Bye bye 2013!

Haittaako mua, että mä vietän uv:n yksin kotona muiden juhliessa? Tai että vuoden vaihtuessa mä olen todennäköisesti jo täydessä unessa? Ei ja ei. Mikään ei voi pilata sitä iloa, että tää kamala vuosi todella vaihtuu muutamien tuntien kuluttua! Kyllä mä tiedän, ettei mikään periaatteessa muutu, vaikka vuosi vaihtuukin, mutta ainakin mä haluan uskoa vuoden 2014 olevan tätä vuotta huomattavasti parempi ja onnellisempi. Mä vietän myös ihan mielelläni tän illan kotona yksin :)

Vuodesta 2013 piti tulla niin hyvä. Mulla oli tasan vuosi sitten kasapäin suunnitelmia, joiden piti toteutua. Osa ehti toteutua, osa ei. Toukokuussa lupasimme ystävieni kanssa, että seuraavasta kesästä tulee paras ikinä. No tuliko? Ei, ei tullut. Itse asiassa mä en ole kuullut kovinkaan monen sanovan, että tämä vuosi olisi ollut mitenkään erityisen hieno. Mitäs mieltä te olette? Oliko vuosi 2013 jollain tavalla ikimuistoinen? :) (Toki se oli sitä mullekin, mutta ei mitenkään hyvällä tavalla.)

Haluankin nyt toivottaa teille kaikille hyvää ja onnellista uuttavuotta :) Pitäkää hauskaa munkin puolesta! ♥

Pohdintaa blogista...

En edes tiedä minkä vuoksi pahoitin mieleni niin kovasti, kun joku/jotkut epäilevät blogini aitoutta ja miettivät ovatko kirjoittamani asiat tosia. Jokainen saa epäillä ja on täysin totta, että netissä on älyttömän helppoa kirjoittaa ihan mitä tahansa täysin keksittyä, mutta mulla ei ole mitään tarvetta sellaiseen. Mulla ei myöskään ole mitään tarvetta alkaa todistella sitä, että kirjoittamani asiat ovat tosia. En voi mitään sille, jos jotkut eivät usko näiden asioiden todella tapahtuneen, eikä se liiemmin edes kiinnosta minua.

Se kuitenkin loukkaa minua, että minulta pyydellään jotain todisteita blogin aitoudesta. Tiedän täysin hyvin sen, että itse olen päättänyt alkaa kirjoittaa blogia ja vastaan voi tulla jos jonkinlaisia kommentteja, mutta eivät ne kaikki mukavilta tunnu. Ehkä siinä on juurikin se, että toivon itse päivittäin, etten olisi menettänyt vanhempiani ja joutunut käymään läpi näitä kamalia asioita. Nyt kun joku tulee ja sanoo, että hän epäilee onko niin edes käynyt, se sattuu väkisinkin. Tekisin ihan mitä tahansa, että voisin jollain tavalla muuttaa niitä asioita, mutta en voi. Päätin kirjoittaa blogiin niistä, sillä ajattelin sen auttavan minua eteenpäin. Ajattelin, että saisin tänne purkaa ajatuksiani aina kuin haluan, että se olisi turvallista eikä minun tarvitsisi pelätä avautua tai miettiä mitä ihmiset ajattelevat, kun taas valitan. Toivoin saavani blogin kautta vertaistukea ja sitä kautta helpotusta pahaan olooni. Sainkin, ja siitä olen todella kiitollinen.

Ehkä kirjoittamani asiat vaikuttavat keksityiltä, mutta siinä tapauksessa en voi sanoa mitään muuta kuin ettei blogiani tarvitse lukea. Joku saattaa ihmetellä miten kukaan jaksaisi kirjoittaa tällaisista asioista blogiin, mutta pyydän kaikkia muistamaan, että ihmiset ovat erilaisia. Vaikka sinusta tuntuu, ettet haluaisi ikimaailmassa kirjoittaa julkisesti blogia tällaisista asioista, se ei tarkoita etteikö joku muu niin haluaisi tehdä. Joku toinen saattaa ihan oikeasti saada voimaa siitä, että pääsee purkamaan ajatuksiaan ja kuulemaan muiden mielipiteitä kirjoittamiinsa asioihin liittyen. Vertaistuki on oikeasti aika ihmeellinen asia.

Jokaisella teistä on oikeus ilmaista mielipiteensä, mutta nyt olen jo muutamaan otteeseen kuullut sen, että jotkut teistä eivät usko blogini perustuvan todellisuuteen. Olen ymmärtänyt sen, mutta mä en voi tehdä sille asialle yhtään mitään. Ja kuten olen sanonut, minulla ei edes ole minkäänlaisia haluja alkaa jollain tavalla todistella yhtään mitään. Jatkan blogin kirjoittamista, vaikka tätä ei yksikään ihminen lukisi tämän jälkeen. Ainut asia mitä voin tehdä, on ystävällisesti pyytää teitä kaikkia, jotka ette usko näitä tapahtumia todeksi, olemaan lukematta blogiani. Se on varmasti mukavampa sekä teille itsellenne että minulle. Kiitos.

You were my starlight.

Olen maininnut aiemminkin, että äitini kirjoitti ennen itsemurhaansa meille kirjeen. Tänään täysin hetken mielijohteesta ajoin siskolleni ja hain tuon kyseisen kirjeen sieltä. Halusin lukea sen, enkä vieläkään oikein ymmärrä miksi. Paha mielihän siitä tuli, totta kai, mutta kirjeessä oli monia
sellaisia kohtia, joita en muistanut lainkaan. Luin sen läpi varmaan lähemmäs kymmenen kertaa, sillä halusin muistaa jokaisen sanan, jonka äiti on kirjoittanut. 

Nopeastihan se mieli voi parissa kuukaudessa muuttua, sillä vielä lokakuista postausta kirjoittaessani olin sitä mieltä, etten koskaan enää halua sitä kirjettä nähdä. Nyt se on tossa pöydällä mun vieressäni. Kirjettä lukiessani musta tuntui kuin äiti olisi hetken ollut paljon lähempänä mua tai jollain tavalla läsnä. En mä usko mihinkään enkeleihin tai muuhun vastaavaan, mutta vaikka mä itkin, musta tuntui samalla tosi hyvältä saada lukea jotain, minkä äiti on kirjoittanut. En ole kuukausiin nähnyt mitään sen käsialalla kirjoitettua, mutta nyt näin.

Tajusin jälleen kerran, että vaikka äiti onkin kuollut ja pysyvästi poissa, tulee hän aina olemaan osa mun elämääni. Muistot eivät kuole koskaan eikä mikään mahti maailmassa voi viedä niitä multa pois.

You'll be in my heart.

Siskoni oli sitä mieltä, ettei musta ole vielä äidiksi, koska mun oman äidin kuolemasta on niin vähän aikaa. Mä olen hitusen eri mieltä, vaikka tavallaan ymmärrän kyllä Amandan pointin. Totta kai mä olen näiden päivien aikana miettinyt monet kerrat esimerkiksi sitä, keneltä mä kysyn apua vauvan hoitamisessa, kun mulla ei enää ole äitiä. Onneksi tulevalla pienokaisella kuitenkin on toinen mummi, keneltä varmasti saa apua ja vinkkejä, jos niitä tarvitaan. Lähinnä Ama kai tosin tarkoitti sitä, etten mä ole silloin vielä riittävän hyvin toipunut äidin kuolemasta, mutta sellaista on mahdoton ennustaa etukäteen. Vauvan syntymään on kuitenkin onneksi vielä pitkä aika.

Itse asiassa mä uskon, että tää on pelkästään hyvä asia. Viime aikoina mun elämässä ei juurikaan ole mitään järin iloisia asioita tapahtunut ja mä olen menettänyt läheisiäni. Sanoin siskollenikin, että mun mielestä on vain hyvä, että me saadaan "pian" kaikki todella huomata, että näistä vastoinkäymisistä huolimatta elämä jatkuu.

Mä olen muutenkin huomannut tässä lähiviikkojen aikana, että mä olen edistynyt tän surutyöni kanssa ihan huimasti. Elämä ei oikeesti enää tunnu niin synkältä ja mustalta, vaikka totta kai mulla on edelleen ikävä sekä äitiä että isää ja musta tuntuu, että itken yhä vähän väliä silmät päästäni. Pääsen nykyään vaan paljon nopeammin taas jaloilleni sen hetkellisen romahtamisen jälkeen, ja voin sanoa, että tätä on odotettu.

Mun ajatus ei kulje tällä hetkellä yhtään ja musta tuntuu, että toi koko teksti on tavallistakin tönkömpää, mutta väliäkös sillä. Ei näissä mun jutuissa aina muutenkaan ole niin hirveesti mitään järkeä :D

Onnellinen.

Joulu tuli, joulu meni. Luojan kiitos, mutta hyvinhän siitä sit lopulta selvittiin. Itse asiassa mä olen yllättynyt siitä, kuinka kivuttomasti ne pari päivää oikein meni. Mulle tuli jouluaattonakin vasta nukkumaan mennessä ensimmäisen kerran oikein kunnolla ikävä isää ja äitiä. Hyvä niin, sillä siinä kohtaa mulla oli jo mahdollisuus itkeä täysin vapaasti pilaamatta kenenkään joulutunnelmaa :)

 

Viime päivät mä olen käytännössä tehnyt kuolemaa. No okei, en ihan, mutta melkein. Paha olo alkoi jo ennen joulua ja jatkuu yhä edelleen, nyt mä vaan tiedän syynkin sille. Kävin lääkärissä ja meinasin suoraan sanottuna lentää perseelleni, kun se sanoi, että mene labraan ja joidenkin muiden kokeiden lisäksi verinäytteestä tehdään myös raskaustesti. Kannatti tehdä, sillä mä todella odotan lasta. En oikein oo vieläkään osannut päättää oonko siitä enemmän iloinen vai kauhuissani. Toi koko uutinen tuli niin täysin puun takaa ja yllättäen, etten mä ole ehtinyt vielä sopeutumaan siihen. Ensi jouluna täällä meidän kanssa viettääkin joulua sitten yksi ihminen lisää! :)

 

En mä tästä hiljaa ole osannut olla, vaikka tiedän monien salaavan raskauden melko pitkällekin. Tännekin oli heti pakko päästä tosta kertomaan :D Tänään on tosiaan ollut ensimmäistä kertaa moneen päivään mahdollisuus kirjoitella tänne. Ensin oli joulu ja sen jälkeen mulla on ollut niin huono olo, etten ole jaksanut koneella olla. Puhelimella pääsee toki nettiin, mutta sen kanssa oli niin ärsyttävä kirjoitella, että mulla meni hermot heti kättelyssä :D Mutta joka tapauksessa tällaista tänne suunnalle tällä hetkellä kuuluu. Toivottavasti kaikilla oli hauska joulu ja kivaa viikonloppua jokaiselle! <3

Menetys.

Erään ystäväni äiti sairastaa syöpää ja aloimme pohtia kumpi on vaikeampaa, se että äiti kuolee yllättäen kuten minun tapauksessani vai se, että sen kuoleman tietää jo etukäteen. Valitettavasti tässä ystäväni äidin tapauksessa syöpää ei voida parantaa, eikä hänellä ole enää elinaikaa kovin paljon jäljellä. Ystäväni sanoi olevansa onnellinen siitä, että on pystynyt valmistautumaan äitinsä kuolemaan jo etukäteen. Olimme samaa mieltä siitä, että shokki se tulee joka tapauksessa olemaan, kun yhtenä päivänä hänen äitinsä nukkuu pois, mutta ei välttämättä ihan samanlainen kuin se, minkä vaikka minä koin.

Oikeastaan tässä olisi ehkä parempi miettiä vaikka isäni kuolemaa äitini kuoleman sijasta, sillä on vielä aivan eri asia, jos vanhempi kuolee yllättäen tapaturmaisesti kuin se, että hän tappaa itse itsensä.

Ystäväni on kohta vuoden elänyt tietäen, että jonain päivänä melko pian hän menettää äitinsä. En voi edes kuvitella kuinka kuluttavaa ja hirveää se on. Totta kai siinä on hyvätkin puolensa, että siihen kuolemaan pystyy valmistautumaan jo etukäteen ja on mahdollisuus tehdä ja sanoa niitä asioita, joita haluaa ennen toisen poismenoa, mutta ystävänikin suree jo etukäteen jotain sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunut. Onko se suru sen vuoksi sitten yhtään vähäisempää sen jälkeen, kun hänen äitinsä tosiaan menehtyy? Vaikka sen tietää, siihen ei varmasti pysty mitenkään valmistautumaan täysin. Ei surutyötä pysty tekemään etukäteen (ainakaan täysin), sillä ei etukäteen voi millään tietää mitä tuntee ja ajattelee sitten, kun se äiti lopulta onkin kuollut.

 

Mitä mieltä te olette? Olisiko teistä parempi tietää jo paljon etukäteen, että joku läheisenne tulee menehtymään vai olisiko helpompaa, mikäli se tulisi täysin yllätyksenä? Helppoa se ei ole tietenkään kummassakaan vaihtoehdossa...

Joulusta.

Ihmiset hössöttävät joulusta. Mä toivon, ettei sitä tarvitsisi tänä vuonna viettää lainkaan. Äiti on poissa, isä on poissa. Ei joulu ole sama ilman heitä... Ainut syy miksi mä ylipäänsä suostun viettämään joulun sukulaisteni kanssa on se, että tiedän miten tärkeää se on pikkuveljelleni. Jesse on puhunut joulusta jo viikkoja ja viimeksi eilen hän oli kuulemma sanonut tädilleni, että on niin kivaa kun Alisa ja Amanda tulevat jouluksi. En mä voisi tuottaa Jesselle pettymystä.

Täytyy koittaa ajatella, että se on vain yksi päivä, ei sen enempää. Vaikka tosin mun pitäisi kaiketi mennä mun tätini luo jo huomenna ja olla siellä ainakin muutama päivä... No mutta se joulu on kuitenkin vain se yksi päivä ja sen jälkeen ei tarvitse taas vuoteen miettiä sitä lainkaan :) Ja mistäs sen tietää, voihan mulla olla jopa hauskaa! Omasta asenteestahan se on pitkälti kiinni, mulla se asenne vaan ei taida olla kovinkaan positiivinen. Voipi siis olla, että seuraava postaus tulee vasta joulun jälkeen, jos en jaksa/ehdi tässä vielä jotain kirjoitella. 

Mua sinänsä vähän harmittaa se, että käytin itse tosi paljon aikaa miettien lahjoja läheisilleni. Mä en halua antaa lahjaksi mitään turhaa tai tarpeetonta, mutta näköjään joillekin on ihan sama mitä antaa. Mun mielestä koko lahjojen antamisen idea on se, että sillä lahjalla ilahduttaa toista. Ei niitä pitäisi ostaa ja antaa vaan siksi, että "niin kuuluu tehdä". Sain nimittäin eräältä oikeesti hyvältä ystävältäni (jonka olen tuntenut yli 10 vuotta) lahjaksi paketin jotain erikoisia teepusseja sekä pähkinäsuklaata. Ei varmaan kuulosta mitenkään pahalta, mutta mä olen tosi pahasti allerginen pähkinöille enkä pidä lainkaan teestä. Ajatus on tärkein totta kai, mutta mulle tuli oikeesti paha mieli tosta. Ei sen takia, että mulle pitäisi kenenkään ostaa mitään kummoisia lahjoja tai lahjoja ylipäätään, mutta eikö tuo kyseinen ihminen ihan oikeesti tunne mua lainkaan? Ehkä se ei vaan tullut ajatelleeksi :/ Kaikeksi onneksi mulla on täällä kotona eräs ihminen, jolle varsinkin noi suklaat kelpaa taatusti paremmin kuin hyvin :D

P.S. Kiitos kaikille, jotka vastasivat ensimmäiseen kyselyyn, jossa tiedustelin oletteko te menettäneet vanhempanne. Kiitos myös etukäteen kaikille, jotka käyvät vastaamassa tuohon uuteenkin kyselyyn! 

I can't cry hard enough for you to hear me.

Kävimme siskoni kanssa tänään vanhempiemme haudoilla. Itkemiseksihän se meni jälleen kerran molempien osalta. Amanda käy siellä monta kertaa viikossa, mutta mä en oikeestaan nykyään juurikaan halua edes käydä siellä. Siellä tulee aina niin paha mieli ja se kestää koko loppupäivän. Onhan se hyvä paikka muistella äitiä ja isää, mutta yhtä lailla mä voin tehdä niin kotona. Ja teenkin. Musta vaan tuntuu joka kerta ne haudat nähdessäni kuin mun sydän revittäisiin uudestaan riekaleiksi. Isä ja äiti on niin lähellä mua, mutta samaan aikaan niin kaukana. Ihan liian kaukana.

Amanda jo suunnitteli, että jouluna mennään sinne taas yhdessä, mutta mä en tiedä haluanko. En sanonut mitään, mutta musta tuntuu, että hautausmaalla käyminen jää vähän vähemmälle mun osaltani nyt hetkeksi. Mulla on muutenkin jo valmiiksi paha olla, ei mun tarvitse ehdoin tahdoin mennä paikkaan, jossa se paha olo lisääntyy ja ahdistus kasvaa entisestään. Mun kun ei ole mikään pakko käydä siellä.

Mun oli tarkoitus käydä tänään ostamassa viimeiset joululahjat, mutta sekin taitaa nyt jäädä. Ei mulla ole minkäänlaista fiilistä lähteä ostoksille... No, onneksi huomenna on uusi päivä :)

And I love you, I swear that's true. I cannot live without you.

Isäni ja äitini kuoleman jälkeen olen usein miettinyt kestäisinkö enää uutta menetystä. Olisiko minulla enää mitään syytä elää, jos menettäisin vaikka Antonin? Periaatteessa uskon olevani vanhempieni kuoleman jälkeen niin vahva, että selviäisin mistä tahansa, mutta menisikö se loppujen lopuksi niin? Varsinkin nuo vaikeudet poikaystäväni kanssa saivat minut miettimään, että mitä jos yhtenä päivänä joudunkin heräämään tietäen, ettei minulla enää koskaan ole rakastamaani ihmistä vierelläni.

 

On täysin mahdotonta sanoa etukäteen millä tavalla reagoisin tai mitä tuntisin ja ajattelisin, mikäli Antonille tai suhteellemme tapahtuisi jotain. Tiedän varsin hyvin sen, ettei kenestäkään ihmisestä saa olla riippuvainen, enkä mä olekaan. Tällä hetkellä elämä ilman Antonia tuntuu vaan täysin mahdottomalta, en mä tiedä osaisinko edes elää ilman sitä. Ja kaiken lisäksi äitini kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, suren vielä sitäkin. En mä tiedä kestäisinkö enää yhtään enempää.

 

Kaikkeen tottuu, niin mä olen sanonut ennenkin. Varmasti mäkin aikanani tottuisin siihen, ettei Antonia enää ole tai ettei hän ainakaan ole osa mun elämääni, mutta haluaisinko mä tottua? Olisiko mulla enää mitään syytä käydä läpi tätä helvettiä, jonka läpi olen jo kaksi kertaa joutunut tarpomaan? Onneksi nämä asiat eivät ole millään lailla ajankohtaisia. Meidän välillä on kaikki hyvin ja rakastan miestäni enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

Food and laughter.

Kirjoitin eilen siitä, että mua ahdisti ja halusin satuttaa itseäni. No, eipä sitä kovin kauaa tarvinnut loppujen lopuksi kestää, sillä Anton raahasi mut illalla väkisin ulos syömään. Oikeastaan hyvä, että raahasi, vaikka mä koitinkin kovin vastustella. Olin vielä ravintolan pöydän ääreen istuessani sitä mieltä, ettei mua kiinnosta enkä halua mitään edes syödä, mutta kyllä se mieli siitä muuttui, kun aloin selata ruokalistaa ja Anton oli ihana oma itsensä :) Mä en voi käsittää miten se jaksaakin olla tollanen, miten se jaksaa olla mulle noin kiltti ja koittaa piristää mua, vaikka sillä itelläkin on niin vaikeeta.

Joka tapauksessa mä uskon, että toi ravintolareissu teki hyvää meille molemmille. Saatiin viettää laatuaikaa kahdestaan kodin ulkopuolella, nauraa toistemme tyhmille jutuille ja totta kai syödä ihan tajuttoman hyvää ruokaa. Sovittiin, että tästä lähtien koitetaan taas tehdä enemmän kaikkea yhdessä - käydä ulkona syömässä, leffassa ja ihan mitä tahansa. Kesän jälkeen me ei juurikaan olla käyty yhdessä missään eikä varsinkaan tällä tavalla täysin yllättäen.

Kaikki ne ongelmat meidän suhteessa, joista aiemmin täällä kirjoittelin, on myös selvitetty ja mä olen palannut kotiin. Joulua me ei valitettavasti vietetä tänä vuonna yhdessä, sillä Anton lähtee äitinsä luo ja mä jään tänne oman sukuni luokse. Uusivuosi vietetään yhdessä, tosin nekin suunnitelmat näin nätisti sanottuna kusi eilen aivan täysin, kun mä sain huomata olevani epätoivottu vieras eräälle mökille, jonka vuokrastakin mä olin oman osuuteni jo maksanut. Tai en kai mä epätoivottu ollut, mutta eräs kaveri meni antamaan sen paikan jollekin toiselle ajatellen, että mä kuitenkin perun tuloni. Paha sanoa miten siinä olis käynyt, mutta mä en sinne nyt siis mene ja Antonkin jättää menemättä :)

 

Pyrin vastailemaan sähköposteihin mahdollisimman pian, anteeksi taas kun niiden kanssa on kestänyt!

Ahdistaa.

Ahdistaa ihan tajuttomasti. Oli pakko tulla koneelle kirjoittamaan, etten satuttais itseeni tai söis enempää. Mä ehdin jo vetää tossa kokonaisen sipsipussin, varmaan litran limsaa ja puolikkaan karkkipussin naamaani. Eikä mennyt edes kovin kauaa. Mulla on huono olo, oksetan itseäni ja musta tuntuu, että mun pitäis tehdä jotain pahaa itelleni. En käsitä mistä helvetistä tä olo nyt tuli... Ei tä oo niinkään surua vaan nimenomaan ahdistusta. Surua mä osaan käsitellä, mutta mä en oo niinkään tottunu tällaseen. Itkeminenkään ei auta, päinvastoin oikeestaan - alkaa ahdistaa vielä vaan enemmän.

 

Mä olen luvannut itelleni, etten enää koskaan tee mitään pahaa itelleni. Ei toi ahmiminenkaan hyväksi mulle ole, mutta en aio enää satuttaa itteeni fyysisesti, en milloinkaan. Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, että voisin ihan hyvin tarttua johonkin terävään esineeseen ja katsoa kuinka pahaa jälkeä saan sillä aikaiseksi. En ymmärrä mikä mua vaivaa. Ei tän pitäis olla tällasta, ei oo ennenkään ollut.

 

Oon niin helvetin väsynyt kaikkiin vastoinkäymisiin. Oon muutenkin väsynyt. Nukun 12 tunnin yöunia eikä se riitä mihinkään. Itken ihan jo pelkän väsymyksen vuoksi. Haluun tän helvetin ahdistuksen pois, mä tuun pian hulluksi.

Ystävät.

Äidin itsemurha muutti mua jonkin verran, ei ehkä pysyvästi, mutta totta kai siitä seurannut suru ja tuska saivat mut käyttäytymään eri tavalla kuin ennen. Haluaisin voida sanoa, että onneksi kaikki mun läheiseni, ystävät ja muut, ymmärsivät minkä takia olin niin maassa enkä pitänyt juurikaan yhteyttä. Valitettavasti totuus on kuitenkin toinen ja olen kesän jälkeen menettänyt muutamia ystäviäni. Olen vasta parin viime kuukauden aikana oikeasti jaksanut panostaa ihmissuhteisiin ja ollut enemmän tekemisissä kavereideni kanssa. On ollut todella ikävää huomata, etteivät kaikki enää halua olla tekemisissä kanssani.

 

En syytä ketään siitä, että näin on käynyt ja sitä paitsi vikahan on pelkästään mussa itsessäni. Mitäs en ole pitänyt yhteyttä, mutta erityisen pahalta tuntuu se, että nyt kun haluaisin korjata tilanteen, mun ei anneta tehdä niin. Niitä tiettyjä ihmisiä ei edes kiinnosta enää. Mä tiedän olleeni todella huono ystävä, mutta voiko mua siitä oikeestaan edes syyttää ottaen huomioon mitä kesällä tapahtui? Ilmeisesti voi...

 

Anton sanoi, että mun pitäis unohtaa tollaset ihmiset. Ettei ne ole mun ystävyyden arvoisia, jos ne ei tajua minkä takia oon viime kuukaudet käyttäytyny tällä tavalla, mutta en mä tiedä. En jotenkin pysty ajattelemaan tolla tavalla ja mietin vaan, että mun olis pitäny tehdä toisin. Olisin voinut edes yrittää pitää yhteyttä, vaikka se vaikeaa olikin. Mä en vaan jaksanut edes yrittää ja vaikka mä olen ajatellut, että se on täysin ymmärrettävää niin ilmeisesti se ei sitten olekaan. Tuntui pahalta tänään kävellä kadulla vastaan erästä ihmistä, jonka oon tuntenu alakoulusta asti, ja hyvä kun se edes moikkasi mua. Ennen oltiin oikeesti aika hyviä ystäviä...

I wish I could see that you're okay.

Se on kuollut. Se on kuollut eikä tule enää takaisin, vaikka mä kuinka huutaisin sen perään. Äiti tappoi itsensä. Voin itkeä ja rukoilla, että se tulisi, mutta se ei tule. Ei enää koskaan...

Onneksi Anton tuli eilisiin juhliin, sillä valomerkin tultua mä romahdin. Olin jo jonkin aikaa aavistellut, että pian se tapahtuu. Mulla oli alkuillasta todella hauskaa - nauroin, tanssin ja olin tosi iloinen. Kellon alkaessa lähestyä kolmea ja lopulta puolta neljää, mun hymy alkoi hyytyä ja musta tuli koko ajan vaan vähäpuheisempi, varmaankin laskuhumalan takia. Olisin halunnut lähteä jo pois, mutten viitsinyt keskeyttää muiden hauskanpitoa ja tiesin, että pian se valomerkki tulisi ja kaikki lähtisivät. Mulla oli täysi työ pidätellä itkua sen aikaa, että päästiin baarista ulos ja lähdettiin Antonin kanssa kävelemään kotia kohti. Muut lähti toiseen suuntaan ja mä sain itkeä.

 

Anton sai puoliväkisin raahata mut kotiin, koska mä olisin halunnut jäädä ulos sateeseen. Älkää kysykö miksi, mä en todellakaan tiedä. Tiedän vaan sen, että viime yönä musta taas tuntui siltä kuin joku olisi repinyt mun sydäntä rinnasta ulos. Muhun sattui, mulla oli ikävä ja mä itkin. Onneksi edes yksi asia on hyvin, nimittäin se, ettei Anton kuulemma enää aio pyöriä siinä huumeporukassa. Sen takia mä suostuin kotiinkin tulemaan, mutta on meillä kuitenkin vielä paljon puhuttavaa. Ehkä kaikki vielä kääntyy hyväksi.

Ota mua kädestä.

Mulla ei tosiaan ole ollut mitään aihetta iloon tai juhlimiseen viimeisen puolen vuoden aikana, mutta tästä päivästä olis tarkoitus tulla ensimmäinen "kunnon poikkeus", sillä mun paras ystävä juhlii tänään syntymäpäiviään :) Olen mä toki hauskaa pitänyt aiemminkin, mutta tänään olis ainakin tarkoitus juoda ja juhlia kunnolla ihan baarissa asti. Osaankohan mä enää edes tanssia :D

 

Mielenkiinnolla odotan myös sitä, tuleeko Anton paikalle. Ainakin hänet on kutsuttu, mutta me ei olla juteltu pariin päivään oikeestaan lainkaan, enkä tiedä mitä se meinaa tehdä. Pitäisi muutenkin koittaa jutella asioista kunnolla, mutta tuli Anton sinne juhliin tai ei, se ei ole oikea paikka millekään syvälliselle keskustelulle. Toisaalta olis vaan ihan kiva pitää yhdessä hauskaa, kun molemmilla on ollut tosi vaikeeta viime aikoina :/

 

Kieltämättä vähän myös pelottaa se, että mulle tuleekin yhtäkkiä illalla ihan hirveen paha mieli ja ilta päättyy mun osaltani siihen, että lähden itkien kotiin... Turha kai sitäkään on etukäteen stressata ja ainakin tällä hetkellä mulla on sellanen fiilis, että tästä illasta tulee oikeesti hauska! :)

 

Kivaa lauantaita kaikille! ♥

Help me.

Kesällä vähän äidin kuoleman jälkeen oli hetki, jolloin mä ihan tosissani uskoin sen vielä tulevan takaisin. Olin täysin surun murtama ja valvonut lähemmäs kolme vuorokautta, kun aloin selittää Antonille kuinka äiti tulee pian takaisin. Mä jopa suutuin Antonille, kun se koitti sanoa, ettei mun äitini enää voi tulla takaisin. En ymmärtänyt minkä takia se sanoi niin, miksei muka tulisi? Mä olin täysin vakuuttunut siitä, että pian äiti taas olisi täällä mun kanssa. Ei ollut kyse siitä, että mä halusin äitini palaavan takaisin vaan mä ihan oikeasti olin varma siitä, että pian se tulee. En oikein muista tiedostinko silloin kuitenkin sen, että äiti on kuollut vai enkö tajunnut enää sitäkään.

 

Joka tapauksessa toi on varmasti pelottavin asia, mitä mulle on elämäni aikana tapahtunut. Mietin pitkään kirjoitanko tästä lainkaan, mutta nyt se tuntui hyvältä idealta. Toi ei siis ole ihan normaalia ja tohon liittyi paljon kaikkea muutakin, mutta toivottavasti kukaan ei nyt pidä mua hulluna tai jotain. Sain kyllä apua tohon kaikkeen ja tilanne meni todella nopeasti ohi. Ei siitä jäänyt mitään pysyvää ja olen nyt ihan täysin terve mieleltäni.

 

Jostain syystä mua on hävettänyt toi koko juttu aika paljon. Lääkärit sanoivat mulle, etten olisi voinut tehdä mitään toisin eikä toi johtunut musta itsestäni mitenkään. Mulla oli vaan ihan tajuttoman tyhmä olo sen jälkeen, kun toi kaikki loppui ja mä tajusin taas missä mennään. Anton on ainut, joka tästä tietää eikä kenenkään muun mun läheisen tarviikaan saada tietää tästä yhtään mitään. En jaksa selittää ja pelkään ihmisten reaktioita. Vaikka kaikki on jo ohi ja se kesti vain sen pienen hetken, mä en silti usko kaikkien ymmärtävän. Ettehän tekään kaikki välttämättä ymmärrä...

This is not the end.

Pakkasin eilen pienen määrän tavaroita mukaani ja lähdin. Poikaystäväni saa asustella ihan kaikessa rauhassa meidän yhteisessä kodissamme nyt jonkin aikaa. Omasta mielestäni sain hänet ymmärtämään mikä lähtöni tarkoitus oli. Se ei suinkaan tarkoittanut tai tarkoita, että haluaisin erota. En todellakaan halua. Se ei myökään tarkoita, ettenkö enää rakastaisi poikaystävääni, sillä tunteeni eivät ole muuttuneet enkä usko, että voisin ikinä lakata rakastamasta Antonia. Lähdin yksinkertaisesti tasan siitä syystä, että pelkäsin olla omassa kodissani.

 

Anton sanoi keskustelumme aikana monesti, että hän voi olla kutsumatta niitä ystäviään meille ja hän voi viettää vähemmän aikaa heidän kanssaan tai olla jopa kokonaan näkemättä heitä. Lopulta hän sanoi tekevänsä ihan mitä tahansa, etten mä lähtisi. Mä kuitenkin lähdin. Mun mielestä on nyt parempi antaa pölyn laskeutua ja molempien pitää kunnolla miettiä mitä on valmis tekemään tän suhteen eteen. Parhaiten se onnistuu, kun me ollaan hetken aikaa poissa toistemme silmistä. En mä haluaisi olla erossa Antonista ja mulla on sitä ihan älyttömän kova ikävä, vaikka mä näin sen viimeksi eilen, mutta näin on toistaiseksi parempi.

 

Muhun otti tänään aiemmin yhteyttä eräs äitini vanha ystävä, joka pyysi saada tavata mut ja Amandan. Hänellä kuulemma on jotain, mikä kuuluu meille ja hän haluaa toimittaa sen ihan henkilökohtaisesti. Sen enempää hän ei suostunut kertomaan, mutta ensi viikolla se selviää, kun tämä nainen tulee Suomeen. Kauheen salaperäistä :D Muutenkin vähän outoa, kun joku yhtäkkiä soittaa tolla tavalla, mutta kyllä mäkin sitten tunnistin kuka tää nainen on, kun hetken aikaa sitä mietiskelin.

 

Nyt mä lähden leipomaan tiikerikakkua ja "pilaamaan" sillä mun laihikseni!

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.

En olisi milloinkaan uskonut, että vielä joskus koittaa se päivä, kun mä tunnen olevani hirveä ja niuhottava tyttöystävä. Kohta viisi ja puoli vuotta seurustelua takana ja kaikki on tähän asti ollut melkolailla täydellistä. Toki meillä on poikaystäväni kanssa välillä ollut riitoja, muttei koskaan mitään kovin suurta. Mä tunnen itseni ihan oikeasti täydeksi hirviöksi, kun mä pyydän sitä olemaan tekemättä jotain, mitä se ilmeisestikin haluaa tehdä.

 

Meidän suhde on muuttunut aika radikaalisti sen jälkeen, kun Antonin isä kuoli. Anton on muuttunut, enkä mä syytä sitä siitä mitenkään. On täysin luonnollista käyttäytyä eri tavalla koettuaan jotain niin kamalaa, mutta kun tämä ei hänen mukaansa ole mikään ohimenevä vaihe vaan täysin pysyvä ja lopullinen muutos. Ajattelin pitkään, että tietyssä epämääräisessä porukassa pyöriminen ja erilaisten (laittomienkin) asioiden tekeminen olisi vain poikaystäväni tapa käsitellä surua. Sen voisin hyväksyä, sillä tietäisin sen olevan ohimenevää.

 

Mun ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä sitä, että hän muuttuu täysin eri ihmiseksi. Kenenkään ei tarvitse muuttua mun vuokseni, ei Antoninkaan. Mä en vaadi häntä lopettamaan noiden asioiden tekemistä, mutta mä en myöskään voi elää ja asua ihmisen kanssa, joka tekee asioita, jotka sotivat täysin mun arvomaailmaani vastaan. Mun ei tarvitse tehdä niin.

 

Saatan olla hirveä ihminen ja maailman huonoin tyttöystävä, kun sanoin, että poikaystäväni pitää valita minun ja tämän narkkariporukan väliltä. Uusissa ystävissä ei ole mitään vikaa, eikä mua kiinnosta vaikka poikaystävälläni olisi miljoona ystävää, mutta mä en halua kotiini ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti huumeiden vaikutuksen alaisena. Eikä nyt puhuta mistään pilven poltosta, ei todellakaan. Jokainen tekee totta kai elämällään mitä haluaa, en mä halua tai aio arvostella ketään. Jos Anton haluaa näiden tyyppien kanssa pyöriä ja elää samanlaista elämää kuin he, siitä vain, ihan vapaasti. Se vain tarkoittaa silloin sitä, että mä en enää kuulu hänen elämäänsä.

 

Ei tämä ole mikään parisuhdevalitusblogi, mutta mun oli pakko saada kirjoittamalla edes vähän purkaa näitä ajatuksia. Eikä taida olla enää pelkoa edes siitä, että Anton tätä täältä lukisi. Ei sillä ole enää aikaa tai kiinnostusta tällaiseen.

 

Toivottavasti muilla on ollut hauskempi alkuviikko!

I wanna give up.

Tekee mieli luovuttaa, jättää kaikki taakse ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Vahinko vain, että muistot seuraisivat minua joka tapauksessa. En pääse niitä pakoon, vaikka kuinka yrittäisin. Voin juosta vaikka maailman ääriin, mutta ne tulevat aina perässä ja muistuttavat minua niistä hirveistä asioista, jotka olen elämässäni kokenut. Milloin koittaa se päivä, kun ne pahat ja surulliset muistot eivät enää koko ajan varjosta kaikkia niitä ihania ja hyviä asioita elämässäni?

 

Luovuttaminen olisi niin helppoa, se houkuttelee aivan valtavasti. En minä halua kuolla, en ikinä tekisi itselleni mitään pahaa. Mitään peruuttamatonta. Mitään, mikä tuottaisi läheisilleni sen saman valtavan tuskan, jonka kanssa joudun itse elämään. En pystyisi siihen, ei minusta olisi satuttamaan rakastamiani ihmisiä niin paljon.

 

Haluaisin kuitenkin pois. Pois täältä. Jonnekin paikkaan, missä kukaan ei tunne minua tai tiedä taustastani yhtikäs mitään. Olisipa minulla mahdollisuus ja rohkeutta vain lähteä. Ajaa lentokentälle, valita mieluinen kohde, lentää sinne ja aloittaa kaikki alusta. Tiedän, etten voi niin tehdä, mutta tuolla ajatuksella on välillä hauska leikitellä. Koko elämäni on täällä. Perheeni, se mitä siitä on enää jäljellä, ystäväni ja kaksi pientä kissaa, joista en luopuisi mistään hinnasta.

 

Minusta vain tuntuu, etten kuulu tänne. En enää kuulu tähän kaupunkiin enkä usko enää sopeutuvani elämään täällä. Minun pitää vain koittaa jaksaa taistella. Jossain toisessa tilanteessa saattaisi olla hyväkin idea vain lähteä, mutta tällä hetkellä se tuntuisi luovuttamiselta. Haluan tehdä niin, haluan luovuttaa ja antaa periksi, mutta en voi tehdä niin. En vain voi...

I'm down now, but I'll be standing tall again.

Vietin eilen koko päivän parhaan ystäväni kanssa. Välillä itkimme yhdessä kaikkia ikäviä asioita, mutta seuraavassa hetkessä jo nauroimme ja pidimme hauskaa. Teimme hyvää ruokaa, katsoimme pari elokuvaa ja puhuimme - paljon. Anton huiteli koko päivän (ja yön...) jossain teillä tietämättömillä, joten saimme olla Essin kanssa ihan kahdestaan. Essin vuosia kestänyt parisuhde päättyi vähän aikaa sitten, joten saimme kumpikin lohduttaa ja tsempata toisiamme.

 

Olemme nähneet viime aikoina aivan liian harvoin, mutta toivottavasti siihen tulee nyt muutos. Olen todella kaivanut Essin seuraa ja eilinen muistutti minua siitä, kuinka hyvin viihdynkään hänen seurassaan. Essi on isosiskoni ja poikaystäväni lisäksi ainut ihminen, kenen seurassa olen aina pystynyt olemaan täysin oma itseni. Olen kiitollinen siitä, että minulla on niin hyvä ystävä.

 

Oli aika jännä huomata, että Essillä on ollut hyvin paljon samanlaisia tunteita ja ajatuksia eronsa jälkeen kuin minulla vanhempieni kuoleman jälkeen. Ovathan ne toki kaksi aivan eri asiaa, mutta me molemmat olemme menettäneet tärkeitä ihmisiä elämästämme ja se sattuu. Kumpikaan ei voi tarkalleen tietää miltä toisesta tuntuu, mutta me myös tunnemme toisemme sen verran hyvin, että osaamme kyllä olla toistemme tukena tilanteessa kuin tilanteessa. Tuntui muutenkin hyvältä päästä pitkästä aikaa näyttämään Essille kunnolla miten tärkeä hän minulle on. Sitä ei voi mielestäni koskaan korostaa läheisille ihmisille liikaa :)

 

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Helppo elämä.

En käsitä miten kukaan voi tosissaan sanoa, että mun elämä on ollut helppoa. Äitini teki itsemurhan vain hetki isäni kuoleman jälkeen ja mä nostan kyllä hattua sellaiselle ihmiselle, joka vielä tollasten asioiden jälkeen voi sanoa, että oma elämä on helppoa. Tämä kyseinen henkilö on itse hiljattain saanut kuulla olevansa vakavasti sairas, enkä mä edes oleta ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu. Mun mielestä on kuitenkin kohtuutonta alkaa mulle tiuskia tai varsinkaan vedota siihen, että mun elämäni on ollut niin helppoa.

 

Okei joo. Mä en (tietääkseni) ole vakavasti sairas enkä ole koskaan ollutkaan. Mä en ole elämässäni kokenut minkäänlaista väkivaltaa, mitä nyt joskus lapsina tapeltiin isosiskon kanssa. En myöskään ole koskaan eronnut vakavasta suhteesta tai kokenut mitään isoja parisuhteeseen liittyviä kriisejä. Enkä ole oikeastaan koskaan kärsinyt minkäänlaisista taloudellisista tms. ongelmista. Saattaa siis kieltämättä kuulostaa siltä, että mun elämäni on kuin ruusuilla tanssimista.

 

Mutta.

 

Mä olen elänyt puoli vuotta tietäen, että mun oma äitini hirtti itsensä. Kaksi vuotta sitten koin siihen astisen elämäni järkyttävimmän hetken, kun polisiit tulivat kotiimme kertomaan, että isäni on kuollut. Vieläkö kuulostaa yhtä ihanalta?

 

Vaikeudet mun elämässäni ovat kieltämättä vähän yksipuolisia. Ne liittyvät samaan asiaan ja kuten sanottu, en voi millään tietää miltä tuntuu esimerkiksi vaikka sairastua vakavasti. Mutta yhdenkään ihmisen tässä maailmassa ei tarvitse tulla mulle sanomaan, että mä olen päässyt helpolla ja mulla on helppo elämä.

 

En edes tiedä minkä takia otin kyseisen ihmisen puheet itseeni tällä tavalla, mutta voi luoja että mua suututti. Ihmiset osaavat olla kyllä välillä niin ajattelemattomia.

Be strong.

Olen saanut paljon viestejä ihmisiltä, jotka ovat kokeneet elämässään erilaisia menetyksiä. Varsinkin viime aikoina näitä sähköposteja on tullut melko paljon ja yhdessä viestissä oli mukana eräs lausahdus, jonka päätin jakaa täällä blogissakin: "Anyone can give up, it's the easiest thing in the world to do. But to hold it together when everyone else would understand if you fell apart, that's true strength." Olen niin samaa mieltä tuon lauseen kanssa ja toivonkin, että kaikki, jotka kamppailevat jonkin asian kanssa ja jaksavat yrittää selvitä ongelmistaan, muistaisivat tuon.

Ei sillä, ei siinäkään ole siis mitään väärää, vaikka romahtaisi eikä jaksaisi enää olla vahva. Se on täysin ymmärrettävää ja onhan minullekin käynyt niin. Mielestäni tuon voisi yhdistää myös siihen, että sen romahduksen jälkeen pääsee taas jälleen ylös, omin avuin tai muiden auttamana. Ei ihminen ole mielestäni heikko, jos hän tarvitsee apua selviytyäkseen menetyksistä. Sekin on itse asiassa vahvuutta, että tunnistaa omat rajansa ja tietää milloin ei enää selviä yksin ilman apua. Se taas ei mielestäni ole vahvuutta, jos antaa surun/ongelmien ottaa vallan itsestään eikä edes yritä tehdä mitään päästäkseen eteenpäin ja asioiden yli. Ihminen saa surra, mutta jossain vaiheessa pitää pystyä jatkamaan normaalia elämää. Mielestäni toivo on menetetty siinä vaiheessa, kun ihminen itse ei näe mitään syytä enää edes yrittää jaksaa.

 

Kaiken on kuitenkin lähdettävä liikkeelle ihmisen omasta tahdosta. Vaikka kaikki läheiset yrittäisivät auttaa ja tekisivät kaikkensa, jotta vaikeuksia kohdannut ihminen pääsisi taas jaloilleen, ei siitä ole mitään hyötyä, mikäli kyseinen henkilö ei sitä itse halua. Mä olen itse huomannut, että välillä pitää ihan oikeasti tehdä töitä sen eteen, että löytää jotain syitä vielä jatkaa tätä elämää tai että jaksaa nousta edes sängystä ylös. Tiettyyn pisteeseen asti muut ihmiset voivat auttaa ja vaikka repiä väkisin ylös sieltä sängystä, mutta ei loputtomiin. Äitini on hyvä esimerkki ihmisestä, joka ei itse halunnut riittävästi jatkaa elämäänsä. Hän ei päässyt yli isäni kuolemasta ja päätyi lopulta tekemään itsemurhan. Häntä autettiin ja tuettiin, mutta se ei riittänyt.

 

Tässä postauksessa ei taida olla paljonkaan järkeä, mutta en oikein osannut paremminkaan selittää mitä ajan takaa. Pistetään sen piikkiin, etten ole vielä terve! :D

Muistot satuttavat.

Tiedättekö sen tunteen, kun kuulette jonkun biisin vaikka radiosta ja sen kuuleminen ihan oikeasti sattuu? Kun se kappale tuo mieleen niin paljon muistoja, että alkaa väkisinkin itkettää ja ahdistaa ihan älyttömästi. Mä ainakin liitän monet biisit joihinkin tiettyihin hetkiin tai ihmisiin. Äitini kuoleman jälkeen en ole pystynyt kuuntelemaan tiettyjä biisejä lainkaan ja ne muutamat kerrat, kun jostain on alkanut jokin niistä biiseistä soida, minuun on sattunut ja olen pyrkinyt pääsemään kyseisestä tilanteesta pois.

 

Hassua miten musiikkiin voikin liittyä niin paljon tunteita ja muistoja, mutta niin se vain on. On monia biisejä, jotka tuovat jonkin verran niitä muistoja mieleen ja saatan alkaa itkeä tai ainakin ne saavat minulle aikaan pahan mielen, mutta eräs kappale on ylitse muiden. Ei tästä ole montaakaan viikkoa, kun se alkoi soida radiosta ja purskahdin aivan tajuttomaan itkuun saman tien. Vajosin lattialle ja itkin ties kuinka kauan. Ja se kaikki vain yhden biisin takia...

 

Toinen hyvä esimerkki tällaisista on Titanic. Siis se elokuva. En edes muista kuinka monena vuotena niin teimme, mutta meillä oli tapana katsoa kyseinen elokuva vähintään kerran vuodessa yhdessä äitini ja isosiskoni kanssa. Se oli tavallaan meidän juttumme, enkä enää nykyään halua edes kuulla puhuttavan kyseisestä elokuvasta. Pidän siitä, mutta en usko pystyväni enää sitä katsomaan. En ainakaan ihan lähiaikoina. Ei se tunnu enää oikealta, eikä ole sama asia katsoa sitä jonkun toisen kanssa tai yksin. Äidin kuuluisi katsoa sitä minun kanssani.

Kiitos äiti ja isä ♥

Sairaalassa ollessani aloin taas ikävöidä vanhempiani ihan älyttömästi. Samassa huoneessa kanssani oli minun ikäiseni tyttö, jonka vanhemmat kävivät häntä katsomassa, ja jollain tavalla hänen vanhempansa muistuttivat kovasti omiani. Eivät niinkään ulkonäöllisesti, mutta olisin hyvin voinut kuvitella omien vanhempieni toimivan juuri samalla tavalla. Isäni kuolemasta on aikaa kaksi vuotta enkä oikein tiedä miten minun pitäisi suhtautua siihen. Olisinko iloinen siitä, että olen pärjännyt näinkin hyvin ja pystyn muistelemaan isääni hymyillen, vai pitäisikö minun itkeä tiedostaessani, että isäni on jo kaksi vuotta ollut poissa elämästäni?

 

Olen monet kerrat sanonut, ettei minulla enää ole vanhempia. Ei äitiä eikä isää, mutta eihän se oikeastaan pidä paikkaansa. He tulevat aina olemaan minun vanhempani, vaikka he eivät tässä maailmassa enää olekaan. Tulen aina muistamaan heidät ja rakastamaan heitä, ei mikään mahti tässä maailmassa voi muuttaa sitä. Isäni kuului elämääni 18 vuoden ja äitini 20 vuoden ajan ja olen kiitollinen jokaisesta vuodesta, kuukaudesta, viikosta ja päivästä, jonka sain heidän kanssaan viettää. Toisille näitä vuosia siunataan enemmän, mutta minulla ne vuodet ovat jo takanapäin.

 

Haluaisin pystyä jollain tavalla kiittämään vanhempiani siitä, että he olivat olemassa. He rakastivat minua, huolehtivat minusta, kasvattivat minut ja välittivät. En olisi se ihminen, joka nyt olen, ilman heitä. Kiitos äiti ja isä ♥