saada tehdyt asiat tekemättömiksi ja sanotut sanat sanomattomiksi. Hetken päästä mä päätin ottaa unilääkkeitä ja nukahdin. Heräsin pari tuntia sitten. Eilinen kipu vaihtui ihan järkyttäväksi ahdistukseksi.
Pitäisi kai olla iloinen siitä, etten oikeasti tehnyt jotain pahaa itselleni. Se tästä nyt vielä puuttuisi, mutta ei mulla edes ole varaa tehdä mitään tyhmyyksiä. Ei nyt, kun mä olen raskaana. Mä uskoin vielä vähän aikaa sitten, että lapsi saisi syntyä edes suhteellisen tasapainoisiin ja onnellisiin oloihin, mutta en ole enää niinkään varma siitä. Kaikki on sekaisin ja solmussa, ihan kaikki. Nojoo, tietenkään sitä ei voi tässä vaiheessa tietää millainen tilanne tulee olemaan siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, mutta tällä hetkellä mulla on niin toivoton olo...
Kaduttaa ihan jo sekin, että menin ikinä kertomaan tästä blogista yhdellekään tuntemalleni ihmiselle. Ei tästä moni tiedä, mutta en tällä hetkellä haluaisi, että edes he tietävät blogistani. Mutta tehty mikä tehty. Pitäisi varmaan taas koittaa muuttaa omaa asennetta ja ajatella, että kaikesta pääsee yli ja selviää, kunhan vain riittävästi haluaa ja tekee töitä sen eteen. Elämä jatkuu, niinhän mä juuri sanoin. Sitä vaan ei koskaan voi tietää kenen kanssa se elämä jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti