20.10.2013

This world will never be what I expected.

Eilinen poikkesi täysin siitä, millä tavoin yleensä vietän lauantait. En ollut kotona itkemässä ja suremassa äitiäni, mutta en silti sanoisi eilisen olleen mitenkään kovin positiivinen vaihtoehto tavallisille lauantai-illoilleni. Ne kerrat, kun olen ollut ystävieni kanssa ulkona viettämässä iltaa äitini kuoleman jälkeen, voi helposti laskea yhden käden sormilla. Itse asiassa mä en ole missään baareissa käynyt kertaakaan viime kevään jälkeen, eli olen vain ollut etkoilla jonkun ystäväni luona ja lähtenyt sitten kotiin. Eli ei kai tuota edes voi kutsua illanvietoksi ulkona...
 
Kaikki ovat sanoneet, että pikkuhiljaa minun pitäisi päästä kiinni takaisin normaaliin elämään. Minun pitäisi nähdä kavereitani ja tehdä kaikkea sellaista mistä pidän. Tai mistä pidin vielä muutama kuukausi sitten. Olen samaa mieltä, mutten ainakaan vielä pysty jatkamaan elämääni samalla tavalla kuin ennen. Kävin aiemmin päivällä katsomassa veljeäni, ja tätini sekä hänen miehensä olivat molemmat selvästi iloisia kuullessaan, että aion mennä viettämään ystävien kanssa iltaa. Oli myös ihanaa huomata kuinka lämpimästi kaikki ystäväni ottivat minut vastaan, vaikka olen täysin laiminlyönyt ystävyyssuhteeni monien kanssa.

Miksei ilta sitten ollutkaan loppujen lopuksi kovinkaan mukava? Iltani meni piloille siinä vaiheessa, kun näin erään ystäväni käsissä olevat viiltojäljet. Ne eivät olleet tuoreita vaan kuulemma syntyivät jo kesällä. Sain sen käsityksen, että jäljet ja tarina niiden syntymisen takana oli tarkoitus salata minulta, minkä periaatteessa ymmärrän täysin. Ei kukaan halunnut huolestuttaa minua varsinkin kun ystävälläni on kaikki nyt jo paljon paremmin ja minulla itselläni on ollut niin rankkaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain tietää asiasta, vaikka minulle tulikin siitä ihan älyttömän paha mieli enkä pystynyt enää pitämään hauskaa.

Tunnen syyllisyyttä, vaikka minulle vakuuteltiin, etten olisi voinut tehdä mitään toisin eikä minun pidä ajatella olleeni huono ystävä. Anton sanoi, ettei minusta olisi kesällä edes ollut tukemaan ystävääni, vaikka olisin hänen pahasta olostaan tiennyt. Olin itse niin rikki. Ehkä sitten niin, mutta tuntuu vaan pahalta huomata kuinka paha olo minulle rakkaalla ihmisellä on ollut.

2 kommenttia:

  1. Luin eilen tätä sun blogia ekaa kertaa ja mietin koko illan sitä, kuinka onnellinen olen etten ole koskaan joutunut kokemaan läheisen ihmisen kuolemaa. Tänään se sitten tapahtuikin, sain tietää isovanhempani kuolleen. Koskaan ei vaan voi tietää milloin jonkun läheisen menettää! Paljon jaksamisia sulle ja kaikkea hyvää! Aika parantaa mutta kyllä silti saa surra.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, otan osaa :( Tosiaan sitä ei voi ikinä tietää, milloin sen menetyksen joutuu kohtaamaan ensimmäisen kerran tai uudestaan. Hirveää se joka tapauksessa aina on :/ Kiitos ja paljon voimia sulle <3

      Poista