Äiti on nyt enkeli ja suojelee meitä. Se ei anna meille tapahtuu mitään pahaa, eikä se haluis, että me itketään. Se on siellä missä iskäkin on. Voisiko mikään saada mua itkemään vielä enemmän kuin noi pikkuveljeni sanomat sanat? Se on niin reipas, kunpa mäkin voisin olla. Jesse puhuu nykyään tosi paljon äidistä, vaikka vielä vähän aikaa sitten se ei oikein halunnut puhua mistään äitiin liittyvästä eikä varsinkaan sen kuolemasta. Nykyään se toistelee vähän väliä asioita, joita äidillä oli tapana sanoa tai miettii miten äiti tekisi jonkun asian. Mä olen tosi iloinen siitä, että se tekee noin, vaikka sitä onkin todella vaikeeta joskus kuunnella. Pääasia on, että Jessellä on kaikki hyvin.
Ehkä se meni vähän väärinpäin, että 9-vuotias lohduttaa 20-vuotiasta, mutta tällä kertaa se meni niin. Tuntuu melkeen pahalta sekin, että mä olen yhä niin maassa, vaikka Jesse on jo selvästi hyväksynyt sen, ettei äiti enää ole täällä. Koskahan mahtaa koittaa se päivä, kun mä hyväksyn sen...
Jesse oli vasta 7-vuotias, kun meidän isä kuoli, eikä se meinannut aluksi lainkaan ymmärtää sitä. Muistan miten koitin selittää sille, ettei isä enää voi tulla takaisin kotiin, vaikka me halutaankin, että se tulee. Kyllä se melko pian sitten ymmärsi sen, että kuolema todellakin on lopullista. Äidin kuolema oli sillä tavalla helpompi asia, että Jesse tajusi heti mitä tarkoittaa, että joku on kuollut. Se on monta kertaa sanonut, että on epäreilua kun meidän vanhemmat on kuolleet. Niinhän se on. Ei kenenkään 9-vuotiaan eikä edes 20-vuotiaan kuulu menettää vanhempiaan. Ei näin nuorena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti