Rikki.

Eilen oli tavallistakin huonompi päivä... Kirjoitettuani postauksen isäni kuolemasta, menin sänkyyn peiton alle itkemään. Surin sekä isääni että äitiäni ja pienen hetken ajan toivoin pääseväni itsekin pois täältä. Lopulta Anton sai kotiin tultuaan houkuteltua minut pois sängystä ja hetken aikaa ehdin jo ajatella, että ilta voisi pelastua. Että voisin tehdä jotain kivaa Antonin kanssa eikä koko päivä sentään menisi piloille. Olin väärässä.

Seuraavaksi tuli nimittäin vedettyä sellaiset itkupotkukilariraivarit, ettei olla taas vähään aikaan tässä asunnossa nähty. Ja syynä ihan vaan se, että tietokoneeni, joka on jo muutaman viikon ajan oikutellut ja osoittanut hajoamisen merkkejä, ei suostunut enää käynnistymään. Tai suostui, muttei kunnolla eikä varsinkaan toimimaan kuten pitäisi. Anton pyysi ystävänsä tänne katsomaan konetta, mutta ei siitä ollut mitään apua. Hän sanoi, ettei siitä varmaankaan enää toimivaa konetta tule ja kehotti ostamaan uuden. Itkin koko tämän ajan huoneen perällä peittoon kääriytyneenä.

En edes ymmärrä minkä takia itkin niin kovasti. Tietokone oli jo melko vanha ja olin jo pitkään tiennyt, ettei se toimisi enää kauaa. Kaikki kuvat ja muut tiedostot ovat hyvässä turvassa koneen ulkopuolella ja olen muutenkin haikaillut uudemman koneen perään. Ehkä itkun syynä ei ollutkaan se, että juuri tietokone meni rikki. Ehkä minua surettikin lähinnä se, ettei mikään asia elämässäni tunnu enää toimivan, kaikki vaan hajoaa palasiksi - myös tietokoneeni.

Anton sai minut lopulta rauhottumaan ja uskomaan, ettei ole mitään hätää, vaikka mä huusin kaiken olevan piloilla. Siltä minusta tuntui. Tänään kävimme heti aamulla ostamassa uuden koneen ja kaikki on siltä osin hyvin. Seuraavaksi ajattelin lähteä käymään hautausmaalla. Siellä on kolme hautaa, joiden luona pitäisi käydä.