We're not friends anymore, just strangers with memories.

Olen maininnutkin, että äitini kuoleman jälkeen ystävyyteni muutaman ihmisen kanssa päättyi. He eivät ilmeisestikään ymmärtäneet sitä, etten pitänyt heihin enää yhteyttä ja olin vain omissa oloissani. Näin olen ainakin muiden puheista käsittänyt. Eilen satuin törmäämään yhteen näistä ihmisistä ja se tuntui ihan hirveältä. Hän oli kuin ei olisi tuntenutkaan minua, vältti katsomasta minun suuntaani eikä sanonut sanaakaan. Hänen äitinsä oli kyseisessä tilanteessa myös mukana ja hänen kanssaan juttelin tovin. Olemmehan me tunteneet tämän entisen ystäväni kanssa jo ala-asteelta saakka ja olen monet kerrat vieraillut hänen perheensä luona.

Mun mielestä hyviä ystäviä ei koskaan voi olla liikaa ja sellaisen menettäminen sattuu aina. Toisaalta pitäisi ehkä ajatella, että todellinen ystävä ymmärtäisi minkä takia mä en pitänyt yhteyttä. En mä tehnyt sitä ilkeyttäni, mutta jos mä en useimpana päivänä päässyt edes sängystä ylös, niin ei musta paljon olisi iloa kenellekään ollut, vaikka olisinkin viimeisillä voimillani yrittänyt pitää yhteyttä kavereihini. Harmittaa vaan, ettei se riittänyt, että menetin äitini. Mun piti vielä menettää myös liuta muita mulle tärkeitä ihmisiä siinä samassa :(

Päätin jossain vaiheessa, etten enää tuhlaa ajatustakaan näille ihmisille. En ole missään kohtaa ajatellut heistä ilkeästi tämän kaiken jälkeen, olen päinvastoin koittanut parhaani mukaan ymmärtää. Minun on vain turha kasata enempää pahaa mieltä itselleni, sitä kun riittää jo muutenkin ihan tarpeeksi, joten sen vuoksi päätin unohtaa heidät tai olla ainakin miettimättä heitä. Nyt kaikki tuli taas kuitenkin mieleeni ja tällä hetkellä päällimmäisin ajatus on, että haluaisin korjata kaiken. En tiedä millä tavalla, mutta musta tuntuu, että jotain pitäisi yrittää. Jos vaikka soittaisin jollekin heistä ja koittaisin edes puhua asioista? Mitään niin kamalaa ei ole (ainakaan mun mielestäni) tapahtunut, ettei asioita voisi edes yrittää selvittää puhumalla. Toisaalta pelkään, ettei puheluuni edes vastattaisi tai koko keskustelu olisi täysin turha... Ehkä parempi vain antaa olla ja pitää huolta siitä, että nykyiset ystävyyssuhteeni eivät katkea.

Onko teillä kokemusta jostain vastaavanlaisesta? Tai mielipiteitä siitä pitäisikö minun yrittää korjata välini näiden ihmisten kanssa vai antaa vain olla?

Terapiasta.

Olen kiitollinen siitä, että isäni kuoleman jälkeen äitini pakotti minut terapiaan. Äidin itsemurhan jälkeen terapia jatkui aivan samalla tavalla, eihän se ollut missään vaiheessa loppunutkaan. En tiedä mitä olisi käynyt, jos olisin sen jo lopettanut tai pahimmassa tapauksessa jos en olisi ikinä terapiassa edes käynyt ennen äitini kuolemaa. Kynnys siellä käymiselle oli minulle aluksi todella suuri. Häpesin sitä ja ennen kaikkea olin sitä mieltä, etten tarvitse sellaista. Ajattelin, että normaalin ihmisen pitää pärjätä ilman mitään psykoterapiaa ja lääkkeitä. Tai ei mulla missään vaiheessa ole ollut mitään ongelmaa sen kanssa, jos joku toinen on syönyt jotain mielialalääkkeitä tai käynyt ammattiauttajan juttusilla, mutta mä en nähnyt itseäni samassa tilanteessa. Nykyään olen sitä mieltä, että sitä apua kannattaa pyytää ja hakea, jos vain vähänkin tuntee sitä tarvitsevansa. Kaikki eivät saa terapiasta mitään irti, mutta joillekin se saattaa olla henkireikä.

Äitini siis kuitenkin jossain vaiheessa pakotti minut kaikista vastusteluistani huolimatta käymään terapiassa. Tai no, ehkä pakottaminen on vähän väärä sana kuvaamaan sitä, mutta äitini ansiosta aloin siellä käydä ja pienten alkuvaikeuksien jälkeen siitä tuli minulle todella tärkeää. Mutta mitä jos äitini ei olisikaan tehnyt noin? Olisinko koskaan itse omasta aloitteestani hakeutunut terapiaan? En usko. Oma ajatusmaailmani oli niin kielteinen kaikkea tuollaista kohtaan, että tuskin olisin itse vapaaehtoisesti hakenut apua itselleni. 

Äitini kuoltua poikaystäväni raahasi minut aluksi lähes väkisin kaksi kertaa viikossa terapiaan. Ei siitä aluksi ollut mitään hyötyä, sillä en saanut sanaakaan suustani, mutta pikkuhiljaa aloin avautua ja puhua äitini kuolemasta. En usko, että mikään mahti maailmassa olisi saanut minua aloittamaan terapiassa käymistä äitini kuoleman jälkeen, jos en olisi sitä aloittanut jo aiemmin. Tietenkään en voi tietää olisivatko ajatukseni muuttuneet siitä, mitä ajattelin isäni kuoleman jälkeen, mutta epäilen suuresti. En myöskään tiedä missä olisin, jos en olisi saanut käydä kahdesti viikossa puhumassa silloiselle terapeutilleni. Ei siellä tietenkään aina huvittanut käydä, mutta olisin todennäköisesti aivan täysin hukassa elämäni suhteen, jos en olisi saanut puhua terapeutilleni. Ammatti-ihmiselle puhuminen on kuitenkin niin eri asia kuin puhuminen läheisille ihmisille. Molemmista on ollut minulle hyötyä ja apua ihan valtavasti, enkä usko, että olisin pärjännyt kovinkaan kauan ilman näitä molempia asioita. 

Viime viikolla kävin ensimmäisen kerran uuden ihmisen juttusilla ja tänään oli toinen kerta. Kaikki vaikuttaa nyt todella lupaavalta ja uskon, että tällä kertaa asiat toimivat hyvin, vaikka edellisen kanssa takkuilikin :)

Never lose hope.

Parin vuoden aikana olen monesti ollut menettää uskoni elämään. Ensin isä kuoli ja sitten äiti päätti lopettaa elämänsä. Mietin usein miten mun elämässä voisi enää koskaan olla mitään hyvää, yhtään iloista päivää, yhtään onnellista hetkeä. Mitä niin pahaa mä olen tehnyt, että näin on käynyt mulle? Pikkuhiljaa sitä on alkanut ymmärtää, etten mä ole tehnyt mitään väärää eivätkä kokemani menetykset johdu minusta. En olisi voinut tehdä mitään toisin, en kertakaikkiaan olisi. En edes äitini kohdalla, vaikka mietin yhä lähes päivittäin miten mun olisi pitänyt nähdä miten paha hänellä oli olla. Mä en sitä nähnyt eikä nähnyt kukaan muukaan.

Olen monesti kuullut sanottavan, että itsemurha on pahinta mitä lapsi voi vanhemmalleen tehdä, mutta sama pätee hyvin myös toisin päin. Miten esimerkiksi pikkuveljeni olisi ikinä voinut käsittää minkä takia äiti halusi jättää hänet ja päättää elämänsä, jos siitä hänelle olisi silloin kerrottu? Enhän mä itsekään sitä tajua, vaikka olen jo 20-vuotias. Vanhemman menetys sattuu varmasti aina, oli kuolinsyy mikä hyvänsä, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että vanhemman kuolemaa onnettomuudessa ei oikein voi verrata siihen, että vanhempi tekee itsemurhan. Menetys on aina totta kai menetys, mutta eivät nuo kaksi kuolinsyytä ole sama asia. Ainakaan mulle ne eivät olleet, mutta kaikki on toki yksilöllistä.

Mun mielestä surusta ylipääsemisen ja menetyksestä toipumisen kannalta yksi ehdottomasti tärkeimmistä asioista on se, ettei menetä uskoa elämäänsä. Siinä vaiheessa, kun ihmisestä tuntuu, ettei elämässä ole enää yhtään asiaa, jonka vuoksi kannattaisi elää, ollaan aika heikoilla. Hetkellisesti tällaisia tunteita on varmasti elämän varrella todella monella, myös mulla, mutta mä olen onneksi pystynyt aina löytämään jonkun syyn jatkaa. Kieltämättä se, että melko lyhyen ajan sisällä menetin kaksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, aiheutti sen, etten vieläkään pysty täysin luottamaan siihen, etten kohta taas menettäisi jotakuta. Pelko siitä, että pian taas puhelin soi tai poliisit ovat oveni takana tuomassa suru-uutisia, pyörii jatkuvasti mielessäni. Se ei kuitenkaan ole hallitseva osa elämääni eikä rajoita sitä, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta kaiken kaikkiaan mulla on sellainen olo, että haluan nähdä mitä tämä elämä vielä tuo tullessaan. Ei kaikki voi olla pahaa, pakko mulla on olla vielä paljon hyviäkin asioita ja hetkiä edessä :)

Jälleen kotona.

Palasin tänään aamupäivällä takaisin kotiin. Yksinäisyys tuntui hyvältä ja todella tarvitsin sitä, sillä perjantaina lähtiessäni musta tuntui, että mun pää räjähtää pian ihan lopullisesti. Pari yötä poissa kotoa ja ihmisten luota teki hyvää ja sain ajatella rauhassa asioita. En mä oikeastaan muuta tehnytkään, koitin vain miettiä miten tästä jatketaan eteenpäin ja mitkä asiat mun elämässä tulevat muuttumaan ja mitkä eivät. Tuntui hyvältä tänään palatessani sulkeutua poikaystäväni syleilyyn. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa.

Kirjoittelin aiemmin tällä viikolla vähän sen suuntaisia asioita, että en aio tuhlata aikaani ihmisiin, jotka eivät sitä ansaitse ja jotka ovat jollain tavalla pettäneet luottamukseni. Niin mä aluksi ajattelinkin tekeväni, mutta asioita mietittyäni päätin kuitenkin vielä yrittää ja antaa anteeksi. Ehkä mä olen jollain tavalla heikko, kun en pystynyt pitämään päätäni tuossa asiassa, mutta toisaalta onko se välttämättä huono asia, jos haluaa antaa jollekin vielä uuden mahdollisuuden? Kaipa sen sitten jossain vaiheessa huomaan, jos tein virheen antaessani anteeksi ja jatkaessani kuten ennen. Tällä hetkellä se tuntuu joka tapauksessa parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta :)

Pahoitteluni siitä, että viime postaukset ovat olleet näinkin epämääräisiä. Olen kertonut asioita, mutta en kuitenkaan lopulta ole kertonut täysin mitä on tapahtunut tai kenen kanssa. En vain ole halunnut sen enempää sotkea ketään "ulkopuolisia" blogiini tässä asiassa. Kaikki on kuitenkin tällä hetkellä sillä mallilla, etten todennäköisesti aio tällaisia postauksia enää tästä aiheesta kirjoitella. Suurin ahdistus on jo poistunut ja tällä hetkellä mä odottelen kovasti ensi viikkoa ja sitä mitä se tuo tullessaan :) 

Lisää omaa aikaa.

Heti, kun tän päivän pakolliset menot on hoidettu, mä lähden pois. En yksinkertaisesti pysty olemaan enää kotona, en saa olla täällä rauhassa ja mua ahdistaa olla ihmisten lähellä. En jaksa puhua, eivätkä ihmiset tunnu sitä ymmärtävän. En kuitenkaan asu tässä asunnossa yksin, enkä voi pakottaa (enkä haluakaan) ketään lähtemään täältä pois, joten mun on itse lähdettävä, mikäli haluan saada omaa rauhaa. Onneksi mulla on koko viikonloppu aikaa olla rauhassa ja miettiä asioita.

Eräs ystäväni sanoi, ettei mun välttämättä kannattaisi juosta ongelmia pakoon, mutta en mä omasta mielestäni niin teekään. Mä vaan tarvitsen hieman omaa aikaa, eikä siinä pitäisi olla mitään väärää. Vai onko? Sitä paitsi mun mielestä on parempi, että mä olen nyt hetken poissa läheisteni luota, etten saa enempää mitään pahaa aikaan. Ja tolla pahalla mä tarkoitan nyt siis sitä, etten vaan vahingossakaan enää pura pahaa mieltäni ihmisiin, joilla ei ole siihen osaa eikä arpaa. Ei se ole heitä kohtaan oikein ja mä olen jo nyt saanut pyydellä parilta ihmiseltä anteeksi huonoa käytöstäni. 

Palaillaan siis blogin puolella todennäköisesti ensi viikolla.

It all turned to lies.

En uskonut, että mulle enää tulisi sellaista oloa, että haluan satuttaa itseäni. Mullahan meni niin hyvin, olin päässyt niin hienosti eteenpäin surutyöni kanssa ja vielä hetki sitten mä oikein hehkuin iloa ja positiivisuutta. Mikä meni pieleen? En tainnut sittenkään osata suhtautua niin huolettomasti kaikkeen. Hetkellinen välinpitämättömyys muuttui täysin ja mä vietin koko eilisen päivän itkien. Itkin ja itkin ja itkin ja itkin. Olin yksin kotona, täysin omassa rauhassani ja surin. Muhun sattui, musta tuntui, että joku repisi mun sydäntä irti rinnasta ja samaan hakkaisi kirveellä mua päähän. Halusin sen kivun pois, halusin saada tehdyt asiat tekemättömiksi ja sanotut sanat sanomattomiksi. Hetken päästä mä päätin ottaa unilääkkeitä ja nukahdin. Heräsin pari tuntia sitten. Eilinen kipu vaihtui ihan järkyttäväksi ahdistukseksi.

Pitäisi kai olla iloinen siitä, etten oikeasti tehnyt jotain pahaa itselleni. Se tästä nyt vielä puuttuisi, mutta ei mulla edes ole varaa tehdä mitään tyhmyyksiä. Ei nyt, kun mä olen raskaana. Mä uskoin vielä vähän aikaa sitten, että lapsi saisi syntyä edes suhteellisen tasapainoisiin ja onnellisiin oloihin, mutta en ole enää niinkään varma siitä. Kaikki on sekaisin ja solmussa, ihan kaikki. Nojoo, tietenkään sitä ei voi tässä vaiheessa tietää millainen tilanne tulee olemaan siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, mutta tällä hetkellä mulla on niin toivoton olo...

Kaduttaa ihan jo sekin, että menin ikinä kertomaan tästä blogista yhdellekään tuntemalleni ihmiselle. Ei tästä moni tiedä, mutta en tällä hetkellä haluaisi, että edes he tietävät blogistani. Mutta tehty mikä tehty. Pitäisi varmaan taas koittaa muuttaa omaa asennetta ja ajatella, että kaikesta pääsee yli ja selviää, kunhan vain riittävästi haluaa ja tekee töitä sen eteen. Elämä jatkuu, niinhän mä juuri sanoin. Sitä vaan ei koskaan voi tietää kenen kanssa se elämä jatkuu.

No, it's not our paradise.

Eikö mun pitäisi olla surullinen, jos joku ihminen osoittautuukin yhtäkkiä täydelliseksi kusipääksi eikä olekaan sellainen kuin luulin sen olevan? Mä otan yleensäkin kaikki vastoinkäymiset sen verran raskaasti, että voisi hyvin luulla, että itken tätäkin sängynpohjalla tällä hetkellä. Mutta ei, en mä itke. Itse asiassa mä leivoin juuri hetki sitten täytekakun ja mutustelen sitä tässä kirjoittamisen ohella. 

Kyllä mulla on paha olla. Mua ahdistaa ja musta tuntuu tosi omituiselta koko ajan, mutta en mä juurikaan ole surullinen. Eilen kirjoitin, että löydän itseni välillä yhtäkkiä lattialta itkemästä, mutta tänään mä en ole itkenyt ollenkaan. Mitä sitten, vaikka joku mulle ennen tärkeä ihminen paljastaakin todellisen luontonsa? Ehkä mun pitäisikin vaan olla iloinen siitä, etten sen enempää tuhlannut aikaa elämästäni kyseiseen ihmiseen. Paljon ehti tapahtua, mutta paljon jäi myös tapahtumatta. Onneksi.

Muutamia vuosia sitten en edes tuntenut kyseistä ihmistä ja pärjäsin sillonkin vallan mainiosti, joten miksi en pärjäisi nytkin? Ihmiset on vaan jotenkin hirveen huolissaan musta ja miettii kuinka kestän, kun mulla on muutenkin ollut niin vaikeaa viime aikoina. En mä vaan jaksa välittää. Läheiset ihmiset ympäriltä saattaa vaihtua monestakin syystä, tää nyt on vaan yksi syy niiden monien joukosta. Kukaan ei kuitenkaan ole kuollut, elämä jatkuu ja on sitä pahemmastakin selvitty :)

Mä olen tässä parin viime vuoden aikana huomannut, ettei ihmisiin kannata luottaa sokeasti. Ne kaikkein läheisimmätkin saattavat pettää luottamuksen ja puukottaa selkään. Mä luotan ihmisiin ehkä vieläkin vähän turhan sinisilmäisesti, mutta en mä myöskään haluaisi elää jatkuvasti epäillen ja miettien pitääkö jonkun sanomat asiat paikkaansa tms. Välillä siitä joutuu kärsimään, mutta sekin on ihan mun oma valintani. Luotinhan mä siihenkin, ettei äiti jättäisi mua koskaan sen jälkeen, kun mä olin jo menettänyt isäni. Ei olisi kannattanut, sillä jouduin pettymään pahemman kerran.

It'll be alright.

Mä oon halunnut kirjoittaa, olen monta kertaa jo aloittanutkin, mutta joka kerta se on jäänyt kesken. Olen pyyhkinyt kaiken pois, sillä vaikka mulla olisi paljonkin asioita, joista haluaisin kertoa ja kirjoittaa, en osaa. En löydä oikeita sanoja kuvaamaan tämän hetkisiä tunteitani ja ajatuksiani. Kaikki on jotenkin samaan aikaan niin sekavaa, mutta kuitenkin niin selkeää. Yhtenä hetkenä musta tuntuu, että kaikki on hyvin tai että kaikki ainakin tulee olemaan hyvin, mutta seuraavassa hetkessä huomaan romahtaneeni maahan itkemään. Tosin toi nyt ei ole millään tavalla uutta mulle.

Viikonloppu oli hyvinkin tapahtumarikas. Opin uusia asioita sekä itsestäni että läheisistäni niin hyvässä kuin pahassa, mutta annan tällä hetkellä asioiden edetä ihan omalla painollaan. Niin se on parempi tehdäkin, sillä mä olen huomannut, ettei siitä seuraa kuin pelkästään pahaa mieltä, jos asioita koittaa väkisin selvittää tai tekee liian hätiköityjä johtopäätöksiä ennen kuin on todella valmis. Kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Riittävän hyvin ainakin.

Huomenna mulla on tapaaminen sen uuden terapeutin kanssa ja se aiemmin mainitsemani jännityskin on jo vähentynyt huomattavasti. Turha tollasestakaan on stressata. Se joko toimii tai sitten se ei toimi ja mikäli se ei toimi, mun täytyy etsiä taas uusi terapeutti. Mulla on jotenkin aika hälläväliä olo tällä hetkellä. Asiat tulee kyllä hoidettua, vaikka ei koko ajan niin hirveen tarkasti huolehtisi ja stressaisi. Asioillahan tunnetusti on tapana järjestyä :) Mä olen yleensä ensimmäisenä stressaamassa ja huolehtimassa ihan kaikista asioista, joten tä tuntuu kieltämättä ihan hyvältä vaihteeksi vaan olla välittämättä.

Toivottavasti teidän viikko on alkanut hyvin! :)

En halua unohtaa.

Hymyilin nähdessäni eilen kuvia vanhemmistani. Mun on vieläkin vaikea käsittää sitä, mutta mä ihan oikeasti hymyilin sen sijaan, että olisin purskahtanut itkuun. Pikkuveljeni halusi katsella kuvia äidistä ja isästä ja jossain vaiheessa menin myös katselemaan niitä. Tätini on kertonut, että Jesse katselee niitä kuvia vähän väliä ja on usein sanonut, että haluaa muistaa vanhempansa aina. Ei siitä ole paljonkaan aikaa, kun sanoin itse pelkääväni, että unohdan vanhempani täysin. Tiedän, ettei niin tule käymään, mutta silti se pelotti minua silloin. Minulle se on itsestään selvää, että muistan aina vanhempani (vaikka välillä muuta luulenkin), mutta Jessen tilanne on vähän eri. Varmasti hänkin tulee aina jollain tavalla muistamaan vanhempamme, muttei luultavasti aivan samalla tavalla kuin vaikkapa minä. Varsinkin isämme kuollessa Jesse oli vielä niin nuori.

Onnistuin myös vihdoin saamaan ajan uudelle terapeutille ja pääsen ensi viikolla tapaaman hänet ensimmäistä kertaa. Toivottavasti tällä kertaa asiat toimisivat paremmin kuin edellisen kanssa. Vähän kieltämättä jännittää, mutta täytyy koittaa ajatella positiivisesti! Tällä hetkellä musta itse asiassa tuntuu siltä, etten mä mitään terapiaa enää edes tarvitsisi, mutta eihän se totuus ihan se ole. Nyt vaan menee paremmin kuin jokin aika sitten, mutta tilanne voi kääntyä päälaelleen ihan milloin tahansa. Tätinikin sanoi eilen, että terapian lopettaminen olisi tyhmintä, mitä voisin tällä hetkellä tehdä. 

Poikaystäväni lähti tuossa hetki sitten taas äitinsä luo ja viipyy siellä koko viikonlopun, joten mä päätin kutsua muutaman parhaimman ystäväni tänne täksi illaksi. Saa nähdä mitä kivaa keksitään tyttöjen kanssa :) Hauskaa viikonloppua teille kaikille <3

Tears of love, tears of fear.

Siskoni kertoi jokin aika sitten näkevänsä yhä jatkuvasti painajaisia siitä hetkestä, kun hän löysi äitimme hirttäytyneenä. Jostain syystä myös mä olen alkanut nähdä entistä enemmän painajaisia samasta asiasta, vaikka mähän en luojan kiitos koskaan oikeasti joutunut kyseistä tilannetta todistamaan. Jouluna heräsin keskellä yötä siihen, kun viereisessä huoneessa nukkuva siskoni alkoi huutaa ja kirkua. Hän näki painajaista äidistämme ja hänen miehensä mukaan näin käy viikottain. Siinä vaiheessa tajusin, kuinka helpolla olen lopulta päässyt Amandaan verrattuna. Ei kenenkään pitäisi joutua näkemään omaa äitiään siinä tilassa. Ei ihme, että Ama reagoi tuolla tavalla vieläkin.

Toisaalta mä olen myös ottanut paljon avoimemmin apua vastaan ihan alusta lähtien, kun taas mun siskoni ei ole varsinkaan ulkopuolisten kanssa juurikaan halunnut puhua. Mä olen selkeästi päässyt paljon paremmin yli meidän äidin kuolemasta ja tälläkin hetkellä musta tuntuu, että Amanda on menossa vaan huonompaan suuntaan... Toivottavasti kyseessä on vaan jokin "kausi" ja pian kaikki lähtee taas parempaan suuntaan. Onhan niitä huonompia aikoja välillä mullakin. Nyt, kun itsellä vaan menee taas vaihteeksi paremmin, sitä huomaa vaan paljon paremmin sen, että toinen on huonona :/

Haluaisin koittaa jotenkin saada siskolleni paremman olon, mutten yhtään tiedä miten... 

Pienet, iloiset asiat.

Lähes puolen vuoden ajan makasin kotona sängyssä itkemässä. Mua ei kiinnostanut eikä huvittanut mikään, olin liian surullinen. Koko syksy oli niin synkkä, kesästä nyt puhumattakaan. Enkä tarkoita synkkyydellä sitä, millainen ilma ulkona oli, sillä mulla ei ole siitä oikeastaan minkäänlaista käsitystä. Mun elämä oli pitkään pelkkää loputonta pimeyttä. Aamulla herätessäni toivoin, että pian tulisi ilta ja saisin taas nukkua. Monena päivänä ainut asia, joka sai minut hymyilemään, oli vilkaisu kelloon, joka kertoi minulle illan tulevan pian. Enää muutama tunti ja pääsen taas pois tästä pahasta maailmasta. 

Pikkuhiljaa maailma alkoi kirkastua ja elämästä alkoi tulla taas elämisen arvoista. Paha olo ei ole vieläkään helpottanut täysin, eikä niin varmasti hetkeen tapahdukaan, mutta voi luoja miten mulla on jo niin paljon parempi olla kuin vaikka sinä hetkenä, kun kirjoitin ensimmäistä postausta tänne blogiin. Siitäkin on jo yli kolme kuukautta ja mä olen näiden kuukausien aikana päässyt huimasti eteenpäin tän surutyöni kanssa. 

Olen ennen kaikkea oppinut arvostamaan niitä pieniä hetkiä, kun olen iloinen. Niitä ei vieläkään ole mitenkään liiaksi, mutta vielä vähän aikaa sitten minulle tuli huono omatunto joka ikinen kerta, kun nauroin jollekin tai tunsin olevani iloinen. Nykyään pyrin nauttimaan täysillä niistä vähäisistäkin onnellisista hetkistä ja muistutan itseäni usein siitä, että minulla on täysi oikeus tuntea myös iloa :) 

Olen myös oppinut jälleen hemmottelemaan itseäni. Mielestäni se on tärkeää ihan jokaiselle ja tuo mukavaa piristystä arkeen. Hemmottelu voi tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa, mistä tulee itselle hyvä olo. Minulle se on viime aikoina tarkoittanut mm. pitkästä aikaa kampaajalla käyntiä, kasvohoidossa käymistä sekä lempielokuvan katsomista oman kullan kainalossa lempiherkkuja syöden. Tästäkin jo huomaa sen, kuinka paljon paremmin mulla nykyään menee, sillä vielä syksyllä mulle ei olisi tullut edes mieleen varata itselleni aikaa kasvohoitoon ja mennä sinne rentoutumaan. Onneksi suunta on tämä :)

Hope.

Isäni kuolema kaksi vuotta sitten ja äitini itsemurha viime kesänä ovat väkisinkin muuttaneet elämääni. Kuten olen sanonut, en ole enää se sama naurava ja iloinen tyttö, joka olin vielä kaksi vuotta sitten. Tilanne alkoi olla jo melko hyvä viime keväänä, vaikka isääni vielä surunkin, mutta äitini kuolema sai maailmani romahtamaan jälleen kerran. Mutta ei elämäni ole pelkkää surua ja itkua ollut näiden kahden vuoden aikana, joten päätin kirjoittaa postauksen joistain niistä asioista, jotka ovat tehneet minut iloseksi ja saaneet minulle edes vähän paremman mielen kaiken tämän surun keskellä :)

Rakkaat ihmiset. Ihanat ihmiset ympärillä ovat piristäneet synkkiä päiviäni lukemattomat kerrat. Näihin lukeutuvat perheenjäseneni, rakas poikaystäväni sekä ihanaakin ihanammat ystäväni. On ollut tilanteita, joissa minut on väkisin haettu pois kotoa suoraan sängystä ja viety ulos tuulettumaan. Ystäväni ovat saattaneet tulla yhtäkkiä vierailulle ja 19-vuotissyntymäpänäni he järjestivät minulle ikimuistoiset yllätysjuhlat. Rakkaiden ihmisten kanssa ollessa ajatukset siirtyvät väkisinkin niihin iloisiin asioihin ja suru jää taka-alalle.

Liikunta. Olen vasta ihan hiljattain löytänyt uudestaan sen hyvänolontunteen, joka on seurausta järkyttävästä rääkkitreenistä salilla. Treenaamisesta tulee hyvä fiilis ja salilla rehkiessä keskityn täysillä siihen trenaamiseen, en mihinkään muuhun. Treenatessa saa kivasti myös kaikki ylimääräiset paineet ja kiukut purettua, ja kyllähän se treenaaminen hyvän olon lisäksi myös kropassakin sitten näkyy!

Kirjoittaminen. Kirjoitan blogin lisäksi paljon muutakin. En osaa tarkalleen sanoa mitä nuo koneellani olevat lukemattomat word-dokumentit sisältävät, mutta erinäisiä kirjoituksia, joiden pituus vaihtelee parista sivusta yli pariin sataan sivuun. Osa on täysin fiktiivisiä, osa pohjautuu osittain todellisuuteen ja osa kertoo puhtaasti omista kokemuksistani ja elämästäni. Saatan uppoutua moneksi tunniksi kirjoittamaan ja useimmiten sinä aikana ei tule lainkaan mietittyä äitiä tai isää. Blogin kirjoittamisesta on muulla tavoin ollut paljon hyötyä, vaikka tänne kirjoittaessa totta kai nuo ikävät asiat pyörivätkin mielessä. Tajuan päivä päivältä paremmin, kuinka paljon hyötyä tästä blogista on minulle ollut. 

Toivo. Tämä viimeinen kohta poikkeaa täysin edellisistä, mutta halusin kuitenkin kirjoittaa myös tästä. Mä en ole missään vaiheessa täysin menettänyt toivoa siitä, että joskus kaikki on vielä hyvin. Olen huutanut lukemattomat kerrat, että elämäni on piloilla eikä mikään tule koskaan olemaan hyvin, mutta jossain syvällä sisimmässäni olen aina uskonut siihen, että joskus kipu ja ikävä helpottavat. Elämäni ei tule ikinä enää olemaan kuin ennen, se on selvää, mutta uskon siihen, että voin vielä elää onnellista elämää, vaikka vanhempani eivät siihen enää kuulukaan. Tai kuuluvat, mutta enää vain muistoissa ja valokuvissa.

Minä rakastan sua niin että sattuu.

Joku sanoi joskus, että kyllä mäkin varmasti antaisin mitä tahansa, jos saisin vielä kerran nähdä äitini ja puhua hänen kanssaan. Vastasin, että totta kai antaisin. En empinyt hetkeäkään sanojeni kanssa. Nyt myöhemmin olen miettinyt asiaa uudelleen enkä usko, että edes haluaisin tuollaista "näet hänet vielä kerran" -juttua. Eihän se ole edes mahdollista tietenkään, mutta vaikka olisi. Haluan äitini takaisin, haluan puhua hänelle ja nähdä hänet, mutta jos se olisi vain se yksi ainut kerta? Miksi repisin kaikki haavat uudestaan auki vain yhden pienen hetken vuoksi? Kaikki alkaisi alusta, ihan kaikki.

Olen miettinyt miksi mun on ollut niin vaikea hyväksyä sitä, että mun vanhemmat ovat kuolleet. En mä tiedä kuinka hyvin se on täällä näkynyt, sillä mä olen lukuisat kerrat ollut sitä mieltä, että olenhan mä sen asian jo hyväksynyt. Nyt kun mä olen miettinyt asiaa tarkemmin, olen tajunnut ettei se ihan niin olekaan. Ehkä se johtuu siitä, että pelkään unohtavani. Pelkään, etten jonain päivänä enää muista mitä on tapahtunut, tai vielä pahempaa, etten muista vanhempieni olleen olemassa. En käsitä itseäni, sillä samaan aikaan haluaisin unohtaa ne kaikki muistot, jotka liittyvät vanhempieni kuolemaan, mutta samalla haluan myös muistaa ne. Välillä tuntuu, että pää räjähtää tän kaiken kanssa...

Mun on myöskin todella vaikea sanoa ääneen sitä, että mun äiti on kuollut. Mä pystyn kirjoittamaan sen, ei siinä ole mitään ongelmia, mutta sen asian lausuminen ääneen on todella, todella vaikeaa. Pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne kerrat, kun mä olen ne sanat sanonut. Kai mä ajattelen, että niiden sanominen tarkottaisi samalla sitä, että hyväksyn sen, mitä on tapahtunut. Miten mä voisin koskaan hyväksyä sitä, että mun äitini tappoi itsensä?

Let go and just be free...

Luulisi, että tällaisten menetysten jälkeen pienet vastoinkäymiset eivät enää hetkauttaisi lainkaan, mutta ei se näköjään ihan niin mene. Mä olen murehtinut ja stressannut erilaisten, musta itsestäni riippumattomien, kouluasioiden takia pari päivää ihan älyttömästi ja sekä eilen että tänään kotiin päästyäni olen vaan itkenyt. Ja pahinta tässä on se, etten mä voi itse edes vaikuttaa noihin asioihin tai saada niitä selviämään, mutta mä stressaan silti. Ihan älytöntä, mutta voi luoja miten onnellinen mä olen siitä, että huomenna on jo perjantai. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, ja ehkä kaikki selviää ensi viikkoon mennessä tai viimeistään sen aikana :)

Mulle tulee vaan itselleni aina hirveen paha mieli ja syyllinen olo, jos musta aiheutuu harmia jollekulle tai joku joutuu näkemään vaivaa selvittäessään mun asioita. Sen takia mun onkin varmasti niin vaikea myös esimerkiksi puhua vaikeista asioista ihmisille. Kavereille puhuminen on ihan eri asia kuin terapiassa keskustelu. Sille ihmiselle maksetaan siitä, että se kuuntelee mua ja se on silloin täysin eri asia. Totta kai hyvät ystävät haluaa auttaa ja kuunnella, mutta ei niiltäkään voi liikaa vaatia. Varsinkaan, kun munkin ongelmat ja surut on sellaisia, mihin ei oikein voi mitään sanoa. Eikä sitä avautumista tosiaan helpota yhtään se, että tunnen syyllisyyttä "häiritessäni" muita.

Jos joltain löytyy hyviä neuvoja tai vinkkejä siihen, kuinka pääsisin eroon tästä ongelmasta niin niitä otetaan avosylin vastaan :D Anton on ainut mun läheinen, kenelle avautuessa mulle harvemmin tulee huono omatunto. Mun parhaalle yställe pystyn myös kertomaan ihan mistä vaan, mutta siitäkin yleensä tulee jälkeenpäin paha mieli... Haluaisin päästä eroon tosta :/

Ruokahaluttomuus.

Eilen oli huono päivä, mutta tänään onneksi jo paljon parempi siitäkin huolimatta, että terapeutti tosissaan meni vaihtoon. Kävin siellä tänään toisen kerran ja sama meno jatkui. Hän kohteli mua kuin pikkulasta ja tällä kertaa jopa sanoin asiasta, mutta eipä se juuri auttanut. Ehkä seuraavan kanssa asiat sujuu vähän paremmin :)

Mä en tiedä johtuuko se tästä raskaudesta vai mistä, mutta mulla ei ole ollut moneen päivään minkäänlaista ruokahalua. Kaikki ruoka ällöttää ja ei edes tunnu siltä, että olisi lainkaan nälkä. Söin tossa äsken juuri appelsiinin ja puolessa välissä tuntui, että maha on jo ihan täysi. Sitä se ei kuitenkaan voi olla, sillä mä en ole syönyt tänään juuri mitään muuta. Pakko vaan koittaa syödä vaikka väkisin ja mieluummin tämä kuin se paha olo, joka mua joulun aikoihin piinasi. Toisaalta mulla on monesti aiemminkin ollut tällaisia kausia. Kun on tarpeeksi surullinen, ei tee myöskään mieli syödä :/ Onneksi mulla on kuitenkin täällä kotona eräs herra, joka muistuttaa mua vähän väliä muutenkin siitä, että mun pitäisi syödä :D 

Käykääpä hei vastailemassa tuohon uuteen kyselyyn! Mua kiinnostaa ihan hirveesti tietää minkä ikäiset ihmiset blogiani lukevat :) Kiitos etukäteen vastauksista kaikille!

Se mikä ei tapa, vahvistaa.

Vai vahvistaako? Ihmiset sanovat, että mä olen vahva. Että menetykset ovat tehneet musta vahvemman ihmisen. Mä en tunne olevani vahva, päinvastoin itse asiassa. Enkä mä edes halua olla vahva. Haluaisin olla se sama ihminen, joka olin vielä hieman yli kaksi vuotta sitten. Olen tainnut aiemminkin mainita tästä ihan samasta asiasta. Kaipaan sitä aikaa, kun kaikki oli vielä hyvin. Elin lähes täysin huoletonta elämää ja olin onnellinen. Nyt jälkeenpäin harmittaa, etten osannut silloin arvostaa tarpeeksi sitä, kuinka hyvin kaikki asiat olivat. Mulla oli kaikkea, mun elämä oli lähes täydellistä. Nyt se on säröinä eikä se tule koskaan olemaan ennallaan.

Kaiken lisäksi mulla olisi tälläkin hetkellä mahdollisuus elää melko normaalia ja onnellista elämää, mutta mä en halua. Tai oikeastaan ei ole kyse halusta vaan siitä, etten mä tunne kykeneväni siihen. Miten mä siis voisin olla vahva, jos mä samaan aikaan yhä vaan elän keskellä sitä samaa surua, joka on varjostanut mun elämääni viime kesästä asti? En mä ole vahva, jos en suostu päästämään irti siitä pahasta olosta vaan koitan väkisin pitää siitä kiinni. Oma asenne merkitsee aika paljon, vaikka ei se tietenkään kaikkea ratkaise. Mä vaan uskon, että halutessani voisin olla jo paljon paremmassa kunnossa ja enemmän kiinni tavallisessa elämässä ilman jatkuvaa surua. Mä en vain osaa päästää irti.

Näistäkin asioista pitäisi puhua terapiassa ja niin mä haluaisinkin tehdä. Tällä hetkellä mulla ei vaan ole terapeuttia, jonka kanssa puhua... Ehkä sekin asia vielä ratkeaa niin kuin kaikki muukin. Kyllä mä vielä joku päivä herään hymy mun huulilla ja tajuan, että samaa on jatkunut jo pitemmän aikaa :) Täytyy vaan alkaa tosissaan tehdä töitä sen eteen!

Tuu takas, sullahan on siivet.

Tuijotin itseäni peilistä ja toistelin ääneen, että kaikki on hyvin. Yritin estää kyyneleitä valumasta, mutta täysin turhaan. Voiko kaikki olla hyvin, jos on ihan tajuton ikävä? Jos ikävöi jotain ihmistä niin paljon, että välillä tuntuu vaikealta edes hengittää? Kun yhtäkkiä tulee mieleen muisto siitä hetkestä, kun kuuli sen ihmisen olevan lopullisesti poissa. Jos mä jonkun muiston haluaisin pyyhkiä pois mielestäni, se olisi juuri se. Pystyn vieläkin muistamaan tarkalleen miltä se tuntui, kun Amanda sai viimein sanottua mulle äidin kuolleen ja sen, miten äiti oli kuollut. Sen pienen hetken aikana koko muu maailma haihtui mun ympäriltä, millään ei ollut enää mitään väliä. Mä en kuullut enkä nähnyt enää yhtään mitään, kaikki romahti ja mä tajusin kuinka pieni ihminen mä olenkaan. Kuinka helvetin pieni ja avuton voi ihminen olla.

Pääsin mä sieltä hytistä lopulta lähtemään ja sain sen itkun loppumaan, mutta melko kauan siinä taas kesti... Ehkä sinänsä ihan hyvä, että noi muut oli siinä vaiheessa jo vähän humalassa, sillä nyt ne ei ilmeisesti tajunneet, että mun "lähden vaihtamaan paitaa" -reissu kestikin vähän odotettua kauemmin. Miksi sen pahan olon pitääkin iskeä juuri sillä hetkellä, kun olisi tarkoitus pitää hauskaa? Ja mulla oli hauskaa. Ihan oikeasti mulla oli ihan mielettömän hauskaa, kunnes sekunnin murto-osassa mun mieliala vaihtui täysin ja itkua pidätellen lähdin vaihtamaan paitaa, joka muka oli tullut likaiseksi. Jouduin sitä paitsi palaamaan takaisin sinne hyttiin, sillä olin unohtanut vaihtaa sen helvetin paidan...

Mutta muuten oli kyllä tosi kiva reissu. Seura oli hyvää ja kaikki meni muuten tosi kivasti. Tästä on taas mukava palata arjen pariin :)

Uusi terapeutti.

Mun terapeutti vaihtui nyt vuodenvaihteessa ja näin tänään ensimmäistä kertaa tän uuden ihmisen. Ei toimi. Siis ei vaan toimi. Ehkä tä on pelkkää alkukankeutta, sillä oonhan mä käynyt saman ihmisen luona niin pitkään (hän jäi nyt äitiyslomalle), mutta kyllä sen toisaalta aika nopeesti huomaa, jos kemiat ei vaan kohtaa jonkun kanssa. Mä en mene terapiaan siksi, että mua aletaan paapoa ja voivotellaan, että "voi surku, kun sulla nyt on tällaista, mitäs me nyt tehtäisiin, voi voi sentään". Siis mä en ole 10-vuotias lapsi eikä lapsellekaan mun mielestä tarvitse puhua tolla tavalla. 

Mua harmittaa muutenkin ihan älyttömästi, että tässä kävi näin ja mun terapeutti vaihtui, mutta en mä mitään tällaista odottanut. Mun ei todellakaan tee mieli puhua tai avautua tolle ihmiselle yhtään mistään... Ajattelin katsoa vielä miten seuraava kerta menee ja jos se ei suju vieläkään niin mun on pakko vaihtaa sitä terapeuttia taas. Pakko mun on kuitenkin saada näistä asioista puhuttua jollekin ammattilaiselle, ei tästä muuten tule yhtään mitään.

Sitten vähän iloisempiin aiheisiin, me nimittäin lähdetään huomenna Antonin syntymäpäivän kunniaksi risteilylle pienen kaveriporukan kanssa :) Tai no me + pari riittävän vanhaa aikuista, jotta tällanen juniori (eli minä) pääsee mukaan :D Ihan kiva päästä taas vähän tuulettumaan. Tietenkään mä en voi juoda mitään, mutta onneksi hauskaa voi pitää ilman viinaakin! Siitä onkin varmaan ikuisuus, kun mä olen viimeksi ollut laivalla. Hauskaa viikonloppua kaikille! :)

Tossa kyselyssä on melkoisen yksimielistä ollut se, että haluatte kuvia postauksiin. Mulla ei itselläni ole käytössä muuta kuin puhelimen kamera, enkä muutenkaan hirveesti valokuvaamisesta välitä (saati osaa ottaa hienoja kuvia), joten aika pitkälti varmasti käytän netistä löytyviä kuvia postauksissa. Saattaapi olla, että joskus tänne kuitenkin päätyy ihan mun itseni ottamia kuvia, ken tietää :D 

Itsemurha.

Äitini itsemurhan jälkeen olen törmännyt monissa tilanteissa kysymykseen "pidänkö itsemurhaa itsekkäänä tekona?" Ennen viime kesää mä en oikeastaan ollut edes ajatellut koko asiaa, mitä nyt koulun etiikan tunneilla oli ollut pakko pohtia tuotakin. (Siellä tosin samaan syssyyn piti myös listata tapoja, joilla itsemurhan voi tehdä...) Mutta ei kyseinen aihe koskettanut mua mitenkään, se oli etäinen ja vieras. Nyt mä olen väkisinkin joutunut pohtimaan itsemurhaa ja myös sitä, pidänkö sellaisen tehnyttä ihmistä itsekkäänä.

Pidän. Mun mielestä itsemurha on aina itsekäs teko, niin karulta kuin se kuulostaakin. Ehkä sitä kuitenkin lievittää se, että mun mielestä joskus on myös pakko olla itsekäs, ja se on ihan ymmärrettävää. Tavallaan mä ymmärrän niitä ihmisiä, jotka päätyvät päättämään oman elämänsä, mutta tavallaan mä en voi ikinä ymmärtää niitä. Mun on mahdoton ymmärtää miten kukaan voisi koskaan olla niin pohjalla, että itsemurha on ainut ratkaisu. Eikä se mun mielestäni ole ratkaisu yhtään mihinkään, se on vain pakotie pois tästä elämästä. Miksen mä siis ymmärrä, vaikka olen monesti itsekin halunnut kuolla ja ollut siellä pohjalla? Siksi, etten mä ole koskaan itse ollut niin pohjalla. En usko, että kukaan voi kunnolla käsittää sitä ennen kuin tosiaan on itse siinä tilanteessa, että tosissaan aikoo tappaa itsensä. Mä en ole sitä kokenut. Mulla on ollut vaikeaa, mutta aina mä olen jostain löytänyt vielä viimeiset voimat, joiden avulla olen päässyt taas ylös. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, valitettavasti.

Joku kauhisteli joskus sitä, kuinka mä voin ajatella itsemurhan olevan itsekäs teko, kun mun äitini on sellaisen tehnyt. Mähän pidän silloin myös mun omaa äitiäni itsekkäänä. Niin pidän ja mun mielestä mulla on äitini tyttärenä täysi oikeus ajatella niin. En mä niinkään itseni kannalta tätä mieti, vaikka totta kai mä olen monet kerrat huutanut ja itkenyt sitä, että äiti jätti just mut. Ennemminkin mä pidän äidin tekoa itsekkäänä sen vuoksi, että hän jätti myös mun veljeni. Jesse oli 9-vuotias enkä mä voi käsittää miten kukaan voi jättää oman lapsena. Nimenomaan lapsen, joka on vielä lapsi. Mutta mikä mä olen arvostelemaan mun äitini tekoja? Ei mulla ole ilmeisesti pienintäkään käsitystä siitä, kuinka vaikeaa hänellä oli. En voi millään tietää miltä äidistä tuntui sillä hetkellä, kun hän teki päätöksensä. Äitini itsemurha ei ollut vain hetken mielijohde, siitä ovat kaikki olleet samaa mieltä. Se oli tarkkaan suunniteltu jo etukäteen. Mun on vain täysin mahdoton tajuta, ettei äiti nähnyt enää minkäänlaista ulospääsyä ongelmistaan ja päätyi sen vuoksi tekemään itselleen jotain niin kamalaa...

Äitini ei enää tarvitse kärsiä, mutta se maksoi sen, että minä ja äitini muut lähimmäiset joudumme elämään kärsien ja hirveää tuskaa tuntien.