Anteeksi, että olen tällainen.

Ihmisiä pelottaa, kun puhun omista hautajaisistani. Ei kukaan ymmärrä, että koska mä olen menettänyt sekä äitini että isäni, ei mulla ole enää samanlaista varmuutta siitä, että mä itse eläisin vielä 80-vuotiaanakin. Mitä vaan voi tapahtua, tapahtuihan niin mun vanhemmillekin. Lisäksi ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun mä jouduin avuttomana seuraamaan vierestä, kuinka mun ystäväni menehtyi sairaalassa auto-onnettomuudessa syntyneisiin vammoihin. En mä elä siinä uskossa, että saatan kuolla huomenna tai viikon päästä, mutta olen siitä huolimatta miettinyt tiettyjä asioita jo etukäteen.

Ei mun tarkoituksenani ole pelotella, kun mä puhun vaikka siitä, että haluan tuhkauksen. Tai siitä, että toivoisin tiettyjen kappaleiden soivan hautajaisissani. Ei se tarkoita sitä, että suunnittelen kuolevani tai olen aikeissa tehdä itselleni jotain. Kyllä mä ymmärrän, ettei kukaan haluaisi tollasia asioita kuulla, mutta silti mulle tulee pahaa mieli, kun mut on niin usein torjuttu täysin, kun oon yrittänyt puhua noista asioista. Mulle tulisi itselleni parempi olo siitä, jos tietäisin edes jonkun tietävän miten mä haluaisin noiden asioiden menevän. Ihmiset ymmärtää mut väärin, enkä mä osaa selittää niille tarpeeksi hyvin minkä takia haluaisin kertoa noista asioista.

Varmasti se tuntuisi todella karulta ja pahalta, jos vaikka Amanda kertoisi mulle suunnitelleensa omia hautajaisiaan. Kai mussa on siis vaan jotain vikaa, kun haluan tollasista asioista puhua... Muutenkin välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi ja koko pääni räjähtää. Ei kai se ole ihme, jos mietin tuollaisiakin asioita.

 

Tämä on taas näitä päivä, kun tekisi vain mieli itkeä maailman pahuutta ja kurjaa elämääni sekä pyytää kaikilta anteeksi olemassaoloani. En tunne itseäni enää normaaliksi...

Viha ja katkeruus.

Siskoni sanoi, että koska äitimme tappoi itsensä, hän ei koskaan rakastanut meitä. Kieltämättä olen joskus itsekin ajatellut samalla tavalla, mutta olen hylännyt tuollaiset ajatukset jo kauan sitten. Tiedän, että äitini rakasti sekä minua että sisaruksiani. En vain ymmärrä miksei Ama halua uskoa niin. Tuntui kamalalta kuunnella Amandan puheita, kun hän itki ja oli vihainen. En tiennyt mitä olisin voinut sanoa, miten olisin voinut lohduttaa häntä.

 

Minua pelottaa se, että siskoni on niin katkera ja vihainen. Olen huomannut sen kunnolla vasta vähän aikaa sitten. Hän syytti pitkään itseään äitimme kuolemasta, mutta viime aikoina hän on yhä enemmän alkanut syyttää siitä äitiä itseään. Äidin syytähän se on, ei siinä mitään, mutta Amanda on niin vihainen. Niin älyttömän vihainen... Ja nyt Ama on ilmeisesti päättänyt, ettei äiti ole koskaan meitä edes rakastanut. Ehkä tuollainen ajattelutapa helpottaa hänen oloaan, en tiedä. Minua se lähinnä pelottaa.

Haluaisin pystyä edes jotenkin auttamaan siskoani, mutta en tiedä mitä voisin tehdä. Enkä minä taida muutenkaan olla se kaikkein paras apu tässä tilanteessa. En vain kestä nähdä kuinka minulle rakas ihminen kärsii. Se sattuu ihan liikaa, kun voimani ovat muutenkin vähissä...

Hän ei tule takaisin.

Äiti on nyt enkeli ja suojelee meitä. Se ei anna meille tapahtuu mitään pahaa, eikä se haluis, että me itketään. Se on siellä missä iskäkin on. Voisiko mikään saada mua itkemään vielä enemmän kuin noi pikkuveljeni sanomat sanat? Se on niin reipas, kunpa mäkin voisin olla. Jesse puhuu nykyään tosi paljon äidistä, vaikka vielä vähän aikaa sitten se ei oikein halunnut puhua mistään äitiin liittyvästä eikä varsinkaan sen kuolemasta. Nykyään se toistelee vähän väliä asioita, joita äidillä oli tapana sanoa tai miettii miten äiti tekisi jonkun asian. Mä olen tosi iloinen siitä, että se tekee noin, vaikka sitä onkin todella vaikeeta joskus kuunnella. Pääasia on, että Jessellä on kaikki hyvin.

 

Ehkä se meni vähän väärinpäin, että 9-vuotias lohduttaa 20-vuotiasta, mutta tällä kertaa se meni niin. Tuntuu melkeen pahalta sekin, että mä olen yhä niin maassa, vaikka Jesse on jo selvästi hyväksynyt sen, ettei äiti enää ole täällä. Koskahan mahtaa koittaa se päivä, kun mä hyväksyn sen...

 

Jesse oli vasta 7-vuotias, kun meidän isä kuoli, eikä se meinannut aluksi lainkaan ymmärtää sitä. Muistan miten koitin selittää sille, ettei isä enää voi tulla takaisin kotiin, vaikka me halutaankin, että se tulee. Kyllä se melko pian sitten ymmärsi sen, että kuolema todellakin on lopullista. Äidin kuolema oli sillä tavalla helpompi asia, että Jesse tajusi heti mitä tarkoittaa, että joku on kuollut. Se on monta kertaa sanonut, että on epäreilua kun meidän vanhemmat on kuolleet. Niinhän se on. Ei kenenkään 9-vuotiaan eikä edes 20-vuotiaan kuulu menettää vanhempiaan. Ei näin nuorena.

Päivät kuluvat.

Kesti kauan ennen kuin kunnolla sisäistin sen, että äitini todella on kuollut enkä vielä hänen hautajaisissakaan tajunnut sitä kunnolla. En ymmärtänyt sen lopullisuutta. Kai se johtui siitä, että olin yhä shokissa enkä ollut valmis käsittelemään niitä asioita. Enää se ei ole pitkään aikaan ollut samanlaista, mutta usein olen itse koittanut olla ajattelematta niitä asioita, niin hyvin kuin se on ollut mahdollista.

 

Isäni kuolema opetti, että surua ja kuolemaa kannattaa alkaa käsitellä mahdollisimman pian, sillä jossain vaiheessa se on joka tapauksessa edessä. Ei sitä pääse ikuisesti pakoon. Periaatteessa olen käsitellyt äitini kuolemaan liittyviä asioita, mutta en todellakaan vielä tarpeeksi. Tämän blogin kirjoittaminen on vähän pakottanutkin mua ajattelemaan ja miettimään niitä asioita, mikä on pelkästään hyvä asia. Olen todella tyytyväinen siihen, että uskalsin alkaa kirjoittaa tätä. Muutaman kerran olen tosin miettinyt, että mikä mua vaivaa kun kirjoitan näin henkilökohtaisista asioista blogiin ja kuka tahansa voi näitä postauksia lukea. Ainakaan vielä mua ei ole kertaakaan kaduttanut, että olen tänne jotain kirjoittanut. Päinvastoin, tästä on ollut ihan hirveesti apua mulle, eikä vähiten sen takia, että oon saanut kuulla monen muunkin tarinoita ja ajatuksia. Kiitos teille kaikille niistä!

 

Lasken yhä edelleen kuinka monta kuukautta, viikkoa ja päivää äidin kuolemasta on. Ennen toikin asia pyöri mielessä ihan joka päivä, mutta varmaan viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, etten välttämättä mietikään sitä ihan joka päivä. Se oli ennen niin älyttömän tärkeää mulle tietää kuinka kauan siitä on, mutta pikkuhiljaa sen merkitys vähenee. Ehkä hyvä niin? Hassua sekin, että toisinaan olen helpottunut siitä, että olen selvinnyt jo sen tietyn ajan ilman äitiäni. Välillä taas itken silmät päästäni, kun mietin, että siitä on jo niin kauan kun viimeksi näin äitini. Ristiriitaista, mutta varmasti tämäkin on suruaikana täysin normaalia.

I wish I could see that you're still here watching over me.

Viikonloppu poikaystäväni vanhempien luona oli ihana, mutta sai minut myös ikävöimään omia vanhempiani. Antonin äiti halasi minua pitkään ja lämpimästi, kun pääsimme perille, enkä voi edes sanoin kuvailla kuinka hyvältä se tuntui. Aloin melkeen itkeä, kun sain jälleen kerran huomata kuinka paljon Antonin vanhemmat minusta välittävät. Olen onnellinen siitä, että Antonilla on tuollainen perhe ja saan myös itse olla osa sitä.

Paluumatkalla aloin miettiä jälleen kerran sitä, etteivät vanhempani pääse esimerkiksi osallistumaan mahdollisiin häihini eivätkä lapseni saa koskaan tuntea toisia isovanhempiaan. Muistan vieläkin sen hetken, kun minusta tuli keväällä 2012 ylioppilas ja näin äitini ja sisarukseni väkijoukon keskellä. Yritin hymyillä, mutta samalla tunsin viiltävää kipua sisälläni. Isäni olisi kuulunut olla mukana. Juhlat olivat sinänsä onnistuneet, mutta isän poissaolon kyllä huomasi.

Pikkutytöstä asti olen unelmoinut suurista prinsessahäistä ja kuvitelmiini on ehdottomasti kuulunut se, että isäni saattaa minut alttarille. Enää se ei ole mahdollista. Vanhempani eivät ole näkemässä, kun menen naimisiin. Uskon kyllä, että pystyn nauttimaan ja iloitsemaan tulevana hääpäivänäni, mutta päivä olisi taatusti vielä paljon parempi, mikäli vanhempani voisivat olla osa sitä. Heidän kuuluisi olla paikalla ja minun on niin vaikea hyväksyä sitä, etteivät he enää ole. Kumpikaan ei tule koskaan enää takaisin enkä pysty käsittämään miksi.

Ruoka.

Toiset syövät suruunsa, toiset lopettavat syömisen. Äidin itsemurhan jälkeen mä olen tehnyt vuorotellen molempia. En edes tiedä kuinka paljon mun paino on kaiken kaikkiaan tänä aikana heitellyt, en ole jaksanut käydä vaa'alla, mutta vaatteista varsinkin huomaa, ettei se ole täysin samana pysynyt. Ja miten se olisikaan voinut, kun välillä on mennyt viikkoja, kun en ole halunnut syödä paljon mitään ja välillä taas olen syönyt kolmen ihmisen edestä?

 

Kesän alussa mulla ei ollut minkäänlaista ruokahalua. Parin ensimmäisen viikon syömiseni koostuivat yhteensä parista puoliksi syödystä omenasta, paketista nuudeleita ja muutamasta hapankorpusta. Näin Anton on kertonut, sillä enhän mä itse muista tollasia asioita juuri ollenkaan. Sen muistan, että kaikki ruoka oksetti eikä minun tehnyt mieli syödä. Eikä totta puhuen edes kiinnostanut siinä kohtaa, vaikka olisikin ollut nälkä. Oli vähän muut asiat mielessä. Lopulta Anton sai mut tajuamaan, että mun täytyy syödä ja pikkuhiljaa se ruoka alkoi taas maistua. Tai vaikka se ei olisi maistunut, ei syömisen jälkeen tullut heti pahaa oloa.

 

Alkukesän jälkeen tollasta täysin samanlaista syömättömyyttä on ilmennyt pari kertaa, mutta nyt mä sentään itse tajuan kuinka paljon sillä on vaikutusta mun jaksamiseeni. Muutenkin tuntuu, ettei millään jaksaisi enää elää ja taistella surun läpi, niin ei mun kannata lisätä sitä enää olemalla syömättäkin.

 

Toinen ääripää on sitten se, kun muutaman kerran on tullut sellaisia lyhyitä jaksoja, kun olen syönyt lähes kaiken minkä käsiini saan. Tälläkin hetkellä mä taidan painaa muutaman kilon enemmän kuin mitä normaalisti. Ei se ole niin vakavaa ja mä oon miettinyt sen asian niin, että jos mun tällä hetkellä tekee mieli syödä jotain herkkuja tai roskaruokaa, mä saan syödä sellaisia. Kunhan tämä suru tästä helpottaa, voin taas alkaa miettiä niitä terveellisiä elintapoja ja tarkkailla enemmän mitä suuhuni laitan, mutta ei mun kannata sellaisesta stressata just nyt. Muutama kilo sinne tai tänne, ei ne mua tapa. Ei todellakaan.

 

Nyt suuntaamme Antonin kanssa hänen vanhempiensa luo viettämään viikonloppua. Haluaisin kuitenkin kysyä teiltä muilta, millä tavoin te reagoitte syömisen osalta suruun? Syöttekö suruunne vai lopetatteko syömisen? Vai vaikuttaako suru siihen edes millään tavalla?

Please, please don't leave me.

Olen halunnut satuttaa itseäni ja olen toivonut kuolevani. Olen rukoillut poikaystävääni päästämään minusta irti, jotta voisin tehdä jotain typerää. Jotain sellaista, mikä päättäisi elämäni ja päästäisi minut pois tästä helvetistä. Olen kuitenkin vielä täällä enkä ole saanut satutettua itseäni onneksi kovinkaan pahasti, vaikka olen monta kertaa halunnut sitä. Olen vain niin väsynyt tähän kipuun ja suruun, se vie kaikki voimani. Ainut syy, miksi enää olen täällä on se, että tiedän kivun helpottavan jossain vaiheessa. Tiedän, että vaikka minuun on viimeisten kuukausien aikana sattunut enemmän kuin milloinkaan ennen, vielä joskus koittaa se päivä, kun herään aamulla eikä minuun enää satu.

Onhan minulla tietysti paljon syitä jatkaa elämääni. Minulla on rakastava poikaystävä, sisko, veli, ihania ystäviä. Olen nuori ja minulla on koko elämä vielä edessä. Mutta ei mikään määrä lähimmäisiltäni saamaa rakkautta tai onnea tulevaisuudessa saisi minua jatkamaan, jos tietäisin tuntevani tätä viiltävää kipua sisälläni koko loppuelämäni. Kaikki loppuu aikanaan, myös tämä kipu. Siihen on pakko luottaa.

Tietenkään en tule koskaan unohtamaan sitä, että olen menettänyt äitini tai sitä miten hän kuoli, mutta joskus vielä koittaa se päivä, kun en enää mieti äitiäni kyyneleet silmistä valuen. Kun minun ei tarvitse itkeä ja tuntea polttavaa kipua sisälläni, joka kerta, kun mietin häntä. En tiedä koska se hetki koittaa, mutta haluan uskoa, että joskus niin tapahtuu.

Ikävä.

Se ei mene pois, se ei tunnu vähenevän ja se on koko ajan läsnä. Miksi äiti tappoi itsensä? Olen yrittänyt ymmärtää ja ajatella, ettei tapahtuneelle enää voi mitään, mutta mikään ei ole onnistunut tänään. Ikävä on ollut ihan liian kova. Kaipaan äitiäni niin paljon, ettei sitä voi edes käsittää. Välillä jopa toivon, että olisi vielä alkukesä ja se aika, jolloin saatoin maata sängyssä viikon putkeen ja vain itkeä. Kun koko muu maailma ympäriltäni oli kadonnut eikä millään ollut enää mitään väliä.

Enää en voi tehdä niin, vaikka mieli välillä tekisi. On koitettava jaksaa ja mennä elämässä eteenpäin, edes pikkuhiljaa. Sitä paitsi minua pelottaa, että mikäli annan itselleni luvan jäädä sängynpohjalle makaamaan koko päiväksi, en pääse sieltä enää pois. Jään sinne ja vajoan takaisin siihen suruun, josta olen vasta vähän aikaa sitten päässyt edes hieman pois. En saa antaa surun ottaa valtaa minusta.

 

Älkää ymmärtäkö väärin, annan kyllä itselleni luvan itkeä ja surra. Totta kai. Mutta siihen täydelliseen epätoivoon en halua enää vajota. En tiedä kestäisinkö sitä. Ikävä on välillä niin kova, että luulen kuolevani siihen, mutta on pakko koittaa jaksaa.

 

"Minulla on ikävä. Minulla on suunnaton ikävä."

Sanat satuttavat.

Siskoni on aina ollut äkkipikainen ja tuo piirre tuli esiin taas eilen, kun kävimme viemässä vanhempiemme haudoille kynttilät. Olimme juuri lähdössä äidin haudalta, kun näimme erään äitini hyvän ystävän tulevan meitä kohti. Tajusin jo siinä vaiheessa, että tästä ei seuraa mitään hyvää. Kyseinen nainen (kutsutaan häntä vaikka Minnaksi) on aiemmin antanut olettaa, että on meidän syymme, tai varsinkin siskoni syy, että äitimme on nyt kuollut. Me emme yritäneet tarpeeksi eikä Amanda ollut hänen mielestään riittävästi äitini ja muun perheen tukena isämme kuoleman jälkeen. Kuuluuko asia edes hänelle? Ei oikeastaan, mutta mielipiteensä hän on joka tapauksessa tuonut esille useaan otteeseen, eikä tämä kerta ollut ensimmäinen, kun Amanda ottaa hänen kanssaan yhteen.

Tilanne kehittyi lopulta niin nopeasti, etten edes muista kunnolla miten se sai alkunsa, mutta hetken päästä jouduin jo pidättelemään siskoani, ettei hän kävisi Minnan kimppuun. Pienen sananvaihdon ja molemminpuoleisen vittuilun jälkeen Minna sanoi Amalle, ettei hän edes ansaitsisi äitiä elämäänsä eikä ole ihme, että äiti teki itsemurhan, kun hänellä on tuollainen tytär. En voi käsittää miten aikuinen ihminen edes kehtaa sanoa mitään tuollaista. Ihan käsittämätöntä... Okei, eivät ne Amandan "vitun lehmä painu helvettiin täältä" -kommentitkaan mitään kovin ystävällisiä olleet, mutta voiko tuollaisen jälkeen mitään muuta odottaakaan?

 

Sain lopulta väkisin kiskoa itkevän ja huutavan siskoni pois paikalta ja autoon. Olen aivan varma, että Amanda olisi mennyt ja lyönyt Minnaa, mikäli olisi törmännyt tähän yksin. Toisaalta en yhtään ihmettele sitä, mutta en myöskään hyväksy väkivaltaa edes tuollaisessa tilanteessa. Ama on todella herkkä kaikelle mikä liittyy äitiini ja hänellä on muutenkin tapana ottaa todella helposti kaikki asiat turhan henkilökohtaisesti. Olen ennenkin sanonut Amalle, että Minnan puheet voi jättää ihan omaan arvoonsa ja nuokin sanat hän sanoi vain, koska tiesi Amandan hermostuvan ja suuttuvan. En voi käsittää miten äiti on voinut olla niin hyvä ystävä ihmisen kanssa, joka ehdoin tahdoin haluaa satuttaa ja loukata muita... Valitettavasti maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä ja olen itsekin saanut kokea vastaavanlaista käytöstä.

A smile.

Äitini kuoleman jälkeen olen hymyillyt aivan liian vähän. Usein ei ole ollut syytä hymyillä ja vaikka olisi ollut, on minulle usein tullut siitä huono omatunto. Hymyily merkitsee sitä, että olen iloinen, enkä tiedä onko minulla oikeutta siihen. Olen kuitenkin koittanut muuttaa ajattelutapaani ja olen siinä jo onnistunutkin. Tietenkään ei pidä väkisin koittaa vääntää hymyä kasvoille, jos on kurja olo ja paha mieli, mutta sitä omaa pahaa mieltäkin usein helpottaa, jos keskittyy iloisiin asioihin ja antaa itselleen luvan iloita ja hymyillä.

 

Tekohymy harvemmin pukee ketään, ei ainakaan minua. Sen huomaa jo vuosittain otetuista koulukuvista, joissa on pitänyt väkisin taikoa säkenöivä hymy kasvoilleen. Se näyttää teennäiseltä, enkä ainakaan itse ole noissa kuvienottotilanteissa muistanut ajatella iloisia asioita, jolloin hymy saattaisikin olla aito. Tai edes aidompi.

 

Tänään minulla oli pitkästä aikaa todella hyvä fiilis aamulla herätessäni ja sain päähäni koittaa hymyillä mahdollisimman monelle vastaantulevalle ihmiselle kauppareissuni aikana. Halusin nähdä miten ihmiset reagoivat, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sain niitä iloisia hymyjä myös vastaukseksi omaani. Eräskin vanhempi nainen sanoi, että minun kaunis hymyni piristi hänen aamuaan :) Miksi siis kulkea katse maassa ja suupielet alhaalla, kun on mahdollisuus tehdä jonkun toisenkin ihmisen päivästä edes hitusen parempi oman päivän lisäksi? Hyvä mieli tarttuu helposti muihin.

 

Toivottavasti kukaan ei saa tästä postauksesta sellaista kuvaa, että mielestäni elämä on aina ihanaa ja kaikki murheet ja ongelmat ratkeavat, kunhan vain muistaa hymyillä suupielet korvissa asti. Ei se noin mene, mutta joissain tilanteissa omalla asenteellaan pystyy aika pitkälti vaikuttamaan siihen, kuinka pahalta tuntuu ja kuinka maassa onkaan. Tiedän varsin hyvin sen, että jos tuntuu riittävän pahalta ja joku käskee vain hymyilemään ja ajattelemaan positiivisesti, tekisi välillä mieli käskeä tällaista henkilöä painumaan helvettiin... Mutta ainakin niitä pienempiä suruja ja murheita voisi yrittää helpottaa ajattelemalla iloisia asioita niiden surullisten sijaan :)

Huuda.

Olimme Antonin kanssa eilen siskoni ja hänen miehensä luona kylässä. Söimme hyvää ruokaa, pelailimme pelejä ja kuuntelimme musiikkia. Jossain vaiheessa alkoi soida Cheekin Niille joil on paha olla ja kohta, missä lauletaan: "Oon maannu lattialla, miettiny miten täällä selvitään. Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää." Noiden sanojen jälkeen meidän katseet kohtasi Aman kanssa. Kummankaan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä molemmat tiesi tarkalleen mitä toinen ajatteli. Kumpikin on tuntenut sen saman kivun ja tuskan. En tiedä Amandasta, mutta mä ainakin olen kirjaimellisesti huutanut ja kiljunut niin kovaa ja niin kauan, että multa lähti lopulta ääni. Se tapahtui kesällä, kun me mentiin Antonin kanssa muutamaksi päiväksi meidän perheen kesämökille. Mä halusin pois kaupungista kaiken melun keskeltä ja ajattelin, että mun olo saattaisi helpottua, kun oon hetken aikaa poissa kotoa.

Kyllä se tavallaan helpottuikin, kun Anton lähti käymään kaupassa ja mä jäin yksin sinne mökille. Se paikka on täynnä muistoja, siellä on tapahtunut niin paljon asioita ja mä aloin ensin vaan itkeä. Istuin lattialla ja itkin, kunnes se vaan yltyi ja yltyi ja lopulta mä huusin. Huusin niin kovaa kuin vaan pystyin ja hetken päästä aloin paiskoa tavaroita. Ihan kaikkia, mitä sain käsiini. Satutin itseni lasinsirpaleisiin ja lopulta potkaisin mökin seinää niin, että minulta murtui pari varvasta. Kaikki tuo kuulostaa varmasti aika pahalta ja Anton pelästyi ihan hirveesti, kun se löysi mut takaisin tullessaan nurkasta, missä mä makasin itkemässä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tavallaan tarvitsin tota. Ehkei raivoni ja paha oloni purkautunut kaikkein parhaimmalla tavalla, mutta ainakin se purkautui.

 

Mä tiesin ja tiedän, että vaikka mä kuinka huutaisin, itkisin ja rukoilisin äitiä tulemaan takaisin, se ei tule. Olen monet kerrat itkenyt, että eikö se näe kuinka paha mun on olla ja kuinka paljon muhun sattuu. Miksei se tule takaisin, vaikka mä tarvitsen sitä? Ei se tule, mutta sitä on niin vaikea hyväksyä. Se lähti enkä mä enää ikinä saa nähdä sitä...

This world will never be what I expected.

Eilinen poikkesi täysin siitä, millä tavoin yleensä vietän lauantait. En ollut kotona itkemässä ja suremassa äitiäni, mutta en silti sanoisi eilisen olleen mitenkään kovin positiivinen vaihtoehto tavallisille lauantai-illoilleni. Ne kerrat, kun olen ollut ystävieni kanssa ulkona viettämässä iltaa äitini kuoleman jälkeen, voi helposti laskea yhden käden sormilla. Itse asiassa mä en ole missään baareissa käynyt kertaakaan viime kevään jälkeen, eli olen vain ollut etkoilla jonkun ystäväni luona ja lähtenyt sitten kotiin. Eli ei kai tuota edes voi kutsua illanvietoksi ulkona...

 

Kaikki ovat sanoneet, että pikkuhiljaa minun pitäisi päästä kiinni takaisin normaaliin elämään. Minun pitäisi nähdä kavereitani ja tehdä kaikkea sellaista mistä pidän. Tai mistä pidin vielä muutama kuukausi sitten. Olen samaa mieltä, mutten ainakaan vielä pysty jatkamaan elämääni samalla tavalla kuin ennen. Kävin aiemmin päivällä katsomassa veljeäni, ja tätini sekä hänen miehensä olivat molemmat selvästi iloisia kuullessaan, että aion mennä viettämään ystävien kanssa iltaa. Oli myös ihanaa huomata kuinka lämpimästi kaikki ystäväni ottivat minut vastaan, vaikka olen täysin laiminlyönyt ystävyyssuhteeni monien kanssa.

Miksei ilta sitten ollutkaan loppujen lopuksi kovinkaan mukava? Iltani meni piloille siinä vaiheessa, kun näin erään ystäväni käsissä olevat viiltojäljet. Ne eivät olleet tuoreita vaan kuulemma syntyivät jo kesällä. Sain sen käsityksen, että jäljet ja tarina niiden syntymisen takana oli tarkoitus salata minulta, minkä periaatteessa ymmärrän täysin. Ei kukaan halunnut huolestuttaa minua varsinkin kun ystävälläni on kaikki nyt jo paljon paremmin ja minulla itselläni on ollut niin rankkaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain tietää asiasta, vaikka minulle tulikin siitä ihan älyttömän paha mieli enkä pystynyt enää pitämään hauskaa.

Tunnen syyllisyyttä, vaikka minulle vakuuteltiin, etten olisi voinut tehdä mitään toisin eikä minun pidä ajatella olleeni huono ystävä. Anton sanoi, ettei minusta olisi kesällä edes ollut tukemaan ystävääni, vaikka olisin hänen pahasta olostaan tiennyt. Olin itse niin rikki. Ehkä sitten niin, mutta tuntuu vaan pahalta huomata kuinka paha olo minulle rakkaalla ihmisellä on ollut.

"Sä näytät ihan äidiltäsi."

Otsikossa oleva lause on yksi pahimmista, mitä tällä hetkellä ihmisiltä kuulen. Sukualaiset ja äidin ystävät alkoivat äidin kuoleman jälkeen toistella tota mulle. Tiedän olevani äitini näköinen, mutta minkä takia sitä täytyy olla jatkuvasti sanomassa? En osaa sanoa mikä sen kuulemisessa tuntuu niin pahalta, mutta en haluaisi noita sanoja kuulla. Mitä he edes odottavat minun vastaavaan tuohon?

 

Nykyään katsoessani peiliin en näe siellä vaan itseäni. Näen myös äitini. Tuntuu tyhmältä sanoa noin, mutta kiinnitän nykyään niin paljon enemmän huomiota niihin piirteisiin itsessäni, jotka olen selvästi perinyt äidiltäni. Osittain tuo kaikki johtuu varmasti pelkästään siitä, että niin monet ihmiset ovat jatkuvasti päivittelemässä sitä kuinka paljon muistutankaan äitiäni. Vasta nyt olen alkanut kunnolla ymmärtää kuinka samannäköisiä olemmekaan.

 

Siskoni purskahti jokin aika äitimme kuoleman jälkeen itkuun minua katsoessaan. "Sä muistutat niin paljon sitä." Amandan sanat sattuivat aivan helvetisti. Saan jopa oman siskoni itkemään näyttämällä tällaiselta... En halunnut katsoa peiliin moneen päivään kuultuani Aman sanat.

Toivonkin, että ainakin te, jotka tämän postauksen luette, miettisitte kahteen kertaan vastaavanlaisessa tilanteessa kannattaako niitä sanoja päästää suustaan. Ne voivat tuntua tilanteeseen sopivilta ja saatatte olla täysin oikeassa, mutta vaikka sitä ehkä on vaikea ymmärtää, ne saattavat satuttaa.

Rikki.

Eilen oli tavallistakin huonompi päivä... Kirjoitettuani postauksen isäni kuolemasta, menin sänkyyn peiton alle itkemään. Surin sekä isääni että äitiäni ja pienen hetken ajan toivoin pääseväni itsekin pois täältä. Lopulta Anton sai kotiin tultuaan houkuteltua minut pois sängystä ja hetken aikaa ehdin jo ajatella, että ilta voisi pelastua. Että voisin tehdä jotain kivaa Antonin kanssa eikä koko päivä sentään menisi piloille. Olin väärässä.

Seuraavaksi tuli nimittäin vedettyä sellaiset itkupotkukilariraivarit, ettei olla taas vähään aikaan tässä asunnossa nähty. Ja syynä ihan vaan se, että tietokoneeni, joka on jo muutaman viikon ajan oikutellut ja osoittanut hajoamisen merkkejä, ei suostunut enää käynnistymään. Tai suostui, muttei kunnolla eikä varsinkaan toimimaan kuten pitäisi. Anton pyysi ystävänsä tänne katsomaan konetta, mutta ei siitä ollut mitään apua. Hän sanoi, ettei siitä varmaankaan enää toimivaa konetta tule ja kehotti ostamaan uuden. Itkin koko tämän ajan huoneen perällä peittoon kääriytyneenä.

En edes ymmärrä minkä takia itkin niin kovasti. Tietokone oli jo melko vanha ja olin jo pitkään tiennyt, ettei se toimisi enää kauaa. Kaikki kuvat ja muut tiedostot ovat hyvässä turvassa koneen ulkopuolella ja olen muutenkin haikaillut uudemman koneen perään. Ehkä itkun syynä ei ollutkaan se, että juuri tietokone meni rikki. Ehkä minua surettikin lähinnä se, ettei mikään asia elämässäni tunnu enää toimivan, kaikki vaan hajoaa palasiksi - myös tietokoneeni.

Anton sai minut lopulta rauhottumaan ja uskomaan, ettei ole mitään hätää, vaikka mä huusin kaiken olevan piloilla. Siltä minusta tuntui. Tänään kävimme heti aamulla ostamassa uuden koneen ja kaikki on siltä osin hyvin. Seuraavaksi ajattelin lähteä käymään hautausmaalla. Siellä on kolme hautaa, joiden luona pitäisi käydä. 

Isän kuolema.

Se hetki, kun lähes kaksi vuotta sitten poliisit seisoivat ovemme takana ja toivat suru-uutisen isäni kuolemasta, on syöpynyt syvälle mieleeni ja poistuu sieltä tuskin koskaan. Isä oli ollut työpaikkansa pikkujouluissa ja miesten pieni humalainen pelleily päättyi lopulta siihen, että isäni putosi pienen, mutta sitäkin kohtalokkaamaan matkan maahan, löi päänsä ja kuoli välittömästi. Ainut hyvä asia tapahtuneessa onkin juuri tuo, ettei isä ainakaan ehtinyt kärsiä. Poliisien tultua jouduin odottamaan elämäni taatusti pisimmät viisi minuuttia, jotta äitini tuli suihkusta. Istuin olohuoneemme sohvalla ja tiesin jo siinä vaiheessa, että joku on kuollut. En vain tiennyt olisiko se isäni vai Amanda, isosiskoni. Äitini taisi aluksi luulla, että minä olen tehnyt jotain väärää ja poliisit ovat sen takia tulleet meille. Kunpa olisinkin.

 

Lopulta poliisit kertoivat mitä on tapahtunut ja sillä samalla sekunnilla koko meidän perheemme romahti täysin. Sinä iltana lähes kaksi vuotta sitten alkoi perheemme alamäki, joka johti lopulta äitini itsemurhaan. Meillä oli kaikki hyvin ja on niin vaikeaa käsittää, miten yksi pieni onnettomuus pystyy muuttamaan aivan kaiken. Minulta riistettiin maailman paras ja rakastavin isä ja äidiltäni aviomies. Kuten olen kertonut, äitini ei milloinkaan päässyt yli isäni kuolemasta. Minua ja sisaruksiani auttoi tieto siitä, että meillä on vielä äiti. Eihän äiti tietenkään voinut korvata sitä aukkoa ja tyhjyyttä, joka isän kuoleman jälkeen elämäämme jäi, mutta me emme olleet yksin.

Mietin monta kertaa, että onneksi äiti sentään on vielä täällä. Ajattelin, että vaikka isä vietiin minulta pois, äiti ei koskaan lähtisi. Ei ainakaan vielä vuosikymmeniin. Äiti ei ollut enää se sama ihminen, joka hän oli isäni eläessä, mutta hän oli yhä täällä ja luulin asioiden olevan jo paremmin. Olin itse päässyt vasta hiljattain edes jotenkin yli isäni kuolemasta, kun äitini teki itsemurhan. Luotin pitkään siihen, että minulla on aina edes äitini, mutta luotin turhaan. Välillä olen miettinyt minkä takia edes itse jaksan enää yrittää. Ihmiset jättävät minut enkä uskalla enää luottaa siihen, etten pian jää aivan yksin. Miksi minun pitää jaksaa olla vahva ja elää tässä maailmassa, kun äitinikään ei jaksanut?

Contact me.

Eilisen postauksen kommenteissa kyseltiin, josko minulle voisi lähettää vaikka sähköpostia ja keskustella kahdestaan ilmeisestikin menetyksiin liittyvistä asioista. Tein blogille oman sähköpostiosoitteen juuri ja lisäsin sen myös tuonne sivuun. Eli jos joku haluaa keskustella kanssani tai sanoa sanottavansa, oli se mitä tahansa, vähän yksityisemmin kuin blogin kommenteissa, voi minulle nyt lähettää sähköpostia osoitteeseen whydidyouleavememom@outlook.com

 

Haluan myös yhteisesti vielä kiittää kaikkia teitä ihania ihmisiä, jotka olette lähettäneet minulle kommentteja. Blogini on myös saanut näinkin lyhyessä ajassa mukavasti lukijoita sekä bloggerin että blogilistan kautta, joten tervetuloa seurailemaan! Mahdolliset postaustoiveet otetaan myös vastaan, mikäli sellaisia jollekulle joskus tulee mieleen :)

Rakas pikkuveli.

Meistä kolmesta sisaruksesta mä olen selvästi se, joka on pystynyt olemaan kaikkein vahvin meidän äidin itsemurhan jälkeen. Mun 9-vuotiaalta pikkuveljeltä minkäänlaista "vahvuutta" tässä tilanteessa ei voisi edes odottaa ja mä olen muutenkin aina pärjännyt tämän kaltaisissa tilanteissa mun siskoani paremmin. Lisäksi tilanteeseen vaikuttaa varmasti hyvin paljon se, että nimenomaan Amanda, mun isosisko, löysi meidän äidin. Kokonaisuudessaankin tää kaikki on todella traumaattista, saati sitten, että Amanda vielä näki meidän äidin. Mä en voi edes kuvitella miltä Amasta on täytynyt tuntua silloin...

Ensimmäiset pari päivää me oltiin kaikki kolme yhdessä ja mun piti pysyä vahvana varsinkin veljeni takia. Se on vielä niin pieni ja mun piti pystyä olemaan sen tukena. Jesse on jo niin vanha, että ymmärtää mitä kuolema tarkoittaa ja että se on lopullista, mutta samalla hän on vielä niin pieni, ettei lopulta kuitenkaan ymmärrä. En tiedä ymmärrättekö lainkaan mitä tuolla tarkoitan? Kaikkien mielestä oli parempi, ettei Jesselle kerrota miten äiti kuoli. Totta kai hän kysyi sitä, mutta vastaukseksi hän sai, että äidille oli sattunut kotona onnettomuus. Ei 9-vuotiaan lapsen tarvitse tietää, että oma äiti on tappanut itsensä. Ei Jesse ymmärtäisi lainkaan minkä takia äiti on niin tehnyt. Enhän minäkään sitä voi käsittää ja olen sentään jo 20-vuotias. Jotkut saattavat ajatella, että on väärin valehdella. Tämä on kuitenkin meidän perheemme välinen asia ja haluamme vain ja ainoastaan suojella Jesseä. Hänellä on riittävän vaikeaa jo muutenkin.

 

Huomasin jossain vaiheessa, etten ollut lainkaan huolissani omasta jaksamisestani. Ei minua kiinnostanut tulenko itse pääsemään äitini kuolemasta yli, sillä halusin vain varmistaa, että Jesse pärjää surunsa kanssa. Äidin hautajaisissa en puhunut kenenkään muun kuin Jessen kanssa. Koitin saada häntä puhumaan, mutta lähes tuloksetta. Jesse lopetti aluksi puhumisen lähes kokonaan, mutta onneksi tilanne ehti muuttua kesän aikana ja Jesse voitiin päästää elokuussa kouluun. Hän myös itse halusi mennä kouluun. Jesse asuu meidän tätimme, äitini siskon, luona ja elää taas ihan tavallista alakouluikäisen elämää. Mä olen todella onnellinen siitä, että Jesse on kaikesta huolimatta pystynyt jatkamaan elämäänsä normaalisti ja vielä melko nopeesti. Ei kaikki tietenkään vielä ole täydellisen hyvin, mutta riittävän hyvin.

Katselin yhtenä päivänä kuinka Jesse leikki ulkona kavereidensa kanssa, nauroi ja riehui lehtikasoissa. Sen näkeminen antoi toivoa myös minulle, ehkä tästä surusta pääsee vielä joskus yli.

Unet, viestit ja valokuvat.

Aluksi musta tuntui, että unet tappaa mut. Todellisuus yksinään on tarpeeksi vaikeaa, en mä halunnut äitini tulevan vielä mun uniinikin. Tällä hetkellä toikin on kääntynyt täysin päälaelleen ja välillä mä jopa toivon näkeväni unta äidistäni, vaikka sellasesta unesta herääminen sattuu ihan kamalasti. Tuntuu hirveeltä tajuta, että se olikin vain unta ja oikeesti äiti on ikuisesti poissa, vaikka siinä unessa mä just sain puhua sen kanssa ja nähdä sen nauravat kasvot. Silti mä toivon näkeväni noita unia.

Pitää muistaa, että on kaksi täysin eri asiaa nähdä unta äidistä hirttäytyneenä kuin sellaista, jossa me ollaan onnellisia ja kaikki on hyvin. Noita ensimmäiseksi mainittuja mä näen yhä aina välillä, valitettavasti. Ja ylipäänsä mä tiedän vain kiusaavani itseäni sillä, että oikein toivomalla toivon äidin tulevan mun uniin. Jossain vaiheessa muhun sattuu joka tapauksessa: joko se uni on ihan hirveä painajainen tai sitten on vaihtoehtoisesti se todellisuus, joka iskee vasten kasvoja aina kun mä herään.

Puhelimessa mulla on yhä mun ja äitini väliset WhatsApp keskustelut, en mä ole halunnut poistaa niitä viestejä. Mä en pysty niitä lukemaan, mutta niiden täytyy olla siellä. Mun täytyy tietää, että halutessani mä pystyn avaamaan sen keskustelun ja lukemaan meidän jutuja. Se tieto tuo tavallaan turvaa mulle ja saattaa olla, että joku päivä mä vielä luen niitä. En kuitenkaan vielä. Oon jopa ajattellut, että voihan sekin olla mahdollista, että joskus vielä mä lueskelen niitä viestejä hymyillen ja muistelen äitiä niiden avulla. Tällä hetkellä mä alan itkeä lähes aina, kun mä edes mietin äitiä. Niin mä itken näitä postauksia kirjoittaessakin.

 

Kerroin aiemmassa postauksessa kuinka olin heittänyt hyllyllä olevan valokuvan äidistäni maahan ja nostanut kuvan sen jälkeen takaisin hyllylle. Siellä hyllyllä se on yhä, ilman kehyksiä tosin. Mulle tulee aina välillä pakottava tarve selailla vanhoja valokuva-albumeja tai kuvia koneelta. Mä pelkään ihan hirveesti unohtavani miltä äiti näytti, enkä edes tiedä mistä toi pelko johtuu, sillä enhän mä voisi koskaan unohtaa äitiäni. Kuvien katselu saa mut joka kerta itkemään, ja usein se onkin niin, että jos mä päivällä niitä kuvia katselen, koko loppuilta menee itkiessä. Ikävöin äitiäni ihan mielettömän paljon ja kuvien katselu vain lisää sitä ikävää.

Poikaystävän tuki.

En usko, että olisin selvinnyt äitini kuolemasta ilman poikaystävääni. Tai ainakaan mä en olisi nyt tässä kunnossa. En pysty ikinä kiittämään Antonia tarpeeksi kaikesta siitä, mitä hän on eteeni tehnyt. Meillä on seurustelua takana jo 5 vuotta ja sinä aikana on tapahtunut niin paljon. Olen menettänyt molemmat vanhempani ja käynyt aivan pohjalla, mutta siitä huolimatta Anton on aina jaksanut. Kertakaan hän ei ole suruaikanani suuttunut mulle mistään asiasta. Ei, vaikka olen huutanut vihaavani häntä, koska hän ei antanut mun satuttaa itseäni. Tai vaikka olen käskenyt hänen painua helvettiin elämästäni. Kaikkea tuota mä olen myöhemmin totta kai pyytänyt anteeksi. Kaikkien ihmisten ymmärrys ja kärsivällisyys ei kuitenkaan riittäisi tuollaiseen, vaikka olenkin nuo asiat sanonut äitini kuoleman jälkeen, kun olen ollut äärettömän surullinen, ahdistunut ja valmis päättämään elämäni.

 

Me ollaan asuttu yhdessä reilu vuosi, mutta todennäköisesti Anton olisi muutenkin mun äidin kuoleman jälkeen aika tiiviisti asunut mun luona. Se oli ensimmäiset kolme viikkoa pois töistä, jotta se voisi olla mun tukena. Se teki kaikkensa, jotta mulla olis edes jotenkin siedettävä olla. En edes muista kuinka monet kerrat se esti mua tekemästä jotain typerää. Kuinka monta kertaa se sulki mut syliinsä eikä päästänyt mua pois, vaikka mä kuinka yritin. Se piti musta kiinni niin kauan, että mä olin taas rauhallinen eikä välittänyt, vaikka mä huusin sille ilkeitä asioita ja koitin kaikin mahdollisin keinoin päästä irti sen otteesta.

 

Anton heräsi monet kerrat keskellä yötä lohduttamaan mua, välillä vieläkin, ja käytännössä se vietti kesällä lähes kaiken aikansa vaan kotona mun kanssa. Kertaakaan mä en ole kuullut sen valittavan. Tän kaiken on täytynyt olla sillekin ihan älyttömän rankkaa ja vaikeeta, mut se on jaksanut olla mun tukena ja lohduttaa mua aina, kun mä olen sitä tarvinnut. Mä rakastan sitä ihmistä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja mä tiedän, että sekin rakastaa mua.

En pysty edes kuvittelemaan kuinka paljon vaikeempaa tää kaikki olis, jos ei olis sellasta ihmistä, jolle pystyy halutessaan puhumaan ihan mistä vaan ja joka tuntee sut melkeen paremmin kuin sä tunnet itse itsesi. Kaikilla ei sellasta ihmistä ole, ja mä saan olla kiitollinen siitä, että mulla on. Toki mä olen läheinen mun isosiskonkin kanssa, mutta Amanda käy läpi aivan samaa surua kuin minäkin. Ei meistä ole kunnolla tukemaan toinen toistamme. Anton on ainut, joka mulla enää on tukemassa mua vaikeina aikoina. Ei mulla ole enää isääkään ja vaikka mulla on läheisiä ystäviä, en mä pysty niille puhumaan samalla tavalla kuin Antonille.

Mä olen monet kerrat pelännyt kuormittavani Antonia liikaa ja ollut varma, että sitä ahdistaa, kun mä turvaudun aina siihen. Se on sanonut, ettei mun tarvii kantaa huolta tollasista asioista ja mikäli häntä joskus joku tollanen asia alkaa häiritä, hän kyllä sanoo siitä. Me ollaan aina pystytty puhumaan toisillemme tosi avoimesti ja se on varmaan yksi syy siihen, että ollaan pysytty yhdessä kaikki nää vuodet. En tiedä mitä tekisin ilman poikaystävääni.

Farewell.

Usein sanotaan, että hautajaiset konkretisoi kuoleman. Mun äidin hautajaiset sai mulle vaan sata kertaa pahemman olon. Tuntui silkalta kidutukselta istua siinä eturivissä ja tuijottaa äidin arkkua tietäen, että se on siellä sisällä. Se oli niin lähellä, mutta samalla ihan liian kaukana. Mä kuulin ihmisten nyyhkivän ja itkevän ja mä näin miten mun sisko tärisi mun vieressä. Kyllä mäkin itkin, kyyneleet valui mun kasvoja pitkin koko sen ajan kun me istuttiin siellä.

Mä en mennyt muistotilaisuuteen, en yksinkertaisesti pystynyt. Mun täti oli järjestänyt sellaisen, se oli muutenkin ottanut hoitaakseen kaikki hautajaisiin liittyvät asiat. Minä tai mun sisko tuskin oltais kumpikaan kyetty mihinkään käytännön järjestelyihin, me oltiin molemmat niin rikki. Olin hieman yllättynyt siitä, että mun sisko edes tuli paikalle. Se oli sanonut, ettei tiedä pystyykö tulemaan. Meidän olis kai kuulunut ottaa kaikki vieraat vastaan ja vastaanottaa kaikkien suruvalittelut, mutta ei me tehty niin. Uskon kaikkien ymmärtävän, että me haluttiin vaan olla rauhassa. Enhän mä pystynyt katsomaan ketään sukulaistani edes silmiin. Mä en halunnut kohdata niiden katsetta ja nähdä sääliä ja surua niiden silmissä. Se riitti, että mä kuulin muutaman voivottelevan tapahtunutta. Nyt Amanda, Alisa ja Jesse ovat menettäneet molemmat vanhempansa.

Pappi oli käynyt tapaamassa meitä ennen hautajaisia ja mä olin ollut paikalla kuulemassa ja miettimässä mistä kaikesta siellä hautajaisissa puhuttaisiin. Mitä kaikkea se kertoisi äidistä, mitä me haluttiin sen sanovan. Siitä huolimatta mä en muista kunnolla mitä kaikkea se sanoi siellä hautajaisissa. Kai se kertoi äidistä kaikkea hyvää ja kaunista.

Mun olis varmaan niiden hautajaisten jälkeen pitänyt pystyä paremmin hyväksymään mitä on tapahtunut. Sisäistämään, että äidin kuolema on lopullista eikä se koskaan enää tule takaisin. Mä en halua vieläkään uskoa siihen. Mä en halua hyväksyä sitä, että se on kuollut enkä varsinkaan sitä, että se tappoi itsensä. En uskalla päästää kokonaan irti. Pelkään mitä siitä seuraa, hajoanko mä taas aivan kokonaan? Mitä jos mä taas annan sille tuskalle vallan enkä mä enää pääsekään ylös? Jos kukaan ei tällä kertaa olekaan auttamassa ja tukemassa mua. Noiden asioiden käsittely on vielä ihan kesken, koska mä olen vaan pyrkinyt sulkemaan ne pois mielestäni. Kyllä mä tiedän, etten mä pysty pitkittämään tätä lopullisesti. Jossain vaiheessa mun on pakko käsitellä perusteellisesti aivan kaikki mun äidin kuolemaan liittyvä. Vain sillä tavalla mä pystyn jatkamaan elämässä eteenpäin.

Tunteiden pyörremyrskyä.

Kaikki on niin ristiriitaista. Saanko mä olla vihainen vai pitääkö mun vaan ymmärtää miksi se teki niin? Miksi se halusi kuolla ja jättää lapsensa yksin tähän maailmaan. Pitääkö mun hyväksyä se kaikki, pitääkö mun jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut tai ainakin yrittää tehdä niin ja mennä elämässä eteenpäin? Tällä hetkellä se tuntuu melko mahdottomalta, en mä pystynyt palaamaan kouluunkaan. Mun elämä ei etene, se junnaa paikoillaan ja mä koitan jaksaa tätä kaikkea päivä kerrallaan.

 

Mä olin oikeestaan koko kesän aivan pihalla kaikesta. En pahemmin edes muista sitä aikaa, kaikki on niin sumennossa. Ainut minkä yhä muistan täysin elävästi on se helvetinmoinen kipu mun sisällä. Kun se ei mene pois, vaikka kuinka itkee, huutaa, paiskoo tavaroita, raivoaa ja koittaa satuttaa itseään. Se on ja pysyy. Mulle yritettiin tyrkyttää vaikka mitä lääkkeitä, mutta en halunnut syödä niitä. Unilääkkeet oli ainoot, joita suostuin syömään, koska aluksi mä en pystynyt nukkumaan muuten. Mä olisin mieluusti nukkunut vaikka vuorokauden ympäri, koska lääkkeiden avulla nukkuminen oli ainut keino välttää ne hirveät kuvat ja muistot mun mielessä. Mua kuitenkin vahdittiin aika tarkkaan eikä mun annettu syödä niitä jatkuvasti.

 

Mä olen koittanut ymmärtää minkä takia se teki niin. Olen yrittänyt ajatella, etten mä koskaan halua mun läheisille mitään pahaa, eli ei se olis ollu hyvä asia, että äiti olisi joutunut elämään, jos se ei sitä halunnut. En kuitenkaan voi mitään sille, että pidän sen tekoa itsekkäänä. Mikä oikeus sillä oli jättää mut ja kaikki muut? Mä olen välillä ihan tajuttoman vihainen, sekä äidille että itselleni. Kai se vaan menee niin, että kuolema on helpompi hyväksyä, jos siitä voi syyttää jotakuta.

Suru on helpottanut onneksi jo sen verran, että mä pystyn puhumaan näistä asioista. Aluksi mä en pystynyt enkä halunnut puhua. Saatoin itkeä mun poikaystävää vasten tuntitolkulla sanomatta sanaakaan. Mä saatoin yhtäkkiä nousta ja paiskaista esimerkiksi hyllyllä olevan valokuvan musta ja äidistä lattialle ja katsella miten kehysten lasiosa hajosi tuhansiksi palasiksi. Aivan kuten mun sydämeni. Kehykset meni rikki, mutta siellä me silti hymyiltiin - minä ja äiti. Kuvassa, joka otettiin edellisenä jouluna. Hetken päästä mä nostin sen kuvan niiden sirpaleiden keskeltä ja asetin sen takaisin hyllylle.

Isäni kuoleman jälkeen mä kuvittelin, etten voisi koskaan kaivata ja ikävöidä ketään ihmistä yhtä paljon. Olin väärässä. Tä ikävä on jotain vielä paljon pahempaa. Kuinka monet kerrat mä olenkaan joutunut juoksemaan vessaan oksentamaan ihan vain sen takia, että muhun on sattunut niin paljon. Mä olen kaivannut sitä ihmistä niin paljon, että voin fyysisestikin pahoin. Sen teko satutti mua enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Välillä mä olen siitä vihainen, mutta kaiken kaikkiaan mä olen vaan niin äärettömän surullinen.

Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä epätoivon ja tuskan määrää, mitkä syntyvät kun tietää, ettei ikinä enää saa sitä ihmistä takaisin elämäänsä eikä edes ymmärrä minkä takia se lähti pois tästä maailmasta.

Jäähyväiskirje.

Mä olen miettinyt lukuisat kerrat oliko äidin käytös juuri ennen itsemurhaa jollain tavalla erilainen. Ainut mitä mä keksin on se, että se oli todella hyvällä tuulella ja iloinen. Se vaikutti siltä, että kaikki on hyvin. Oon tullut siihen lopputulokseen, että se johtui puhtaasti siitä, että se oli suunnitellut tarkkaan missä, milloin ja miten aikoisi tappaa itsensä. Ilmeisesti tieto siitä, että pian hän pääsee pois, lohdutti ja sen avulla äiti jaksoi hymyillä viimeiset päivänsä.

 

Äiti oli vienyt Jessen, mun pikkuveljen, siskolleen hoitoon yöksi. Se soitti mulle vielä edellisenä iltana, ennen kuin se teki sen. Me puhuttiin muutenkin lähes päivittäin, eikä se puhelu poikennut mitenkään niistä tuhansista puheluista aiemmin. Kuulemma se oli soittanut myös mun siskolle ja joillekin meidän sukulaisille. Se tiesi mitä se aikoi tehdä.

 

Sieltä asunnosta löydettiin äidin kirjoittama kirje. Se oli osoitettu kaikille meille kolmelle - mulle ja mun sisaruksille. Se pyysi anteeksi ja sanoi rakastavansa. Toivoi, ettei me oltais vihaisia tai surtais kovin kauaa. Ei se sen tarkemmin selittänyt miksi se päätyi siihen ratkaisuun. Ei se juurikaan puhunut siinä itsessään, lähinnä vaan osoitti olevansa huolissaan meistä ja siitä kuinka me pärjätään, kun se on kuollut. Se vakuutti, ettei se päätös johdu meistä. Ettei meillä ole mitään tekemistä sen kanssa ja sanoi, ettei me saada syyttää itseämme. Se kirje on tällä hetkellä mun siskolla, se halus sen itselleen. Mä en halua enää edes nähdä sitä. Multa meni lähes kuukausi ennen kuin mä pystyin edes lukemaan sitä, vaikka mä tiesin, että sellanen on olemassa. Mun sydän särkyi vielä vähän lisää, kun mä luin sen. Nyt mietin olisko mun pitänyt jättää kokonaan lukematta se...

Kuinka sain tietää äitini kuolleen?

Mun isosiskoni löysi meidän äidin kuolleena. Se sanoi, ettei voi koskaan unohtaa sitä näkyä, että se näkee yhä painajaisia siitä. Mä taas en varmasti ikinä unohda sitä hetkeä, kun se soitti mulle. Mä olin koulussa uusimassa yhtä tenttiä, oli kesäkuun alku. Samalla kun mä kävelin ulos sieltä auditoriosta, mä tunsin kuinka mun puhelin alkoi täristä. Mun sisko soitti mulle. Mä vastasin ja kuulin vaan epämääräistä ääntelyä ja itkua. Multa meni varmaan viis minuuttia ennen kuin sain sen rauhottumaan sen verran, että se pystyi puhumaan ja kertomaan mitä on tapahtunut.

Aluksi mä en edes tajunnut mitä se tarkoitti. Tai kyllä mä kuulin ihan selkeesti miten se sanoi, että äiti on kuollut. Mä en vaan sisäistänyt sitä. Multa meni jonkin aikaa, että osasin yhdistää keskenään ne sanat siihen mitä ne oikeesti tarkoittaa. Ensimmäisenä tajusin, että joku on kuollut ja vasta sen jälkeen iski se todellisuus, että meidän äiti on kuollut. En tiedä johtuiko se pelkästä järkytyksestä, mutta mä en edes alkanut heti itkeä. Mä kuuntelin mun siskon itkua ja tuijotin silmät lasittuneena jonnekin tyhjyyteen näkemättä todella yhtään mitään.

Mun siskon seuraavat sanat sai mun jalat kirjaimellisesti pettämään alta. Se sanoi, että äiti on tappanut itsensä. Siinä kohtaa mä vajosin lattialle ja muistan vaan kuinka haukoin henkeä ja miten musta tuntui kuin mä tukehtuisin. Mun koko kroppa tärisi ja ihmisiä alko kerääntyä mun ympärille. Jossain vaiheessa multa tais tippua se puhelinkin lattialle ja mä vaan itkin ja koitin muistaa miten hengitetään. Mut vietiin aika nopeesti yhden opettajan työhuoneeseen ja sinne tuli vielä pari muuta opettajaa. En todellakaan edes muista mitä oon niille sanonut tai kertonut, mutta lopputulos oli se, että joku niistä soitti mun poikaystävälle, joka lopulta tuli hakemaan mut kotiin.

Kirjoitettuna toi kaikki tuntuu jotenkin kovin kliseiseltä, mutta noin se meni. Tekisin ihan mitä tahansa, että saisin pyyhittyä noi muistot ja kuvat pois mun mielestäni.

Syyllisyys.

Mä en usko, että pystyn koskaan täysin käsittämään minkä takia mun äiti tappoi itsensä. Minkä takia se jätti mut, mun sisarukset, kaiken. Mun pikkuveli täyttää joulukuussa 10 vuotta. Minä ja mun isosisko varmasi pärjätään, mutta entä Jesse? Entä mun pikkuveljeni? Miten äiti saattoi jättää 9-vuotiaan lapsensa...

 

Mun äiti ei oikeestaan koskaan päässyt yli mun isän kuolemasta. Se masentui eikä se kyennyt käymään enää töissä. Ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne kuitenkin helpottui tai siltä se ainakin vaikutti. Ilmeisesti se oli vaan niin hyvä näyttämään, että kaikki on jo paremmin, vaikka mikään ei ollut hyvin. Lopulta se ei enää jaksanut.

 

Mä tunnen ihan hirveetä syyllisyyttä. Miksen mä tajunnut mitään? Ei sitä pysty edes selittämään kuinka pahalta tuntuu tietää, että oma äiti tappoi itsensä. Mä olen varmaan miljoona kertaa miettinyt mitä mun olis pitänyt tehdä toisin, miten olisin voinut estää ton kaiken. Loppujen lopuksihan itsemurhapäätöksen tekee juuri se ihminen itse. Jos sitä riittävästi haluaa, ei mikään tai kukaan saa sen ihmisen päätä kääntymään. Mut olisihan mun pitänyt voida tehdä edes jotain. Ihan mitä tahansa. Tuntuu melko tyhmältä edes kirjoittaa tällaisista asioista, sillä noi samat tunteet käy läpi varmasti lähes jokainen, jonka läheinen on tehnyt itsemurhan. Helpottaako syyllisyys milloinkaan? Suru vähenee ja jossain vaiheessa asioiden kanssa oppii elämään, mutta pääsenkö mä ikinä eroon tästä syyllisyyden tunteesta?

All we had is gone now.

Äitini teki viime kesänä itsemurhan ja aion tässä blogissa kirjoittaa kyseisen tapahtuman synnyttämistä ajatuksista ja pyrkiä kirjoittamisen avulla pääsemään asiassa eteenpäin. Kirjoittaminen on aina ollut mulle hyvä tapa käsitellä asioita ja blogia kirjoittamalla on mahdollista kuulla myös muiden ihmisten kokemuksia, neuvoja yms. Mä en ole koskaan osannut puhua, vaikka viime aikoina sitä on ollut pakko opetella. Kynnys kirjoittaa omista tunteista ja fiiliksistä on niin paljon matalampi kuin se, että ne sanoisi ääneen. 

 

Äitini kuolema ei ollut ensimmäinen traumaattinen asia elämässäni, sillä vasta pari vuotta sitten menetin myös isäni, joka kuoli tapaturmaisesti. Yhtään vähättelemättä isäni kuoleman aiheuttamaa kipua, mun täytyy kuitenkin sanoa, että se oli hyvin pientä verrattuna äitini itsemurhasta syntyneeseen tuskaan.

 

Kirjoittelen tarkemmin näistä asioista seuraavissa postauksissa. Mahdollisia kysymyksiä ja kommentteja saa toki laittaa.