Bye bye 2013!

Haittaako mua, että mä vietän uv:n yksin kotona muiden juhliessa? Tai että vuoden vaihtuessa mä olen todennäköisesti jo täydessä unessa? Ei ja ei. Mikään ei voi pilata sitä iloa, että tää kamala vuosi todella vaihtuu muutamien tuntien kuluttua! Kyllä mä tiedän, ettei mikään periaatteessa muutu, vaikka vuosi vaihtuukin, mutta ainakin mä haluan uskoa vuoden 2014 olevan tätä vuotta huomattavasti parempi ja onnellisempi. Mä vietän myös ihan mielelläni tän illan kotona yksin :)

Vuodesta 2013 piti tulla niin hyvä. Mulla oli tasan vuosi sitten kasapäin suunnitelmia, joiden piti toteutua. Osa ehti toteutua, osa ei. Toukokuussa lupasimme ystävieni kanssa, että seuraavasta kesästä tulee paras ikinä. No tuliko? Ei, ei tullut. Itse asiassa mä en ole kuullut kovinkaan monen sanovan, että tämä vuosi olisi ollut mitenkään erityisen hieno. Mitäs mieltä te olette? Oliko vuosi 2013 jollain tavalla ikimuistoinen? :) (Toki se oli sitä mullekin, mutta ei mitenkään hyvällä tavalla.)

Haluankin nyt toivottaa teille kaikille hyvää ja onnellista uuttavuotta :) Pitäkää hauskaa munkin puolesta! ♥

Pohdintaa blogista...

En edes tiedä minkä vuoksi pahoitin mieleni niin kovasti, kun joku/jotkut epäilevät blogini aitoutta ja miettivät ovatko kirjoittamani asiat tosia. Jokainen saa epäillä ja on täysin totta, että netissä on älyttömän helppoa kirjoittaa ihan mitä tahansa täysin keksittyä, mutta mulla ei ole mitään tarvetta sellaiseen. Mulla ei myöskään ole mitään tarvetta alkaa todistella sitä, että kirjoittamani asiat ovat tosia. En voi mitään sille, jos jotkut eivät usko näiden asioiden todella tapahtuneen, eikä se liiemmin edes kiinnosta minua.

Se kuitenkin loukkaa minua, että minulta pyydellään jotain todisteita blogin aitoudesta. Tiedän täysin hyvin sen, että itse olen päättänyt alkaa kirjoittaa blogia ja vastaan voi tulla jos jonkinlaisia kommentteja, mutta eivät ne kaikki mukavilta tunnu. Ehkä siinä on juurikin se, että toivon itse päivittäin, etten olisi menettänyt vanhempiani ja joutunut käymään läpi näitä kamalia asioita. Nyt kun joku tulee ja sanoo, että hän epäilee onko niin edes käynyt, se sattuu väkisinkin. Tekisin ihan mitä tahansa, että voisin jollain tavalla muuttaa niitä asioita, mutta en voi. Päätin kirjoittaa blogiin niistä, sillä ajattelin sen auttavan minua eteenpäin. Ajattelin, että saisin tänne purkaa ajatuksiani aina kuin haluan, että se olisi turvallista eikä minun tarvitsisi pelätä avautua tai miettiä mitä ihmiset ajattelevat, kun taas valitan. Toivoin saavani blogin kautta vertaistukea ja sitä kautta helpotusta pahaan olooni. Sainkin, ja siitä olen todella kiitollinen.

Ehkä kirjoittamani asiat vaikuttavat keksityiltä, mutta siinä tapauksessa en voi sanoa mitään muuta kuin ettei blogiani tarvitse lukea. Joku saattaa ihmetellä miten kukaan jaksaisi kirjoittaa tällaisista asioista blogiin, mutta pyydän kaikkia muistamaan, että ihmiset ovat erilaisia. Vaikka sinusta tuntuu, ettet haluaisi ikimaailmassa kirjoittaa julkisesti blogia tällaisista asioista, se ei tarkoita etteikö joku muu niin haluaisi tehdä. Joku toinen saattaa ihan oikeasti saada voimaa siitä, että pääsee purkamaan ajatuksiaan ja kuulemaan muiden mielipiteitä kirjoittamiinsa asioihin liittyen. Vertaistuki on oikeasti aika ihmeellinen asia.

Jokaisella teistä on oikeus ilmaista mielipiteensä, mutta nyt olen jo muutamaan otteeseen kuullut sen, että jotkut teistä eivät usko blogini perustuvan todellisuuteen. Olen ymmärtänyt sen, mutta mä en voi tehdä sille asialle yhtään mitään. Ja kuten olen sanonut, minulla ei edes ole minkäänlaisia haluja alkaa jollain tavalla todistella yhtään mitään. Jatkan blogin kirjoittamista, vaikka tätä ei yksikään ihminen lukisi tämän jälkeen. Ainut asia mitä voin tehdä, on ystävällisesti pyytää teitä kaikkia, jotka ette usko näitä tapahtumia todeksi, olemaan lukematta blogiani. Se on varmasti mukavampa sekä teille itsellenne että minulle. Kiitos.

You were my starlight.

Olen maininnut aiemminkin, että äitini kirjoitti ennen itsemurhaansa meille kirjeen. Tänään täysin hetken mielijohteesta ajoin siskolleni ja hain tuon kyseisen kirjeen sieltä. Halusin lukea sen, enkä vieläkään oikein ymmärrä miksi. Paha mielihän siitä tuli, totta kai, mutta kirjeessä oli monia
sellaisia kohtia, joita en muistanut lainkaan. Luin sen läpi varmaan lähemmäs kymmenen kertaa, sillä halusin muistaa jokaisen sanan, jonka äiti on kirjoittanut. 

Nopeastihan se mieli voi parissa kuukaudessa muuttua, sillä vielä lokakuista postausta kirjoittaessani olin sitä mieltä, etten koskaan enää halua sitä kirjettä nähdä. Nyt se on tossa pöydällä mun vieressäni. Kirjettä lukiessani musta tuntui kuin äiti olisi hetken ollut paljon lähempänä mua tai jollain tavalla läsnä. En mä usko mihinkään enkeleihin tai muuhun vastaavaan, mutta vaikka mä itkin, musta tuntui samalla tosi hyvältä saada lukea jotain, minkä äiti on kirjoittanut. En ole kuukausiin nähnyt mitään sen käsialalla kirjoitettua, mutta nyt näin.

Tajusin jälleen kerran, että vaikka äiti onkin kuollut ja pysyvästi poissa, tulee hän aina olemaan osa mun elämääni. Muistot eivät kuole koskaan eikä mikään mahti maailmassa voi viedä niitä multa pois.

You'll be in my heart.

Siskoni oli sitä mieltä, ettei musta ole vielä äidiksi, koska mun oman äidin kuolemasta on niin vähän aikaa. Mä olen hitusen eri mieltä, vaikka tavallaan ymmärrän kyllä Amandan pointin. Totta kai mä olen näiden päivien aikana miettinyt monet kerrat esimerkiksi sitä, keneltä mä kysyn apua vauvan hoitamisessa, kun mulla ei enää ole äitiä. Onneksi tulevalla pienokaisella kuitenkin on toinen mummi, keneltä varmasti saa apua ja vinkkejä, jos niitä tarvitaan. Lähinnä Ama kai tosin tarkoitti sitä, etten mä ole silloin vielä riittävän hyvin toipunut äidin kuolemasta, mutta sellaista on mahdoton ennustaa etukäteen. Vauvan syntymään on kuitenkin onneksi vielä pitkä aika.

Itse asiassa mä uskon, että tää on pelkästään hyvä asia. Viime aikoina mun elämässä ei juurikaan ole mitään järin iloisia asioita tapahtunut ja mä olen menettänyt läheisiäni. Sanoin siskollenikin, että mun mielestä on vain hyvä, että me saadaan "pian" kaikki todella huomata, että näistä vastoinkäymisistä huolimatta elämä jatkuu.

Mä olen muutenkin huomannut tässä lähiviikkojen aikana, että mä olen edistynyt tän surutyöni kanssa ihan huimasti. Elämä ei oikeesti enää tunnu niin synkältä ja mustalta, vaikka totta kai mulla on edelleen ikävä sekä äitiä että isää ja musta tuntuu, että itken yhä vähän väliä silmät päästäni. Pääsen nykyään vaan paljon nopeammin taas jaloilleni sen hetkellisen romahtamisen jälkeen, ja voin sanoa, että tätä on odotettu.

Mun ajatus ei kulje tällä hetkellä yhtään ja musta tuntuu, että toi koko teksti on tavallistakin tönkömpää, mutta väliäkös sillä. Ei näissä mun jutuissa aina muutenkaan ole niin hirveesti mitään järkeä :D

Onnellinen.

Joulu tuli, joulu meni. Luojan kiitos, mutta hyvinhän siitä sit lopulta selvittiin. Itse asiassa mä olen yllättynyt siitä, kuinka kivuttomasti ne pari päivää oikein meni. Mulle tuli jouluaattonakin vasta nukkumaan mennessä ensimmäisen kerran oikein kunnolla ikävä isää ja äitiä. Hyvä niin, sillä siinä kohtaa mulla oli jo mahdollisuus itkeä täysin vapaasti pilaamatta kenenkään joulutunnelmaa :)

 

Viime päivät mä olen käytännössä tehnyt kuolemaa. No okei, en ihan, mutta melkein. Paha olo alkoi jo ennen joulua ja jatkuu yhä edelleen, nyt mä vaan tiedän syynkin sille. Kävin lääkärissä ja meinasin suoraan sanottuna lentää perseelleni, kun se sanoi, että mene labraan ja joidenkin muiden kokeiden lisäksi verinäytteestä tehdään myös raskaustesti. Kannatti tehdä, sillä mä todella odotan lasta. En oikein oo vieläkään osannut päättää oonko siitä enemmän iloinen vai kauhuissani. Toi koko uutinen tuli niin täysin puun takaa ja yllättäen, etten mä ole ehtinyt vielä sopeutumaan siihen. Ensi jouluna täällä meidän kanssa viettääkin joulua sitten yksi ihminen lisää! :)

 

En mä tästä hiljaa ole osannut olla, vaikka tiedän monien salaavan raskauden melko pitkällekin. Tännekin oli heti pakko päästä tosta kertomaan :D Tänään on tosiaan ollut ensimmäistä kertaa moneen päivään mahdollisuus kirjoitella tänne. Ensin oli joulu ja sen jälkeen mulla on ollut niin huono olo, etten ole jaksanut koneella olla. Puhelimella pääsee toki nettiin, mutta sen kanssa oli niin ärsyttävä kirjoitella, että mulla meni hermot heti kättelyssä :D Mutta joka tapauksessa tällaista tänne suunnalle tällä hetkellä kuuluu. Toivottavasti kaikilla oli hauska joulu ja kivaa viikonloppua jokaiselle! <3

Menetys.

Erään ystäväni äiti sairastaa syöpää ja aloimme pohtia kumpi on vaikeampaa, se että äiti kuolee yllättäen kuten minun tapauksessani vai se, että sen kuoleman tietää jo etukäteen. Valitettavasti tässä ystäväni äidin tapauksessa syöpää ei voida parantaa, eikä hänellä ole enää elinaikaa kovin paljon jäljellä. Ystäväni sanoi olevansa onnellinen siitä, että on pystynyt valmistautumaan äitinsä kuolemaan jo etukäteen. Olimme samaa mieltä siitä, että shokki se tulee joka tapauksessa olemaan, kun yhtenä päivänä hänen äitinsä nukkuu pois, mutta ei välttämättä ihan samanlainen kuin se, minkä vaikka minä koin.

Oikeastaan tässä olisi ehkä parempi miettiä vaikka isäni kuolemaa äitini kuoleman sijasta, sillä on vielä aivan eri asia, jos vanhempi kuolee yllättäen tapaturmaisesti kuin se, että hän tappaa itse itsensä.

Ystäväni on kohta vuoden elänyt tietäen, että jonain päivänä melko pian hän menettää äitinsä. En voi edes kuvitella kuinka kuluttavaa ja hirveää se on. Totta kai siinä on hyvätkin puolensa, että siihen kuolemaan pystyy valmistautumaan jo etukäteen ja on mahdollisuus tehdä ja sanoa niitä asioita, joita haluaa ennen toisen poismenoa, mutta ystävänikin suree jo etukäteen jotain sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunut. Onko se suru sen vuoksi sitten yhtään vähäisempää sen jälkeen, kun hänen äitinsä tosiaan menehtyy? Vaikka sen tietää, siihen ei varmasti pysty mitenkään valmistautumaan täysin. Ei surutyötä pysty tekemään etukäteen (ainakaan täysin), sillä ei etukäteen voi millään tietää mitä tuntee ja ajattelee sitten, kun se äiti lopulta onkin kuollut.

 

Mitä mieltä te olette? Olisiko teistä parempi tietää jo paljon etukäteen, että joku läheisenne tulee menehtymään vai olisiko helpompaa, mikäli se tulisi täysin yllätyksenä? Helppoa se ei ole tietenkään kummassakaan vaihtoehdossa...

Joulusta.

Ihmiset hössöttävät joulusta. Mä toivon, ettei sitä tarvitsisi tänä vuonna viettää lainkaan. Äiti on poissa, isä on poissa. Ei joulu ole sama ilman heitä... Ainut syy miksi mä ylipäänsä suostun viettämään joulun sukulaisteni kanssa on se, että tiedän miten tärkeää se on pikkuveljelleni. Jesse on puhunut joulusta jo viikkoja ja viimeksi eilen hän oli kuulemma sanonut tädilleni, että on niin kivaa kun Alisa ja Amanda tulevat jouluksi. En mä voisi tuottaa Jesselle pettymystä.

Täytyy koittaa ajatella, että se on vain yksi päivä, ei sen enempää. Vaikka tosin mun pitäisi kaiketi mennä mun tätini luo jo huomenna ja olla siellä ainakin muutama päivä... No mutta se joulu on kuitenkin vain se yksi päivä ja sen jälkeen ei tarvitse taas vuoteen miettiä sitä lainkaan :) Ja mistäs sen tietää, voihan mulla olla jopa hauskaa! Omasta asenteestahan se on pitkälti kiinni, mulla se asenne vaan ei taida olla kovinkaan positiivinen. Voipi siis olla, että seuraava postaus tulee vasta joulun jälkeen, jos en jaksa/ehdi tässä vielä jotain kirjoitella. 

Mua sinänsä vähän harmittaa se, että käytin itse tosi paljon aikaa miettien lahjoja läheisilleni. Mä en halua antaa lahjaksi mitään turhaa tai tarpeetonta, mutta näköjään joillekin on ihan sama mitä antaa. Mun mielestä koko lahjojen antamisen idea on se, että sillä lahjalla ilahduttaa toista. Ei niitä pitäisi ostaa ja antaa vaan siksi, että "niin kuuluu tehdä". Sain nimittäin eräältä oikeesti hyvältä ystävältäni (jonka olen tuntenut yli 10 vuotta) lahjaksi paketin jotain erikoisia teepusseja sekä pähkinäsuklaata. Ei varmaan kuulosta mitenkään pahalta, mutta mä olen tosi pahasti allerginen pähkinöille enkä pidä lainkaan teestä. Ajatus on tärkein totta kai, mutta mulle tuli oikeesti paha mieli tosta. Ei sen takia, että mulle pitäisi kenenkään ostaa mitään kummoisia lahjoja tai lahjoja ylipäätään, mutta eikö tuo kyseinen ihminen ihan oikeesti tunne mua lainkaan? Ehkä se ei vaan tullut ajatelleeksi :/ Kaikeksi onneksi mulla on täällä kotona eräs ihminen, jolle varsinkin noi suklaat kelpaa taatusti paremmin kuin hyvin :D

P.S. Kiitos kaikille, jotka vastasivat ensimmäiseen kyselyyn, jossa tiedustelin oletteko te menettäneet vanhempanne. Kiitos myös etukäteen kaikille, jotka käyvät vastaamassa tuohon uuteenkin kyselyyn! 

I can't cry hard enough for you to hear me.

Kävimme siskoni kanssa tänään vanhempiemme haudoilla. Itkemiseksihän se meni jälleen kerran molempien osalta. Amanda käy siellä monta kertaa viikossa, mutta mä en oikeestaan nykyään juurikaan halua edes käydä siellä. Siellä tulee aina niin paha mieli ja se kestää koko loppupäivän. Onhan se hyvä paikka muistella äitiä ja isää, mutta yhtä lailla mä voin tehdä niin kotona. Ja teenkin. Musta vaan tuntuu joka kerta ne haudat nähdessäni kuin mun sydän revittäisiin uudestaan riekaleiksi. Isä ja äiti on niin lähellä mua, mutta samaan aikaan niin kaukana. Ihan liian kaukana.

Amanda jo suunnitteli, että jouluna mennään sinne taas yhdessä, mutta mä en tiedä haluanko. En sanonut mitään, mutta musta tuntuu, että hautausmaalla käyminen jää vähän vähemmälle mun osaltani nyt hetkeksi. Mulla on muutenkin jo valmiiksi paha olla, ei mun tarvitse ehdoin tahdoin mennä paikkaan, jossa se paha olo lisääntyy ja ahdistus kasvaa entisestään. Mun kun ei ole mikään pakko käydä siellä.

Mun oli tarkoitus käydä tänään ostamassa viimeiset joululahjat, mutta sekin taitaa nyt jäädä. Ei mulla ole minkäänlaista fiilistä lähteä ostoksille... No, onneksi huomenna on uusi päivä :)

And I love you, I swear that's true. I cannot live without you.

Isäni ja äitini kuoleman jälkeen olen usein miettinyt kestäisinkö enää uutta menetystä. Olisiko minulla enää mitään syytä elää, jos menettäisin vaikka Antonin? Periaatteessa uskon olevani vanhempieni kuoleman jälkeen niin vahva, että selviäisin mistä tahansa, mutta menisikö se loppujen lopuksi niin? Varsinkin nuo vaikeudet poikaystäväni kanssa saivat minut miettimään, että mitä jos yhtenä päivänä joudunkin heräämään tietäen, ettei minulla enää koskaan ole rakastamaani ihmistä vierelläni.

 

On täysin mahdotonta sanoa etukäteen millä tavalla reagoisin tai mitä tuntisin ja ajattelisin, mikäli Antonille tai suhteellemme tapahtuisi jotain. Tiedän varsin hyvin sen, ettei kenestäkään ihmisestä saa olla riippuvainen, enkä mä olekaan. Tällä hetkellä elämä ilman Antonia tuntuu vaan täysin mahdottomalta, en mä tiedä osaisinko edes elää ilman sitä. Ja kaiken lisäksi äitini kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, suren vielä sitäkin. En mä tiedä kestäisinkö enää yhtään enempää.

 

Kaikkeen tottuu, niin mä olen sanonut ennenkin. Varmasti mäkin aikanani tottuisin siihen, ettei Antonia enää ole tai ettei hän ainakaan ole osa mun elämääni, mutta haluaisinko mä tottua? Olisiko mulla enää mitään syytä käydä läpi tätä helvettiä, jonka läpi olen jo kaksi kertaa joutunut tarpomaan? Onneksi nämä asiat eivät ole millään lailla ajankohtaisia. Meidän välillä on kaikki hyvin ja rakastan miestäni enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

Food and laughter.

Kirjoitin eilen siitä, että mua ahdisti ja halusin satuttaa itseäni. No, eipä sitä kovin kauaa tarvinnut loppujen lopuksi kestää, sillä Anton raahasi mut illalla väkisin ulos syömään. Oikeastaan hyvä, että raahasi, vaikka mä koitinkin kovin vastustella. Olin vielä ravintolan pöydän ääreen istuessani sitä mieltä, ettei mua kiinnosta enkä halua mitään edes syödä, mutta kyllä se mieli siitä muuttui, kun aloin selata ruokalistaa ja Anton oli ihana oma itsensä :) Mä en voi käsittää miten se jaksaakin olla tollanen, miten se jaksaa olla mulle noin kiltti ja koittaa piristää mua, vaikka sillä itelläkin on niin vaikeeta.

Joka tapauksessa mä uskon, että toi ravintolareissu teki hyvää meille molemmille. Saatiin viettää laatuaikaa kahdestaan kodin ulkopuolella, nauraa toistemme tyhmille jutuille ja totta kai syödä ihan tajuttoman hyvää ruokaa. Sovittiin, että tästä lähtien koitetaan taas tehdä enemmän kaikkea yhdessä - käydä ulkona syömässä, leffassa ja ihan mitä tahansa. Kesän jälkeen me ei juurikaan olla käyty yhdessä missään eikä varsinkaan tällä tavalla täysin yllättäen.

Kaikki ne ongelmat meidän suhteessa, joista aiemmin täällä kirjoittelin, on myös selvitetty ja mä olen palannut kotiin. Joulua me ei valitettavasti vietetä tänä vuonna yhdessä, sillä Anton lähtee äitinsä luo ja mä jään tänne oman sukuni luokse. Uusivuosi vietetään yhdessä, tosin nekin suunnitelmat näin nätisti sanottuna kusi eilen aivan täysin, kun mä sain huomata olevani epätoivottu vieras eräälle mökille, jonka vuokrastakin mä olin oman osuuteni jo maksanut. Tai en kai mä epätoivottu ollut, mutta eräs kaveri meni antamaan sen paikan jollekin toiselle ajatellen, että mä kuitenkin perun tuloni. Paha sanoa miten siinä olis käynyt, mutta mä en sinne nyt siis mene ja Antonkin jättää menemättä :)

 

Pyrin vastailemaan sähköposteihin mahdollisimman pian, anteeksi taas kun niiden kanssa on kestänyt!

Ahdistaa.

Ahdistaa ihan tajuttomasti. Oli pakko tulla koneelle kirjoittamaan, etten satuttais itseeni tai söis enempää. Mä ehdin jo vetää tossa kokonaisen sipsipussin, varmaan litran limsaa ja puolikkaan karkkipussin naamaani. Eikä mennyt edes kovin kauaa. Mulla on huono olo, oksetan itseäni ja musta tuntuu, että mun pitäis tehdä jotain pahaa itelleni. En käsitä mistä helvetistä tä olo nyt tuli... Ei tä oo niinkään surua vaan nimenomaan ahdistusta. Surua mä osaan käsitellä, mutta mä en oo niinkään tottunu tällaseen. Itkeminenkään ei auta, päinvastoin oikeestaan - alkaa ahdistaa vielä vaan enemmän.

 

Mä olen luvannut itelleni, etten enää koskaan tee mitään pahaa itelleni. Ei toi ahmiminenkaan hyväksi mulle ole, mutta en aio enää satuttaa itteeni fyysisesti, en milloinkaan. Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, että voisin ihan hyvin tarttua johonkin terävään esineeseen ja katsoa kuinka pahaa jälkeä saan sillä aikaiseksi. En ymmärrä mikä mua vaivaa. Ei tän pitäis olla tällasta, ei oo ennenkään ollut.

 

Oon niin helvetin väsynyt kaikkiin vastoinkäymisiin. Oon muutenkin väsynyt. Nukun 12 tunnin yöunia eikä se riitä mihinkään. Itken ihan jo pelkän väsymyksen vuoksi. Haluun tän helvetin ahdistuksen pois, mä tuun pian hulluksi.

Ystävät.

Äidin itsemurha muutti mua jonkin verran, ei ehkä pysyvästi, mutta totta kai siitä seurannut suru ja tuska saivat mut käyttäytymään eri tavalla kuin ennen. Haluaisin voida sanoa, että onneksi kaikki mun läheiseni, ystävät ja muut, ymmärsivät minkä takia olin niin maassa enkä pitänyt juurikaan yhteyttä. Valitettavasti totuus on kuitenkin toinen ja olen kesän jälkeen menettänyt muutamia ystäviäni. Olen vasta parin viime kuukauden aikana oikeasti jaksanut panostaa ihmissuhteisiin ja ollut enemmän tekemisissä kavereideni kanssa. On ollut todella ikävää huomata, etteivät kaikki enää halua olla tekemisissä kanssani.

 

En syytä ketään siitä, että näin on käynyt ja sitä paitsi vikahan on pelkästään mussa itsessäni. Mitäs en ole pitänyt yhteyttä, mutta erityisen pahalta tuntuu se, että nyt kun haluaisin korjata tilanteen, mun ei anneta tehdä niin. Niitä tiettyjä ihmisiä ei edes kiinnosta enää. Mä tiedän olleeni todella huono ystävä, mutta voiko mua siitä oikeestaan edes syyttää ottaen huomioon mitä kesällä tapahtui? Ilmeisesti voi...

 

Anton sanoi, että mun pitäis unohtaa tollaset ihmiset. Ettei ne ole mun ystävyyden arvoisia, jos ne ei tajua minkä takia oon viime kuukaudet käyttäytyny tällä tavalla, mutta en mä tiedä. En jotenkin pysty ajattelemaan tolla tavalla ja mietin vaan, että mun olis pitäny tehdä toisin. Olisin voinut edes yrittää pitää yhteyttä, vaikka se vaikeaa olikin. Mä en vaan jaksanut edes yrittää ja vaikka mä olen ajatellut, että se on täysin ymmärrettävää niin ilmeisesti se ei sitten olekaan. Tuntui pahalta tänään kävellä kadulla vastaan erästä ihmistä, jonka oon tuntenu alakoulusta asti, ja hyvä kun se edes moikkasi mua. Ennen oltiin oikeesti aika hyviä ystäviä...

I wish I could see that you're okay.

Se on kuollut. Se on kuollut eikä tule enää takaisin, vaikka mä kuinka huutaisin sen perään. Äiti tappoi itsensä. Voin itkeä ja rukoilla, että se tulisi, mutta se ei tule. Ei enää koskaan...

Onneksi Anton tuli eilisiin juhliin, sillä valomerkin tultua mä romahdin. Olin jo jonkin aikaa aavistellut, että pian se tapahtuu. Mulla oli alkuillasta todella hauskaa - nauroin, tanssin ja olin tosi iloinen. Kellon alkaessa lähestyä kolmea ja lopulta puolta neljää, mun hymy alkoi hyytyä ja musta tuli koko ajan vaan vähäpuheisempi, varmaankin laskuhumalan takia. Olisin halunnut lähteä jo pois, mutten viitsinyt keskeyttää muiden hauskanpitoa ja tiesin, että pian se valomerkki tulisi ja kaikki lähtisivät. Mulla oli täysi työ pidätellä itkua sen aikaa, että päästiin baarista ulos ja lähdettiin Antonin kanssa kävelemään kotia kohti. Muut lähti toiseen suuntaan ja mä sain itkeä.

 

Anton sai puoliväkisin raahata mut kotiin, koska mä olisin halunnut jäädä ulos sateeseen. Älkää kysykö miksi, mä en todellakaan tiedä. Tiedän vaan sen, että viime yönä musta taas tuntui siltä kuin joku olisi repinyt mun sydäntä rinnasta ulos. Muhun sattui, mulla oli ikävä ja mä itkin. Onneksi edes yksi asia on hyvin, nimittäin se, ettei Anton kuulemma enää aio pyöriä siinä huumeporukassa. Sen takia mä suostuin kotiinkin tulemaan, mutta on meillä kuitenkin vielä paljon puhuttavaa. Ehkä kaikki vielä kääntyy hyväksi.

Ota mua kädestä.

Mulla ei tosiaan ole ollut mitään aihetta iloon tai juhlimiseen viimeisen puolen vuoden aikana, mutta tästä päivästä olis tarkoitus tulla ensimmäinen "kunnon poikkeus", sillä mun paras ystävä juhlii tänään syntymäpäiviään :) Olen mä toki hauskaa pitänyt aiemminkin, mutta tänään olis ainakin tarkoitus juoda ja juhlia kunnolla ihan baarissa asti. Osaankohan mä enää edes tanssia :D

 

Mielenkiinnolla odotan myös sitä, tuleeko Anton paikalle. Ainakin hänet on kutsuttu, mutta me ei olla juteltu pariin päivään oikeestaan lainkaan, enkä tiedä mitä se meinaa tehdä. Pitäisi muutenkin koittaa jutella asioista kunnolla, mutta tuli Anton sinne juhliin tai ei, se ei ole oikea paikka millekään syvälliselle keskustelulle. Toisaalta olis vaan ihan kiva pitää yhdessä hauskaa, kun molemmilla on ollut tosi vaikeeta viime aikoina :/

 

Kieltämättä vähän myös pelottaa se, että mulle tuleekin yhtäkkiä illalla ihan hirveen paha mieli ja ilta päättyy mun osaltani siihen, että lähden itkien kotiin... Turha kai sitäkään on etukäteen stressata ja ainakin tällä hetkellä mulla on sellanen fiilis, että tästä illasta tulee oikeesti hauska! :)

 

Kivaa lauantaita kaikille! ♥

Help me.

Kesällä vähän äidin kuoleman jälkeen oli hetki, jolloin mä ihan tosissani uskoin sen vielä tulevan takaisin. Olin täysin surun murtama ja valvonut lähemmäs kolme vuorokautta, kun aloin selittää Antonille kuinka äiti tulee pian takaisin. Mä jopa suutuin Antonille, kun se koitti sanoa, ettei mun äitini enää voi tulla takaisin. En ymmärtänyt minkä takia se sanoi niin, miksei muka tulisi? Mä olin täysin vakuuttunut siitä, että pian äiti taas olisi täällä mun kanssa. Ei ollut kyse siitä, että mä halusin äitini palaavan takaisin vaan mä ihan oikeasti olin varma siitä, että pian se tulee. En oikein muista tiedostinko silloin kuitenkin sen, että äiti on kuollut vai enkö tajunnut enää sitäkään.

 

Joka tapauksessa toi on varmasti pelottavin asia, mitä mulle on elämäni aikana tapahtunut. Mietin pitkään kirjoitanko tästä lainkaan, mutta nyt se tuntui hyvältä idealta. Toi ei siis ole ihan normaalia ja tohon liittyi paljon kaikkea muutakin, mutta toivottavasti kukaan ei nyt pidä mua hulluna tai jotain. Sain kyllä apua tohon kaikkeen ja tilanne meni todella nopeasti ohi. Ei siitä jäänyt mitään pysyvää ja olen nyt ihan täysin terve mieleltäni.

 

Jostain syystä mua on hävettänyt toi koko juttu aika paljon. Lääkärit sanoivat mulle, etten olisi voinut tehdä mitään toisin eikä toi johtunut musta itsestäni mitenkään. Mulla oli vaan ihan tajuttoman tyhmä olo sen jälkeen, kun toi kaikki loppui ja mä tajusin taas missä mennään. Anton on ainut, joka tästä tietää eikä kenenkään muun mun läheisen tarviikaan saada tietää tästä yhtään mitään. En jaksa selittää ja pelkään ihmisten reaktioita. Vaikka kaikki on jo ohi ja se kesti vain sen pienen hetken, mä en silti usko kaikkien ymmärtävän. Ettehän tekään kaikki välttämättä ymmärrä...

This is not the end.

Pakkasin eilen pienen määrän tavaroita mukaani ja lähdin. Poikaystäväni saa asustella ihan kaikessa rauhassa meidän yhteisessä kodissamme nyt jonkin aikaa. Omasta mielestäni sain hänet ymmärtämään mikä lähtöni tarkoitus oli. Se ei suinkaan tarkoittanut tai tarkoita, että haluaisin erota. En todellakaan halua. Se ei myökään tarkoita, ettenkö enää rakastaisi poikaystävääni, sillä tunteeni eivät ole muuttuneet enkä usko, että voisin ikinä lakata rakastamasta Antonia. Lähdin yksinkertaisesti tasan siitä syystä, että pelkäsin olla omassa kodissani.

 

Anton sanoi keskustelumme aikana monesti, että hän voi olla kutsumatta niitä ystäviään meille ja hän voi viettää vähemmän aikaa heidän kanssaan tai olla jopa kokonaan näkemättä heitä. Lopulta hän sanoi tekevänsä ihan mitä tahansa, etten mä lähtisi. Mä kuitenkin lähdin. Mun mielestä on nyt parempi antaa pölyn laskeutua ja molempien pitää kunnolla miettiä mitä on valmis tekemään tän suhteen eteen. Parhaiten se onnistuu, kun me ollaan hetken aikaa poissa toistemme silmistä. En mä haluaisi olla erossa Antonista ja mulla on sitä ihan älyttömän kova ikävä, vaikka mä näin sen viimeksi eilen, mutta näin on toistaiseksi parempi.

 

Muhun otti tänään aiemmin yhteyttä eräs äitini vanha ystävä, joka pyysi saada tavata mut ja Amandan. Hänellä kuulemma on jotain, mikä kuuluu meille ja hän haluaa toimittaa sen ihan henkilökohtaisesti. Sen enempää hän ei suostunut kertomaan, mutta ensi viikolla se selviää, kun tämä nainen tulee Suomeen. Kauheen salaperäistä :D Muutenkin vähän outoa, kun joku yhtäkkiä soittaa tolla tavalla, mutta kyllä mäkin sitten tunnistin kuka tää nainen on, kun hetken aikaa sitä mietiskelin.

 

Nyt mä lähden leipomaan tiikerikakkua ja "pilaamaan" sillä mun laihikseni!

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.

En olisi milloinkaan uskonut, että vielä joskus koittaa se päivä, kun mä tunnen olevani hirveä ja niuhottava tyttöystävä. Kohta viisi ja puoli vuotta seurustelua takana ja kaikki on tähän asti ollut melkolailla täydellistä. Toki meillä on poikaystäväni kanssa välillä ollut riitoja, muttei koskaan mitään kovin suurta. Mä tunnen itseni ihan oikeasti täydeksi hirviöksi, kun mä pyydän sitä olemaan tekemättä jotain, mitä se ilmeisestikin haluaa tehdä.

 

Meidän suhde on muuttunut aika radikaalisti sen jälkeen, kun Antonin isä kuoli. Anton on muuttunut, enkä mä syytä sitä siitä mitenkään. On täysin luonnollista käyttäytyä eri tavalla koettuaan jotain niin kamalaa, mutta kun tämä ei hänen mukaansa ole mikään ohimenevä vaihe vaan täysin pysyvä ja lopullinen muutos. Ajattelin pitkään, että tietyssä epämääräisessä porukassa pyöriminen ja erilaisten (laittomienkin) asioiden tekeminen olisi vain poikaystäväni tapa käsitellä surua. Sen voisin hyväksyä, sillä tietäisin sen olevan ohimenevää.

 

Mun ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä sitä, että hän muuttuu täysin eri ihmiseksi. Kenenkään ei tarvitse muuttua mun vuokseni, ei Antoninkaan. Mä en vaadi häntä lopettamaan noiden asioiden tekemistä, mutta mä en myöskään voi elää ja asua ihmisen kanssa, joka tekee asioita, jotka sotivat täysin mun arvomaailmaani vastaan. Mun ei tarvitse tehdä niin.

 

Saatan olla hirveä ihminen ja maailman huonoin tyttöystävä, kun sanoin, että poikaystäväni pitää valita minun ja tämän narkkariporukan väliltä. Uusissa ystävissä ei ole mitään vikaa, eikä mua kiinnosta vaikka poikaystävälläni olisi miljoona ystävää, mutta mä en halua kotiini ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti huumeiden vaikutuksen alaisena. Eikä nyt puhuta mistään pilven poltosta, ei todellakaan. Jokainen tekee totta kai elämällään mitä haluaa, en mä halua tai aio arvostella ketään. Jos Anton haluaa näiden tyyppien kanssa pyöriä ja elää samanlaista elämää kuin he, siitä vain, ihan vapaasti. Se vain tarkoittaa silloin sitä, että mä en enää kuulu hänen elämäänsä.

 

Ei tämä ole mikään parisuhdevalitusblogi, mutta mun oli pakko saada kirjoittamalla edes vähän purkaa näitä ajatuksia. Eikä taida olla enää pelkoa edes siitä, että Anton tätä täältä lukisi. Ei sillä ole enää aikaa tai kiinnostusta tällaiseen.

 

Toivottavasti muilla on ollut hauskempi alkuviikko!

I wanna give up.

Tekee mieli luovuttaa, jättää kaikki taakse ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Vahinko vain, että muistot seuraisivat minua joka tapauksessa. En pääse niitä pakoon, vaikka kuinka yrittäisin. Voin juosta vaikka maailman ääriin, mutta ne tulevat aina perässä ja muistuttavat minua niistä hirveistä asioista, jotka olen elämässäni kokenut. Milloin koittaa se päivä, kun ne pahat ja surulliset muistot eivät enää koko ajan varjosta kaikkia niitä ihania ja hyviä asioita elämässäni?

 

Luovuttaminen olisi niin helppoa, se houkuttelee aivan valtavasti. En minä halua kuolla, en ikinä tekisi itselleni mitään pahaa. Mitään peruuttamatonta. Mitään, mikä tuottaisi läheisilleni sen saman valtavan tuskan, jonka kanssa joudun itse elämään. En pystyisi siihen, ei minusta olisi satuttamaan rakastamiani ihmisiä niin paljon.

 

Haluaisin kuitenkin pois. Pois täältä. Jonnekin paikkaan, missä kukaan ei tunne minua tai tiedä taustastani yhtikäs mitään. Olisipa minulla mahdollisuus ja rohkeutta vain lähteä. Ajaa lentokentälle, valita mieluinen kohde, lentää sinne ja aloittaa kaikki alusta. Tiedän, etten voi niin tehdä, mutta tuolla ajatuksella on välillä hauska leikitellä. Koko elämäni on täällä. Perheeni, se mitä siitä on enää jäljellä, ystäväni ja kaksi pientä kissaa, joista en luopuisi mistään hinnasta.

 

Minusta vain tuntuu, etten kuulu tänne. En enää kuulu tähän kaupunkiin enkä usko enää sopeutuvani elämään täällä. Minun pitää vain koittaa jaksaa taistella. Jossain toisessa tilanteessa saattaisi olla hyväkin idea vain lähteä, mutta tällä hetkellä se tuntuisi luovuttamiselta. Haluan tehdä niin, haluan luovuttaa ja antaa periksi, mutta en voi tehdä niin. En vain voi...

I'm down now, but I'll be standing tall again.

Vietin eilen koko päivän parhaan ystäväni kanssa. Välillä itkimme yhdessä kaikkia ikäviä asioita, mutta seuraavassa hetkessä jo nauroimme ja pidimme hauskaa. Teimme hyvää ruokaa, katsoimme pari elokuvaa ja puhuimme - paljon. Anton huiteli koko päivän (ja yön...) jossain teillä tietämättömillä, joten saimme olla Essin kanssa ihan kahdestaan. Essin vuosia kestänyt parisuhde päättyi vähän aikaa sitten, joten saimme kumpikin lohduttaa ja tsempata toisiamme.

 

Olemme nähneet viime aikoina aivan liian harvoin, mutta toivottavasti siihen tulee nyt muutos. Olen todella kaivanut Essin seuraa ja eilinen muistutti minua siitä, kuinka hyvin viihdynkään hänen seurassaan. Essi on isosiskoni ja poikaystäväni lisäksi ainut ihminen, kenen seurassa olen aina pystynyt olemaan täysin oma itseni. Olen kiitollinen siitä, että minulla on niin hyvä ystävä.

 

Oli aika jännä huomata, että Essillä on ollut hyvin paljon samanlaisia tunteita ja ajatuksia eronsa jälkeen kuin minulla vanhempieni kuoleman jälkeen. Ovathan ne toki kaksi aivan eri asiaa, mutta me molemmat olemme menettäneet tärkeitä ihmisiä elämästämme ja se sattuu. Kumpikaan ei voi tarkalleen tietää miltä toisesta tuntuu, mutta me myös tunnemme toisemme sen verran hyvin, että osaamme kyllä olla toistemme tukena tilanteessa kuin tilanteessa. Tuntui muutenkin hyvältä päästä pitkästä aikaa näyttämään Essille kunnolla miten tärkeä hän minulle on. Sitä ei voi mielestäni koskaan korostaa läheisille ihmisille liikaa :)

 

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Helppo elämä.

En käsitä miten kukaan voi tosissaan sanoa, että mun elämä on ollut helppoa. Äitini teki itsemurhan vain hetki isäni kuoleman jälkeen ja mä nostan kyllä hattua sellaiselle ihmiselle, joka vielä tollasten asioiden jälkeen voi sanoa, että oma elämä on helppoa. Tämä kyseinen henkilö on itse hiljattain saanut kuulla olevansa vakavasti sairas, enkä mä edes oleta ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu. Mun mielestä on kuitenkin kohtuutonta alkaa mulle tiuskia tai varsinkaan vedota siihen, että mun elämäni on ollut niin helppoa.

 

Okei joo. Mä en (tietääkseni) ole vakavasti sairas enkä ole koskaan ollutkaan. Mä en ole elämässäni kokenut minkäänlaista väkivaltaa, mitä nyt joskus lapsina tapeltiin isosiskon kanssa. En myöskään ole koskaan eronnut vakavasta suhteesta tai kokenut mitään isoja parisuhteeseen liittyviä kriisejä. Enkä ole oikeastaan koskaan kärsinyt minkäänlaisista taloudellisista tms. ongelmista. Saattaa siis kieltämättä kuulostaa siltä, että mun elämäni on kuin ruusuilla tanssimista.

 

Mutta.

 

Mä olen elänyt puoli vuotta tietäen, että mun oma äitini hirtti itsensä. Kaksi vuotta sitten koin siihen astisen elämäni järkyttävimmän hetken, kun polisiit tulivat kotiimme kertomaan, että isäni on kuollut. Vieläkö kuulostaa yhtä ihanalta?

 

Vaikeudet mun elämässäni ovat kieltämättä vähän yksipuolisia. Ne liittyvät samaan asiaan ja kuten sanottu, en voi millään tietää miltä tuntuu esimerkiksi vaikka sairastua vakavasti. Mutta yhdenkään ihmisen tässä maailmassa ei tarvitse tulla mulle sanomaan, että mä olen päässyt helpolla ja mulla on helppo elämä.

 

En edes tiedä minkä takia otin kyseisen ihmisen puheet itseeni tällä tavalla, mutta voi luoja että mua suututti. Ihmiset osaavat olla kyllä välillä niin ajattelemattomia.

Be strong.

Olen saanut paljon viestejä ihmisiltä, jotka ovat kokeneet elämässään erilaisia menetyksiä. Varsinkin viime aikoina näitä sähköposteja on tullut melko paljon ja yhdessä viestissä oli mukana eräs lausahdus, jonka päätin jakaa täällä blogissakin: "Anyone can give up, it's the easiest thing in the world to do. But to hold it together when everyone else would understand if you fell apart, that's true strength." Olen niin samaa mieltä tuon lauseen kanssa ja toivonkin, että kaikki, jotka kamppailevat jonkin asian kanssa ja jaksavat yrittää selvitä ongelmistaan, muistaisivat tuon.

Ei sillä, ei siinäkään ole siis mitään väärää, vaikka romahtaisi eikä jaksaisi enää olla vahva. Se on täysin ymmärrettävää ja onhan minullekin käynyt niin. Mielestäni tuon voisi yhdistää myös siihen, että sen romahduksen jälkeen pääsee taas jälleen ylös, omin avuin tai muiden auttamana. Ei ihminen ole mielestäni heikko, jos hän tarvitsee apua selviytyäkseen menetyksistä. Sekin on itse asiassa vahvuutta, että tunnistaa omat rajansa ja tietää milloin ei enää selviä yksin ilman apua. Se taas ei mielestäni ole vahvuutta, jos antaa surun/ongelmien ottaa vallan itsestään eikä edes yritä tehdä mitään päästäkseen eteenpäin ja asioiden yli. Ihminen saa surra, mutta jossain vaiheessa pitää pystyä jatkamaan normaalia elämää. Mielestäni toivo on menetetty siinä vaiheessa, kun ihminen itse ei näe mitään syytä enää edes yrittää jaksaa.

 

Kaiken on kuitenkin lähdettävä liikkeelle ihmisen omasta tahdosta. Vaikka kaikki läheiset yrittäisivät auttaa ja tekisivät kaikkensa, jotta vaikeuksia kohdannut ihminen pääsisi taas jaloilleen, ei siitä ole mitään hyötyä, mikäli kyseinen henkilö ei sitä itse halua. Mä olen itse huomannut, että välillä pitää ihan oikeasti tehdä töitä sen eteen, että löytää jotain syitä vielä jatkaa tätä elämää tai että jaksaa nousta edes sängystä ylös. Tiettyyn pisteeseen asti muut ihmiset voivat auttaa ja vaikka repiä väkisin ylös sieltä sängystä, mutta ei loputtomiin. Äitini on hyvä esimerkki ihmisestä, joka ei itse halunnut riittävästi jatkaa elämäänsä. Hän ei päässyt yli isäni kuolemasta ja päätyi lopulta tekemään itsemurhan. Häntä autettiin ja tuettiin, mutta se ei riittänyt.

 

Tässä postauksessa ei taida olla paljonkaan järkeä, mutta en oikein osannut paremminkaan selittää mitä ajan takaa. Pistetään sen piikkiin, etten ole vielä terve! :D

Muistot satuttavat.

Tiedättekö sen tunteen, kun kuulette jonkun biisin vaikka radiosta ja sen kuuleminen ihan oikeasti sattuu? Kun se kappale tuo mieleen niin paljon muistoja, että alkaa väkisinkin itkettää ja ahdistaa ihan älyttömästi. Mä ainakin liitän monet biisit joihinkin tiettyihin hetkiin tai ihmisiin. Äitini kuoleman jälkeen en ole pystynyt kuuntelemaan tiettyjä biisejä lainkaan ja ne muutamat kerrat, kun jostain on alkanut jokin niistä biiseistä soida, minuun on sattunut ja olen pyrkinyt pääsemään kyseisestä tilanteesta pois.

 

Hassua miten musiikkiin voikin liittyä niin paljon tunteita ja muistoja, mutta niin se vain on. On monia biisejä, jotka tuovat jonkin verran niitä muistoja mieleen ja saatan alkaa itkeä tai ainakin ne saavat minulle aikaan pahan mielen, mutta eräs kappale on ylitse muiden. Ei tästä ole montaakaan viikkoa, kun se alkoi soida radiosta ja purskahdin aivan tajuttomaan itkuun saman tien. Vajosin lattialle ja itkin ties kuinka kauan. Ja se kaikki vain yhden biisin takia...

 

Toinen hyvä esimerkki tällaisista on Titanic. Siis se elokuva. En edes muista kuinka monena vuotena niin teimme, mutta meillä oli tapana katsoa kyseinen elokuva vähintään kerran vuodessa yhdessä äitini ja isosiskoni kanssa. Se oli tavallaan meidän juttumme, enkä enää nykyään halua edes kuulla puhuttavan kyseisestä elokuvasta. Pidän siitä, mutta en usko pystyväni enää sitä katsomaan. En ainakaan ihan lähiaikoina. Ei se tunnu enää oikealta, eikä ole sama asia katsoa sitä jonkun toisen kanssa tai yksin. Äidin kuuluisi katsoa sitä minun kanssani.

Kiitos äiti ja isä ♥

Sairaalassa ollessani aloin taas ikävöidä vanhempiani ihan älyttömästi. Samassa huoneessa kanssani oli minun ikäiseni tyttö, jonka vanhemmat kävivät häntä katsomassa, ja jollain tavalla hänen vanhempansa muistuttivat kovasti omiani. Eivät niinkään ulkonäöllisesti, mutta olisin hyvin voinut kuvitella omien vanhempieni toimivan juuri samalla tavalla. Isäni kuolemasta on aikaa kaksi vuotta enkä oikein tiedä miten minun pitäisi suhtautua siihen. Olisinko iloinen siitä, että olen pärjännyt näinkin hyvin ja pystyn muistelemaan isääni hymyillen, vai pitäisikö minun itkeä tiedostaessani, että isäni on jo kaksi vuotta ollut poissa elämästäni?

 

Olen monet kerrat sanonut, ettei minulla enää ole vanhempia. Ei äitiä eikä isää, mutta eihän se oikeastaan pidä paikkaansa. He tulevat aina olemaan minun vanhempani, vaikka he eivät tässä maailmassa enää olekaan. Tulen aina muistamaan heidät ja rakastamaan heitä, ei mikään mahti tässä maailmassa voi muuttaa sitä. Isäni kuului elämääni 18 vuoden ja äitini 20 vuoden ajan ja olen kiitollinen jokaisesta vuodesta, kuukaudesta, viikosta ja päivästä, jonka sain heidän kanssaan viettää. Toisille näitä vuosia siunataan enemmän, mutta minulla ne vuodet ovat jo takanapäin.

 

Haluaisin pystyä jollain tavalla kiittämään vanhempiani siitä, että he olivat olemassa. He rakastivat minua, huolehtivat minusta, kasvattivat minut ja välittivät. En olisi se ihminen, joka nyt olen, ilman heitä. Kiitos äiti ja isä ♥

I wanna be like everyone else.

Vihaan sitä, että niin monet tuntevat minut ihmisenä, jonka äiti tappoi itsensä ja jolla ei enää ole vanhempia. Haluaisin olla muiden silmissä täysin tavallinen 20-vuotias nuori nainen, en millään tavalla erityinen. Tai ainakaan en haluaisi olla tällä tavalla muiden silmissä erityinen. Mulla on paljon kavereita ja ihan älyttömän paljon sellaisia tuttuja, joiden kanssa en välttämättä vietä aikaani, mutta joita kyllä moikkaan tavatessani ja saatan vaihtaa pari sanaa. Varsinkin näistä "tutuista" huomaa sen, että he ajattelevat musta nykyään eri tavalla. En ole heille enää se sama Alisa, joka ennen olin. Nykyään olen vain joku tyttö, jonka äiti meni ja teki itsemurhan.

Mun on vieläkin vaikee käsittää kuinka nopeasti tieto mun äitini kuolemasta levisi. Parin päivän jälkeen siitä tuntui tietävän jo suurin osa mun kavereista ja sain suruvalitteluja vähän joka suunnasta. Eihän se mikään salaisuus tietenkään ollut tai ole, mutta kieltämättä olisi saattanut olla mukavampaa, mikäli kaikki eivät siitä tietäisi. Tai ei siinä mitään, että ihmiset tietävät äitini kuolleen, ei se minua haittaa. Ongelma on siinä, että he tietävät miten äitini kuoli. Se olisi saanut pysyä salassa, mutta ei pysynyt. Valitettavasti.

 

P.S. Pääsin tänään kotiin sairaalasta :)

Sairaalassa.

Terveisiä sairaalasta. Tänne mut vietiin tiistai-keskiviikko välisenä yönä ja täällä ollaan edelleen. Mä en itse muista yhtään mitään kyseisestä yöstä, mutta Anton on jälkeenpäin kertonut mitä oikein tapahtui. Ensinnäkin siis mulla on ollut jo jonkin aikaa aika kova yskä muutama viikko sitten sairastetun flunssan jälkeen, mutta vasta tiistaina tuli ensimmäisen kerran sellanen olo, että mulla on myös kuumetta. Mittasin lämmön ja se oli illalla jotain vähän alle 38. Nukkumisesta ei oikeen tullut mitään, tärisin kylmästä kolmen peiton alla, koska kuume nousi ja muhun sattu vähän joka puolelle. Se onkin oikeestaan ainut mitä muistan.

 

Antonin mukaan mä aloin jossain vaiheessa yötä käyttäytyä todella sekavasti. Valitin, että mulla on todella huono olo ja multa lähti jalat alta, kun nousin sängystä. Muhun ei saanut mitään kontaktia ja sopersin vaan, että mulla on kylmä ja muhun sattuu. Anton soitti ambulanssin ja ensihoitajat vei mut kiireen vilkkaan sairaalaan, missä otettiin kuulemma ties mitä kokeita. Mulla ei oo mitään muistikuvaa siitä, että mua olis yksikään hoitaja pistänyt tai että yksikään lääkäri olis käynyt mua tutkimassa, mutta suurimman osan ajasta mä olin kuulemma ihan hereillä.

 

Lopullinen diagnoosi oli keuhkokuume. Noi oireet vaan oli sen verran rajut ja tulehdusarvot huiteli taivaissa, että ne ehtivät siellä jo epäillä, että mulla on myös sepsis, mutta ei sentään. Nyt oon saanu suonensisäisiä antibiootteja ja mä olen taas ihan elävien kirjoissa :) Mun on vieläkin vaikee uskoa, että keuhkokuume voi aiheuttaa tollasia oireita, koska mä olen tän taudin sairastanut joskus aiemminkin, mutta hyvin paljon lievempänä. Oli mulla sillonkin tosi korkea kuume, kylkeen ja rintaan sattui ja olin heikossa kunnossa, mutta tä on kyllä jotain ihan omaa luokkaansa.

 

Pitäkää peukkuja, että ne päästäis mut kotiin huomenna!

You can't break a broken heart.

Äitini itsemurhan jälkeen monet ihmiset ovat kohdelleet minua eri tavalla kuin ennen. Olen heillä kuin jokin hauras lasiesine, joka voi särkyä pienestäkin kolhaisusta. Minulle ei enää uskalleta sanoa samalla tavalla asioita päin naamaa eikä vaikeista asioista haluta puhua. Turhista asioista ei mielestäni kannata nipottaa oli tilanne millainen tahansa, mutta jos oikeasti on jotain sanottavaa, pitäisi se uskaltaa sanoa - myös minulle.

Kesti varmaan pari kuukautta ennen kuin poikaystäväni suostui ymmärtämään sen, että hän voi sanoa minulle mikäli toimin hänen mielestään väärin, olen loukannut häntä jollain tavalla tai sanonut ikävästi. Totta kai sen usein tiedostaa itsekin, jos tulee tehtyä tai sanottua jotain typerää, mutta ei se aina mene niin ja mielestäni jokaisella pitää olla oikeus sanoa, jos loukkaantuu tai harmistuu jostain, mitä joku toinen on tehnyt. Antonkin varmasti oli ymmärtäväisempi kaikkien sanomieni asioiden suhteen, sillä olin juuri menettänyt äitini ja täysin surun murtama, mutta ei se kuitenkaan oikeuta sanomaan tai tekemään ihan mitä tahansa.

Tästä saattaa nyt saada sellaisen kuvan, että olen oikein enemmänkin satuttanut ja loukannut läheisiäni omilla teoillani, mutta siis ei, en ole. Pointti oli vaan siinä, että silloin kun joskus näin sattuu käymään, eräät ihmiset ovat yhä edelleen hiljaa eivätkä uskalla sanoa mitään. Tiedostan kyllä itse tehneeni/sanoneeni jotain sopimatonta ja pyydän totta kai anteeksi. Ihmettelen vain sitä, etteivät he vieläkään itse sano asiasta mitään, vaikka ennen tilanne oli siis aivan toinen. Olen myös monet kerrat sanonut, että mulle saa kyllä sanoa ihan mitä tahansa eikä se pahenna yhtään mitään.

 

Tavallaan ymmärrän miksi nuo ihmiset toimivat kuten toimivat, mutta toivoisin heidän muuttavan käytöstään. En minä mene rikki, vaikka minulle joskus jotain negatiivista tai ikävää sanoisikin.

Entä jos...

Mä olen maannut viimeiset puoli vuotta kotona suremassa äitiäni ja kamalaa elämääni, mutta joulun jälkeen siihenkin pitäisi tulla muutos - mun olisi tarkoitus palata takaisin kouluun. Muut intoilee siitä, että pian tulee joulu ja on loma, mutta mä olen lähinnä kauhuissani siitä. Se tarkoittaa sitä, että mun on oikeasti ihan kohta pakko ryhdistäytyä ja päästä kunnolla jaloilleni. Ei mulla ole enää mahdollisuutta viettää halutessani koko päivää sängyssä peiton alla itkien, kun mä jatkan opiskelujani.

 

Onhan mun siis jo korkea aikakin jatkaa "normaalia" elämää, mutta se pelottaa joka tapauksessa. Todennäköisesti on vaan hyvä juttu, että mä menen takaisin kouluun ja pääsen kiinni siihen normaaliin arkeen, mutta entä jos mä en osaakaan enää elää sellaista elämää? Tai entä jos mä en jostain syystä olekaan vielä valmis? Mä olen miettinyt ties mitä kauhuskenaarioita päässäni ja jossitellut ihan älyttömästi. Oon varmasti käynyt mielessäni läpi kaikki mahdolliset keinot ja vaihtoehdot miten joku asia voi mennä pieleen. Kannattaako tollanen? No ei varmaan, mutta mulla on muutenkin aina ollut tapana miettiä kaikki asiat vaikeimman kautta ja jossittelu on mulle nykyään ihan arkipäivää. Turhaahan se aika monissa tilanteissa on, mutta toisaalta mä tunnen myös tarvitsevani sitä, että saan miettiä "mitä olisi voinut tapahtua tai mitä voisi tapahtua, jos..."

 

Onko teillä tapana jossitella tai miettiä etukäteen erityisesti niitä asioita, jotka voivat mahdollisesti mennä pieleen?

Nuku rauhassa.

Mieleeni palautui eilen poikaystäväni isän hautajaisissa erilaisia hetkiä ja tapahtumia äitini hautajaisista kesällä. Olen tainnut sanoakin, etten kovin paljon siitä päivästä (tai oikeastaan koko kesästä) edes muista, mutta eilen tuli yhtäkkiä mieleen joitain pieniä yksityiskohtia niistä hautajaisista. Sellaisia, joita en ole ennen muistanut lainkaan. Tuntui oudolta yhtäkkiä muistaa niitä, mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta kun jotain vastaavaa tapahtuu.

Toisaalta mietin, että olisi ehkä parempi vain olla muistamatta niitä asioita. Mieluiten unohtaisin täysin kaikki kesän tapahtumat, mutta valitettavasti unohtaminen ei ole millään tavalla yksinkertaista. Olisikin... Kipeiden ja vaikeiden asioiden miettiminen sattuu ihan älyttömästi ja tekisin ihan mitä tahansa, jos saisin elää edes yhden päivän ilman niitä muistoja. En enää edes muista miltä tuntuu, kun ei satu. Kipu ei tietenkään ole koko ajan samanlaista, mutta silti se on ja pysyy. Pelkään, että tämä on tätä koko loppuelämäni...

Itkettää ja väsyttää.

Ehdin jo toivoa, että ne hetket, kun huudan, itken ja rukoilen äitiäni tulemaan takaisin, olisivat jo kokonaan takanapäin. Mutta ei, eilen se meni taas siihen. Eilinen oli muutenkin melko raskas päivä ja illalla puhuessani isosiskoni kanssa puhelimessa keskustelu kääntyi äitiin ja hetken päästä molemmat jo itkimme. Kuinka monet kerrat olenkaan kysynyt miksei äiti voi tulla takaisin. Miksei hän tule, vaikka muhun sattuu ja mä pyydän häntä palaamaan?

 

Ehkä se on sitten vaan sitä, että äiti on aina ollut se ihminen, joka on välittänyt, huolehtinut ja rakastanut mua. Nyt äiti ei enää ole täällä mun kanssa ja se tuntuu oudolta ja ennen kaikkea väärältä. Miksei se ole ja mikä oikeus sillä oli lähteä pois ja jättää mut tänne yksin? Ärsyttää kun mä en yhtään muista miten kauan itkin tällä tavalla isäni kuoleman jälkeen... Tai siis kyllä mä senkin takia vielä välillä itken, mutta ei se enää ole samanlaista kuin silloin aluksi.

 

Väsyttää ihan älyttömästi ja ajattelin mennä pian nukkumaan. Joo, kello on vähän yli neljä, mutta oikeesti ei tästä tuu taas mitään. En voi käsittää miten olen taas näin väsynyt ja loppu. Ei huvita mikään, haluaisin vain nukkua.

The sooner you realize it's never gonna go back to the way it was, the sooner you can move on.

Monet ovat ihmetelleet kuinka olen selvinnyt tästä kaikesta: ensin isäni kuoli ja lopulta äitini tappoi itsensä. Sain eilen kommentin, joka toi mieleeni muutamiakin tilanteita, joissa ihmiset ovat ihmetelleet sitä kuinka jaksan. Monet ovat sanoneet, että heidän päänsä olisi taatusti hajonnut vastaavassa tilanteessa täysin. En oikein edes tiedä mitä minun pitäisi vastata, kun ihmiset hämmästelevät sitä, että olen näinkin hyvin selviytynyt noista tapauksista. Ensinnäkään en koe, että olisin mitenkään erityisen hyvin selviytynyt tai pärjännyt. Toiseksi uskon vakaasti siihen, että kaikkeen tottuu. Niin kovalta ja pahalta kuin toi kuulostaakin, mutta se on totta. Vaikka aluksi olisi kuinka vaikeaa, lopulta siihen muuttuneeseen tilanteeseen sopeutuu ainakin jollain tavalla.

Olen tähän asti varonut puhumasta liikaa viime kesän tapahtumista. Pääni ei todellakaan ole kestänyt kaikkea enkä ole täysin selväjärkinen ollut koko tätä aikaa, mutta se siitä. Se tilanne meni suhteellisen nopeasti ohi eikä ole uusiutunut. Kaikki on jo pitkään ollut siltä osin täysin hyvin :) Yritän vain sanoa, ettei kaikki ole minunkaan kohdallani täysin yksiselitteistä enkä ole todellakaan mikään "superihminen", joka kestää aivan kaiken. Olen monet kerrat vain joutunut huomaamaan, että ihmiset, jotka eivät tiedä aivan kaikkea, kuvittelevat minusta tavallaan liikoja.

 

Otsikossa oleva lause on mielestäni aivan täyttä totta ja pätee hyvin monissa tilanteissa, oli sitten kyse läheisen kuolemasta tai vaikkapa erosta. Mitä nopeammin suostuu ymmärtämään ja hyväksymään sen, etteivät asiat enää koskaan ole kuten ennen, sitä nopeammin pääsee eteenpäin ja voi jatkaa normaalia elämää. Onnistuuko se sitten käytännössä niin helposti? Tuskin. Ei ainakaan minun kohdallani ole onnistunut, sillä olen ollut tavattoman vastahakoinen todella sisäistämään ja varsinkaan hyväksymään sitä, ettei minulla enää ole vanhempia. Ennen pitkää asiat kuitenkin täytyy hyväksyä ja omalla asenteella voi aika pitkälti mielestäni vaikuttaa siihen kuinka nopeasti se tapahtuu :)

Roolit kääntyivät.

Viimeiset kaksi vuotta poikaystäväni on saanut lohduttaa minua vanhempieni kuoleman jälkeen, mutta nyt roolit ovat kääntyneet toisinpäin ja minä olen se, joka tukee, auttaa, lohduttaa ja koittaa saada toiselle paremman olon. Anton mainitsikin jossain kohtaa, että eipä ole koskaan vielä ollut näin päin tämä tilanne. Totta, ei olekaan. Tietysti joskus on jotain pienempiä murheita ollut, mutta vanhemman menetys on sen verran iso asia, ettei sitä ihan voi verrata vaikka siihen, ettei Anton olisi millään jaksanut olla intissä.

 

Luojan kiitos äitini kuolemasta on sentään jo se viisi kuukautta aikaa, sillä ei minusta todellakaan olisi vielä pari kuukautta sitten ollut lohduttamaan yhtään ketään. Ymmärrän vasta nyt kunnolla miltä Antonistakin on täytynyt tuntua silloin kun minulla on ollut kaikkein vaikeinta. Olo on niin avuton, kun ei voi tehdä oikeastaan yhtään mitään, millä saisi toiselle paremman olon. Voin kuunnella, voin lohduttaa, voin koittaa auttaa, mutta en pysty tuomaan takaisin sitä ihmistä, jonka rakkaani menetti.

 

Totta kai myös mulla itselläni on ihan äärettömän paha olla. Ei ehkä niinkään sen takia, että Antonin isä olisi ollut minulle kovinkaan läheinen ihminen, mutta sen takia, että hän oli Antonille niin tärkeä ihminen ja Anton on niin surullinen. Enkä kiellä, etteikö tämä olisi raskasta, mutta kuten jo aiemminkin olen sanonut, aion tehdä parhaani ja auttaa poikaystävääni niin hyvin kuin vain voin. Onneksi hän on nyt suostunut puhumaan minulle ja uskon, että se on myös helpottanut hänen oloaan.

Osaan surra ilman sinun mielipiteitäsi, joten miksi arvostelet minua?

Äitini kuolema ei ole tietääkseni nostanut yhtä vahvasti esille ilmiötä, minkä huomasin isäni kuoleman jälkeen - ulkopuolisten ihmisten jatkuva arvostelu. Harva on tullut sanomaan minulle suoraan päin naamaa, että tekemisissäni on heidän mielestään jotain väärää, mutta pikkulinnut laulavat ja olen saanut monilta eri tahoilta kuulla, että tietyt ihmiset ovat arvostelleet tapaani surra.

Ei ole mikään salaisuus, että muutama kuukausi isäni kuoleman jälkeen aloin juhlia. Kävin baareissa yleensä ainakin kaksi kertaa viikossa ja seuraava kesä meni festareilla ravatessa, jokilaivoissa istuessa ja illat yökerhoissa tanssiessa. Miksi tein näin? Uskoin pystyväni hukuttamaan kaikki surut ja murheet alkoholilla. Luulin, että olemalla humalassa, minulla olisi parempi olo eikä minun tarvitsisi tehdä surutyötä lainkaan. Olin kyllästynyt itkemään ja olemaan kotona.

Kerroin aiemmin, että sain tilaisuuden surra isääni kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun olin muuttanut pois kotoa ja isäni kuolemasta oli jo kulunut jonkin aikaa. Romahdin silloin aivan täysin, mutta melko pian sen jälkeen aloin juoda. Luulin sen olevan minun tapani surra, ja tavallaan se olikin. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että se oli minulle täysin väärä tapa ja oloni oli vain kaksi kertaa pahempi, kun olin ensin vetänyt viinaa hyvässä lykyssä neljä päivää putkeen ja sen jälkeen lopetin. Vaikka ei muuten olisikaan ollut darraa, mutta se henkinen paha olo on jotain aivan sietämätöntä.

Tuosta minulle on sanottu siis ihan suoraankin, mutta monet kaverini ovat tyytyneet kommentoimaan ja kauhistelemaan tuota muille yhteisille kavereillemme, joilta olen sitten saanut kuulla näitä asioita. Sukulaisilta on myös tullut vähän väliä kommenttia siitä mitä teen väärin ja miten minun pitäisi tehdä. Milloin en käynyt hautausmaalla tarpeeksi usein tai milloin en muuten vain muka kunnioittanut isääni hänen poismenonsa jälkeen. Äitini hautajaisista olen vasta hiljattain saanut kuulla palautetta. Ainakin yhden sukulaiseni mielestä oli kuulemma täysin sopimatonta jättää muistotilaisuus väliin. No, eipä minulla kyseisen ihmisen kanssa muutenkaan ole koskaan ollut turhan lämpimät välit, eli ei minua kiinnosta pätkääkään mitä hän asiasta ajattelee. Tiesin itse, etten olisi pystynyt sekuntiakaan kauemmin enää olemaan niiden ihmisten ympäröimänä siinä tilanteessa, eikä minun tarvitse selitellä tekemisiäni yhtään kenellekään.

 

Ihmiset ovat syyllistäneet minua ja arvostelleet käytöstäni mitä ihmeellisimmissä asioissa, tuossa ylempänä vain murto-osa niistä. Olisi mukavaa kuulla teidänkin kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista, vaikka niitä edellisen postauksen kommenteissa jo tulikin esiin! Koko postaus on itse asiassa jatkoa eiliselle ja idea lähti saamastani kommentista :)

Money.

Siskoni paheksuu sitä, että olen käyttänyt vanhemmiltani saatuja perintörahoja. Kävimme jokin aika sitten yhdessä shoppailemassa ja ostin uuden talvitakin, joka maksoi 100 euroa. Maksettuani ostokseni Amanda yhtäkkiä tokaisi: "Tonkin takin pääseminen sun vaatekaappiin vaati äidin kuoleman." Onneksi olimme muutenkin jo lähdössä pois, sillä en olisi tuon kommentin jälkeen enää edes halunnut jatkaa kauppojen kiertelyä siskoni kanssa. Aman sanat satuttivat ja pahinta tässä on se, että siskoni tasan tarkkaan tiesi loukkaavansa minua. Ilmeisesti minäkin loukkaan häntä niin paljon käyttämällä noita rahoja, että hän kokee olevansa oikeutettu loukkaamaan minua takaisin.

Minähän en tällä hetkellä käy missään töissä ja pidän taukoa opiskeluista, joten rahaa ei tule yhtään mistään. Ainut vaihtoehto tällä hetkellä on käyttää niitä rahoja, jotka olen vanhemmiltani perinyt, jos haluan pitää katon pääni päällä ja syödäkin välillä jotain. En suostu elämään poikaystäväni siivellä, eikä Amanda voi käsittää sitä. Mikä tahansa olisi ilmeisesti parempi vaihtoehto kuin se, että käytän perintörahojani. En minä itsekään niitä haluaisi käyttää enkä todellakaan ole saamiani rahoja törsännyt mihinkään turhaan, mutta tuo uusi takkikin oli vain pakko saada. Tilanne vain on tällä hetkellä mikä se on, mutta onneksi joulun jälkeen saan taas opintotukea, jolla kustannan elämiseni.

 

Aloin miettimään, että onko se ihan yleisestikin paheksuttua käyttää saamiaan perintörahoja? Itse en pidä sitä mitenkään suurimpana syntinä, vaikka välillä toki tuntuukin pahalta, kun mietin minkä takia olen nekin kyseiset rahat saanut. Mitä mieltä te olette?

But the only anesthetic that makes me feel anything kills inside.

Tunneköyhä. Sellainen mä olen ollut pari viime päivää. Mä en tunne yhtään mitään, en edes surua tai ikävää, vaikka joku mainitsisi jotain äidistä tai isästä. Anton on ollut poissa, mä olen ollut yksin kotona ja hyvä että olen päässyt edes sängystä ylös. Ei mua ole kiinnostanut yhtään mikään.

Kaveri kertoi olevansa raskaana. Mä sanoin, että voi kuinka ihanaa, onneksi olkoon ja heitin pari hymiötä perään. Todellisuudessa toi uutinen ei saanut mussa aikaan minkäänlaista reaktiota, ei suuntaan eikä toiseen. Anton sanoi torstaina lähtevänsä porukoidensa luo heti seuraavana aamuna. Taisin vastata, että jaa. Ei mua ihan oikeesti kiinnostanut mitä se tekee tai missä se on. Mua ei kiinnosta yhtään mikään. Haluaisin vain nukkua ja olla rauhassa.

En voi käsittää mikä mulla on. Miten voin olla tällainen? Totta kai mun pitäisi olla iloinen siitä, että mun kaveri odottaa lasta ja kyllä senkin pitäisi jotain ajatuksia herättää, että mun mieheni sanoi lähtevänsä pois, mutta mä en edes kysynyt koska se aikoo tulla takaisin. Mutta toisaalta eipä oo tullut myöskään liiemmin surtua. Äidin itsemurha on pyörinyt mielessä, mutta ainuttakaan kyyneltä mä en ole sen takia vuodattanut.

 

Tä on vaan jotain ihan uutta, ei mulla aiemmin ole tällaisia jaksoja ollut. Totta kai välillä on niitä hetkiä, kun mikään ei kiinnosta enkä jaksa välittää mistään, mutta mä en oikeesti tunne yhtään mitään. Voin sanoa, että tä alkaa olla aika pelottavaa. Mikä mussa on vikana?

No matter what happens to me, I'll always be with you. Forever.

Vihasin itse (ja vihaan edelleen) sitä kun ihmiset koittavat väkisin tuputtaa apua. Äitini kuolema varsinkin sai todella monet ihmiset tarjoamaan apua ja neuvoja, joita en olisi todellakaan jaksanut kuunnella. Nyt olen huomannut, että olen itse sortunut pariin otteeseen samaan - ladellut täysin turhia neuvoja Antonille. Ehkä tämän kaiken jälkeen ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle vastaavaa. Tuntuu siltä, että on pakko saada sanoa edes jotain. Toki kaikki ihmiset ovat erilaisia ja toiset haluavat kuulla niitä kliseisiä lausahduksia ja voivotteluja, mutta minä en ole sellainen enkä halua niitä enää myöskään itse lausua. Varsinkin kun huomaan, että ne todella ovat turhia.

Olen myös huomannut, että minun on ollut välillä vaikeaa ymmärtää rakkaani tapaa surra. Se on erilainen kuin omani ja minulle siksi vieras. Totta kai tajuan sen, että jokainen käsittelee surua omalla tavallaan, mutta kuvittelin pystyväni ymmärtämään paremmin minkä takia Anton tekee niin kuin tekee. En missään nimessä ole arvostellut enkä aio arvostella hänen tekojaan, mutta ne vaativat kieltämättä sopeutumista myös minulta. Sopeutumista ja ymmärrystä, mutta onneksi molempia riittää ihan niin paljon kuin on tarpeen.

 

Minulla on lisäksi huono omatunto, sillä Anton sanoi ettei haluaisi puhua minulle. Siis puhua siitä, että hän menetti läheisensä muutama päivä sitten. Ja miksei hän halua? Koska minulla kuulemma on liian vaikeaa muutenkin. Ehkä minulla onkin vaikeaa ja ehkä minulla on omakin suruni, mutta olisipa Anton edes tämän kerran kylmästi vain itsekäs ja puhuisi minulle välittämättä mistään mitä minulle on tapahtunut. Olen sitä pyytänyt ja tiedän, että mikäli tilanne olisi eri enkä minä olisi kokenut näitä menetyksiä, hän puhuisi minulle. Ymmärrän sen, ettei poikaystäväni haluaisi minua rasittaa, mutta ainakin hän tietää minun olevan valmis kuuntelemaan, jos hän vain niin haluaa.

Tell them what I hoped would be impossible.

Miten voikin olla välillä niin vaikeaa muistaa, että äiti on kuollut? Siitä on kuitenkin jo viisi kuukautta, mutta taas tänään aamulla otin jo puhelimen käteeni aikeinani soittaa äidille. Olisin halunnut kysyä häneltä neuvoa. Luulin, että tämä kaikki olisi jo takanapäin ja olisin kunnolla sisäistänyt sen, etten enää koskaan voi puhua äidilleni. Alussahan noita tilanteita tuli melkein päivittäin. Yhtäkkiä mieleeni juolahti jokin asia, mikä täytyy muistaa sanoa äidille tai mitä haluan häneltä kysyä. Se kipu, minkä tunsin joka kerta muistettuani, että äiti on kuollut, oli jotain aivan käsittämättömän hirveää. Eikä se tänäänkään ollut yhtään sen vähäisempää.

Monille ihmisille äiti on se ihminen, kenen puoleen käännytään ja keneltä kysytään neuvoa ihan kaikissa arkisissakin asioissa - niin myös minulle. Olen aina pystynyt puhumaan äidilleni mistä vain ja meillä oli todella hyvät välit. Viimeiset kaksi vuotta menivät ehkä hieman heikommin, sillä isäni kuolema muutti meitä molempia ja samalla meidän suhdettamme, mutta puhuin äitini kanssa yhä päivittäin. Kuinka tyhjältä tuntuikaan tajuta äitini kuoleman jälkeen, etten enää voikaan mennä käymään hänen luonaan tai edes soittaa. Äiti kuunteli ja ymmärsi, hänelle oli turvallista puhua.

En tiedä kenen puoleen voisin tällä hetkellä kääntyä, kuka neuvoisi minua ja auttaisi tekemään oikein? Olen aivan hukassa en ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu.

 

(Anteeksi etten ole muutamaan päivään vastannut sähköposteihin. Koitan jossain vaiheessa saada vastattua niihin, nyt en ole vain pystynyt ja pahalta ololtani jaksanut.)

Olisipa tämä kaikki pelkkää pahaa unta.

Ehkei äitini tehnytkään itsemurhaa tai isäni kuollut tapaturmaisesti? Ehkä tämä kaikki onkin vain painajaista, josta pian herään. Herään ja olemme siinä tilanteessa kaksi vuotta sitten, kun asuin vielä kotona ja minulla oli maailman onnellisin perhe ja poikaystävä. Meidän molempien perheet olisivat koossa, poikaystäväni ja minun. Jossain vaiheessa perustaisimme oman perheen, saisimme lapsia, menisimme naimisiin ja eläisimme onnellisina koko loppuelämämme. Lapsemme saisivat nauttia kaikkien neljän isovanhemman seurasta ja rakkaudesta. Mutta ei. Ei tämä ole unta.

 

Olen leikitellyt tuollaisella ajatuksella jo pidemmän aikaa, mutta poikaystäväni kokema menetys sunnuntaina sai minut viimeistään ajattelemaan, ettei tämä enää voi olla totta. Ei todellisuus voi olla tällaista eikä kenenkään elämä näin pahaa. Kateellisuus on usein täysin tarpeetonta, mutta voi luoja miten olenkaan kateellinen niille ihmisille, joiden suurin murhe tällä hetkellä on esimerkiksi tämä pimeä ja synkkä marraskuu. Antaisin lähes mitä tahansa, jos saisin edes viikon ajan viettää täysin huoletonta elämää ilman minkäänlaisia murheita, ongelmia, surua, ikävää tai vastoinkäymisiä. Ehken vain ole ansainnut sellaista, ehkä minun kuuluukin kärsi. En tiedä.

Minä suojelen sinua kaikelta.

Äitini itsemurhan jälkeen Anton on tukenut ja lohduttanut minua lähes joka päivä. Nyt olisi minun vuoroni olla hänen tukenaan, enkä tiedä yhtään mitä tästä tulee. Miten pystyn auttamaan ja tukemaan poikaystävääni, kun olen itsekin vielä ihan palasina? Pakko mun on yrittää tehdä parhaani ja niin aion tehdäkin. Ei tässä ole vaihtoehtoja. Anton on mulle tärkeintä tässä maailmassa ja haluan auttaa häntä niin hyvin kuin vain ikinä pystyn, vaikka se vaatisi viimeisetkin voimani.

 

Ei maailma voi olla näin paha paikka, ei vain voi. Mikään ei satu yhtä paljon kuin se, kun joutuu vierestä katsomaan miten itselle rakas ihminen kärsii. En tiedä miten selviämme tästä kaikesta...

Isä ♥

Isämme on jo enkeli, mutta kävimme tänään aamulla pikkuveljeni kanssa hautausmaalla toivottamassa hänelle hyvää isänpäivää. Jesse oli tehnyt hienon kortin, jonka hän jätti haudan viereen. Maailman paras isi. Ne sanat kortissa saivat minut itkemään. Isämme todella oli paras koko maailmassa. En olisi ikinä voinut toivoa parempaa isää ja ajatuskin siitä, etten enää koskaan saa nähdä häntä, on aivan hirveä.

Minulla on ollut niin kova ikävä äitiäni, että olen monesti saattanut hetkeksi unohtaa täysin, että olen menettänyt myös isäni. Kaipaan kuitenkin aivan yhtä lailla myös isääni. Äitini kuolemasta on vain vielä niin vähän aikaa, että siihen liittyvät tunteet tulevat herkemmin pintaan ja isän miettiminen jää vähemmälle. Kunpa pystyisin edes jotenkin kertomaan isälleni, että hän on ajatuksissani ja muistelen häntä. Kiittämään kaikesta ja kertomaan kuinka paljon häntä rakastan. Vaikka kyllä hän sen tiesi.

 

Rakastan sinua isä <3

Isä tule takaisin, ole kiltti.

Huominen isänpäivä pelottaa, ei yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta kuitenkin. Mulla ei ole enää isää, jolle leipoa isänpäiväkakku ja antaa lahjoja. Jota voin halata ja jolle voin kertoa, että hän on maailman paras isä. Nyt voin enää käydä sytyttämäsä kynttilän isäni haudalle ja muistella häntä.

 

Meidän olisi poikaystäväni kanssa tarkoitus mennä huomenna isovanhempieni luo syömään ja kahville. Mulla on vähän ristiriitaiset tunteet tosta, sillä periaatteessa mä haluan mennä sinne, mutta toisaalta taas en. Viime vuonnakin tuntui siltä, ettei kaikki ole kohdallaan ja oikein, kun sieltä pöydästä puuttui yksi henkilö - isäni. Onneksi Anton tulee mukaan, en tiedä pystyisinkö menemään sinne yksin, vaikka siellä onkin paikalla vain sukulaisiani.

 

Tänään me pidetään täällä meillä pienimuotoiset illanistujaiset ystävillemme ja itse asiassa toi koko idea lähti multa :) Tällä hetkellä odottelen tätä iltaa ihan hyvillä mielin. On ihan kiva päästä taas viettämään iltaa rakkaiden ihmisten kanssa, kun en tässä viime aikoina ole kovinkaan usein noita kaikkia ehtinyt tai pystynyt näkemään. Eikä toivottavasti tarvitse murehtia tänään enää tota huomista, kun on niin paljon muutakin tekemistä :)

Jo viisi kuukautta.

Isän kuoleman jälkeen ajattelin usein, etten ikinä kestäisi menettää vielä äitiäni. Äidin itsemurhasta on nyt viisi kuukautta. Mä olen jaksanut viisi pitkää kuukautta ja mä olen oikeasti ylpeä itsestäni. Olin vielä kesällä täysin varma siitä, etten itsekään elä enää kovin pitkään. Että mun pää hajoaa ennen pitkää ihan täysin ja päädyn lopulta itse hyppäämään vaikka sillalta alas. Kuin ihmeen kaupalla mä kuitenkin olen vielä tässä ja kirjoitan tätä tekstiä. Viimeiset viisi kuukautta mä olen elänyt täydellisessä helvetissä. Mun koko maailmani romahti ja mä olin varma, etten milloinkaan saisi sitä koottua edes sen verran, että pystyisin rämpimään eteenpäin edes jotenkuten. Mä tein sen, mä selviydyin siitä pahimmasta.

 

Ei viisi kuukautta sinänsä ole kovin pitkä aika, mutta mulle viime kuukaudet on tuntuneet vuosilta. Mä olen tänä aikana pystynyt hylkäämään sen täydellisen epätoivon ja toivottomuuden tunteen ja korvaamaan sen ajatuksella, että mä selviän. Vielä joskus mä pääsen tästä kaikesta yli ja voin jatkaa elämääni normaalisti. Totta kai yhä välillä tulee se sama olo, etten enää jaksa eikä ole edes mitään syytä jatkaa elämää, mutta ei se ole enää jokapäiväistä. Olen tässä lähiaikoina alkanut yhä vaan enemmän ajatella, että mä ihan oikeasti olen vahva. Ennen ajattelin, että olen heikko kun vain itken ja suren, mutta ei. Mä olen oikeasti vahva ihminen, kun olen päässyt jo näin pitkälle noiden hirveiden tapahtumien jälkeen.

Mukavaa viikonloppua kaikille <3

Kiusaaminen.

Veljeäni on alettu kiusata koulussa, koska meidän vanhemmat on kuolleet. Miten kukaan voi ilkkua ja syrjiä jotain vain sen takia, ettei hänellä ole enää äitiä ja isää? Ylipäänsä kaikenlainen kiusaaminen, johtui se mistä tahansa, on jotain mitä mä en ole koskaan voinut tajuta. Kiehuin kiukusta koko aamupäivän, kun sain kuulla tosta jutusta tädiltäni. Onneksi siihen kiusaamiseen on nyt puututtu koulussa ja Jessekin on kuulemma ollut olosuhteet huomioon ottaen todella reipas :) Toivon todella, että toi kiusaaminen loppuu ja ne kiusaajat antavat Jessen olla rauhassa. Ihan kuin vanhempien menettäminen ei olisi jo riittävän raskasta. Ei tähän tarvita enää mitään koulukiusaamista...

 

Tulipahan jälleen kerran todistettua, että lapset löytävät kyllä ihan mistä tahansa asiasta syyn kiusaamiselle. Jesse on erilainen kuin ilmeisesti kaikki muut luokkansa lapset - hänellä ei ole vanhempia. Eikä kiusaamisen kohteen itse asiassa tarvitse olla edes mitenkään erilainen kuin muut. Minua itseäni kiusattiin 7. luokalla muutaman 9. luokkalaisen tytön toimesta ja sain vasta vähän aikaa sitten tietää siihen syyn: minulla oli samanlainen syystakki kuin yhdellä noista minua vanhemmista tytöistä, eikä hän voinut pitää sitä päällään, koska jollain "seiskaluokkalaisella kakaralla" oli samanlainen. Sen takia jouduin yhden lukuvuoden ajan kuuntelemaan ivallista naurua ja huutelua aina mennessäni näiden neitien ohi. Vastaan tullessa he törmäsivät tahallaan minuun ja ruokalassa kerran "vahingossa" kamppasivat minut niin, että lensin naamalleni ja tarjotin sisältöineen levisi lattialle. Ja kaikki tuo vain yhden takin vuoksi.

 

Eihän toi kiusaaminen, mitä mä itse koin, ole yhtään mitään verrattuna siihen millaista se voisi olla, mutta yhtä väärin kuitenkin. Ja se on ainakin ihan fakta, että mun veljeäni ei yksikään ihminen tässä maailmassa kiusaa, mikäli se yhtään on musta kiinni.

I will love you till the end of time.

Vanhempani kuolivat tietäen minun rakastavan heitä. Se on monesti ollut ainoa lohtu, mikä minulla on ollut päivinä, jolloin ikävä on ollut aivan liian suuri. Toisissa perheissä sanotaan päivittäin, että rakastetaan, toiset eivät sano sitä koskaan. Jokainen perhe on erilainen, samoin tietysti jokainen ihminen, eikä niiden sanojen sanominen ole kaikille helppoa. Olen kuitenkin itse äärimmäisen kiitollinen siitä, että meidän perheessä on pystytty ja haluttu sanoa ne sanat. Rakastan sinua.

En sano aina, sillä poikkeuksia toki löytyy, mutta lähes aina se rakkaus perheen sisällä on täysin itsestäänselvä asia. Ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ja kaikki tietävät sen silti. Itse kuitenkin uskon, että minua olisi jäänyt häiritsemään ja vaivaamaan, mikäli en olisi pitkiin aikoihin ennen vanhempieni kuolemaa sanonut rakastavani heitä. Nyt voin olla varma siitä, että varsinkin äitini, joka päätti itse elämänsä, tiesi kuollessaan minun rakastavan häntä. Ei se varmasti äidilläni ollut mielessä siinä kohtaa, kun hän itsensä tappoi, mutta silti.

 

Isäni kuolema opetti minulle sen, ettei pitäisi koskaan jättää sanomatta asioita, jotka haluaa jollekulle sanoa. Riidat tulee selvittää ja ne positiivisetkin asiat kannattaa todella sanoa ääneen. Milloin tahansa voi koittaa se päivä, kun ei enää olekaan mahdollista sanoa niitä asioita. Kun on jo liian myöhäistä. Ei voikaan enää pyytää anteeksi pahoja sanojaan tai antaa jollekin toiselle anteeksi hänen tekojaan. Läheisen kuolemaan liittyy niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia, etten itse ainakaan haluaisi joutua murehtimaan vielä kaiken lisäksi niitä asioita, jotka jäivät sanomatta.

Bitterness.

Minulta kysyttiin olenko katkera isosiskolleni ja ensimmäisenä ajattelin, etten tietenkään ole. Hetken asiaa mietittyäni tajusin, että kyllä mä taidankin olla. Me ollaan Amandan kanssa aina oltu läheisiä ja tultu hyvin toimeen keskenämme. Lapsina olimme lähes erottamattomat, mutta aikuistuminen ja varsinkin vanhempiemme kuolema on muuttanut tuota. Mistä sitten olen katkera? Varmaan lähinnä siitä, ettei Amandan ole kertaakaan näiden vaikeiden aikojen aikana tarvinnut ottaa vastuuta mistään tai olla isosisko. Se olen ollut minä, joka on pitänyt huolen kaikesta ja kaikista, myös Amandasta. Välillä minusta on tuntunut, että Ama on se pikkusisko ja minä isosisko. Eihän meillä ole ikäeroa kuin kaksi vuotta, mutta joka tapauksessa.

 

Totta kai haluan, että siskoni pääsee surunsa yli mahdollisimman nopeasti ja helposti, eikä hänen tarvitsisi huolehtia yhtään kenestäkään. Olisin kuitenkin kaivannut siskoltani edes jonkinlaista apua perheen pystyssä pitämisessä ja asioiden hoitamisessa isämme kuoleman jälkeen. Ama oli jo muuttanut pois kotoa, eli hän ei samalla tavalla ajautunut siihen vastuun ottamiseen kuin minä.

 

Muut ihmiset, esimerkiksi sukulaisemme, ovat näiden kahden vuoden aikana aina olleet hyysäämässä Amandan ympärillä ja voivottelemassa sitä, kuinka vaikeaa Amandalla on. Olen minäkin saanut tuota osakseni, mutta en ehkä ole koskaan samalla tavalla osannut sellaista edes vaatia kuin Ama. Välillä on tehnyt mieli huutaa, että hei, minäkin olen olemassa ja myös muhun sattuu. Olen jo pitkään tiedostanut sen, että olen ollut monet kerrat kateellinen siskolleni. Siitä kaikesta huomiosta, minkä hän saa ja myös siitä, ettei hänen ole tosiaan tarvinnut huolehtia missään vaiheessa yhtään mistään tai kenestäkään.

Minulla oli eilen näitä asioita miettiessäni ihan kamala olo. Tunsin itseni maailman surkeimmaksi siskoksi ja huomionhakuiseksi kakaraksi. Mikä oikeus minulla muka on olla kateellinen tai varsinkaan katkera siskolleni, joka ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään, varsinkaan minulle? Amanda on aina rakastanut minua, näinkö minä kiitän häntä siitä?

Nuoruus.

Menetin isäni 18-vuotiaana ja äitini paria päivää vaille 20-vuotiaana, ja eilen multa kysyttiin kommentissa tuntuuko musta, että olen menettänyt nuoruuteni noiden tapausten vuoksi. Tavallaan tuntuu, mutta onneksi mä sain viettää ihan tavallisen teini-iän, vaikka se normaali nuoruus katkesikin sitten siinä vaiheessa, kun mun isä kuoli. Ei mun elämä ole ollut ikinä oikeestaan täysin samanlaista kuin monen mun ystävän. Mä olen seurustellut jo monta vuotta saman ihmisen kanssa, eli mulla ei ole ollut mitään tarvetta juosta baareissa miehiä etsimässä ja hyppiä sängystä sänkyyn. Vähän kärjistetty esimerkki ehkä, mutta pointti varmaan tulee selväksi.

Tän ikäisenä monen elämä on juuri sitä, että juhlitaan, sekoillaan, kierretään maailmaa ja opiskellaan satunnaisesti siinä välissä. Kuten mä olen maininnut, mä en ole kertaakaan ollut baarissa mun äidin kuoleman jälkeen enkä muutenkaan humalassa. Suurin syy tuohon on taatusti se, että olen ollut niin surun murtama, mutta ei minua muutenkaan enää samalla tavalla kiinnosta ajatus baarireissusta kuin ennen. Ehkä sain tarpeekseni siitä, kun vielä keväällä juhlin vähintään pari kertaa viikossa. Senkin tein vain siksi, että kuvittelin voivani hukuttaa murheeni alkoholilla.

Harva on vielä tässä iässä menettänyt molemmat vanhempansa ja nuo menetykset vaikuttavat elämääni todella paljon. En halua enkä tällä hetkellä edes kykene elämään sellaista "tavallisen nuoren ihmisen onnellista elämää." En nyt mene sen tarkemmin mihinkään yksityiskohtiin, jokainen voi miettiä mitä sellainen elämä voisi pitää sisällään. Läheisen ihmisen menetyksestä toipuminen kestää aina kauan ja valitettavasti koen sen niin, että nuorena menetyksen kokeminen saa aikaan myös sen, että osa siitä nuoruudesta menetetään.

 

Toisaalta taas pikkuhiljaa olen jälleen siirtymässä siihen normaaliin arkeen. Jatkan opiskeluja, näen ystäviä, teen asioita joista pidän. Eli käytännössähän tuo on juuri sitä normaalia elämää. Ainut poikkeus minulla on vain se, että tuota kaikkea varjostavat ne menetykset, jotka olen joutunut kokemaan.

 

En oikein saanut kirjoitettua kovinkaan ymmärrettävästi mitä oikeasti tarkoitan, mutta ehkä tästä jotain ymmärtää... :)

Anna anteeksi äiti.

Olinko mä huono tytär sille? Tappoiko se itsensä, koska olin niin huono? Olen koittanut miettiä minkä takia äiti ei jaksanut, miksei se halunnut jatkaa enää elämäänsä. Pari viime päivää mielessä on pyörinyt aika voimakkaasti tunne siitä, etten mä ollut riittävän hyvä. Kunpa voisin vielä kertoa äidille, että mä kyllä yritin. Mä ihan tosissani yritin, mutta ilmeisesti mä epäonnistuin siinä. Mun pitäisi pyytää siltä anteeksi, mutten enää voi tehdä sitäkään. Mä en kestä tätä kipua mun sisällä.

 

Tuska, epätoivo, kipu, ikävä... Se lohduton ikävän tunne, mikä on läsnä joka ikinen hetki. Mä en enää edes muista miltä tuntuu, kun ei satu. Millaista on olla iloinen. Siis oikeasti iloinen ja onnellinen. Niitä pieniä ilonhetkiä mahtuu tietysti tälläkin hetkellä mun elämään aina välillä, mutta en mä ole enää se sama elämäniloinen ja naurava tyttö, joka joskus vielä olin. Haluan sen ihmisen takaisin. En vain usko, että pystyn koskaan enää olemaan se ihminen.

 

Kipu helpottaa, ikävä helpottaa ja niiden tilalle tulee jossain vaiheessa taas niitä iloisia ajatuksia ja positiivisia tunteita, mutta mä elän koko loppuelämäni tietäen, ettei mulla ole enää vanhempia. Uskon, että jollain tavalla se tulee aina vaikuttamaan elämääni. Tekisin mitä tahansa, että saisin pyyhittyä kaikki pahat tapahtumat pois elämästäni.

Itkeminen helpottaa.

Äitini kuoleman jälkeen olen itkenyt joka ikinen päivä. Toisinaan itken vähemmän ja toisinaan koko päivä menee itkiessä. Olen monet kerrat sanonut poikaystävällenikin, että olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan itkemiseen. Olen kyllästynyt siihen, että mikä tahansa asia saattaa saada minut purskahtamaan lohduttomaan itkuun, eikä siinä vaiheessa ole mitään väliä missä olen. Vielä jokin aika sitten minua olisi taatusti hävettänyt, mikäli olisin alkanut itkeä vaikkapa täydessä bussissa. Nykyään noin on tapahtunut niin monta kertaa, etten jaksa enää välittää siitä. Ei minua kiinnosta mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Tuskin kovin moni edes huomaa sitä, että kyyneleet valuvat kasvojani pitkin ja mitä sitten vaikka huomaisi?

 

Vaikka välillä olenkin täydellisen kyllästynyt itkemiseen, olen kuitenkin kiitollinen siitä, että pystyn itkemään. Jossain vaiheessa koitin kieltää sen itseltäni täysin ja perustelin sen itselleni siten, ettei minun pidä antaa itseni olla jatkuvasti allapäin. Etten sillä tavoin pääse koskaan eteenpäin, vaan kieriskelen samassa surussa päivästä toiseen. Onneksi melko pian tajusin, että oloni vain pahenee, mikäli en anna itselleni mahdollisuutta itkeä. Itkeminen helpottaa ja paha olo pääsee sen itkun kautta purkautumaan edes vähän.

 

Välillä itkeminen tuntuu tosin aivan turhalta. Olen monet kerrat sanonut, että mitä järkeä minun on itkeä, kun en kuitenkaan saa takaisin niitä ihmisiä, jotka olen menettänyt. En, vaikka itkisin heidän takiaan silmät päästäni. Sitä on niin vaikeaa tajuta, että vanhempani eivät tule takaisin, vaikka kuinka itken ja rukoilen heitä palaamaan. Se on väärin.

Tukipilari, minäkö?

Lähdin myöhään eilen illalla ajamaan mökillemme. Halusin pois kotoa, halusin olla yksin ja saada itkeä rauhassa ilman, että kukaan on olan takana kyttäämässä tai arvostelemassa tekemisiäni. En halua nähdä ketään eikä minua huvita tehdä mitään. Haluan vain olla yksin. Vaikka kuinka yritän, en jaksa aina vaan olla vahva. Ihmiset sanovat, ettei kukaan oleta minun olevan vahva eikä minun tarvitse olla sitä. Miksi minusta sitten tuntuu, että minun pitäisi jälleen kerran pystyä huolehtimaan aivan kaikesta?

 

Eikö se riitä, että isäni kuoleman jälkeen se olin minä, joka piti koko perheemme kasassa ja kotimme pystyssä. Äitini ei kyennyt nousemaan edes sängystä ylös, siskoni asui muualla eikä häntä pahemmin näkynyt. Minun oli pakko huolehtia veljestäni. Minä olin se ihminen, joka huolehti siitä, että Jesse pääsi kouluun ja koulusta kotiin, sai ruokaa, puhtaita vaatteita ja apua suruunsa. Pakotin äitini syömään ja juomaan, vaikka hän ei surultaan olisi halunnut niin tehdä. En ole koskaan odottanut minkäänlaista kiitosta siitä, mitä tein. Mielestäni on vain aivan kohtuutonta, että minun pitäisi jälleen kerran olla se tukipilari, joka pitää kaiken koossa. Viimeinen niitti oli, kun sain eilen kuulla, etten ole ollut parhaimmalla mahdollisella tavalla Amandan tukena.

 

Miksi minun pitäisi pystyä olemaan isosiskoni tukena, kun helvetti sentään käymme läpi aivan samaa surua? Ihmiset sanovat, että Amandalla on niin vaikeaa ja Amanda on niin maassa ja romuna. Entä minä? Luulevatko ihmiset ihan oikeasti, että minä olen jo selviytynyt ja päässyt yli äitini itsemurhasta? Ilmeisesti se, etten näytä pahaa oloani muille ihmisille yhtä helposti kuin Amanda, saa ihmiset ajattelemaan noin. Yhdenkään ihmisen tässä maailmassa on turha alkaa syyllistää minua siitä, että minä en ole ollut jonkun ihmisen tukena.

 

Muutin isäni kuoleman jälkeen melko pian pois kotoa ihan vain sen takia, etten enää jaksanut. En jaksanut pitää huolta kaikesta. Romahdin täysin muuttoni jälkeen ja isän kuolemasta oli kulunut jo kuukausia, kun ensimmäisen kerran sain mahdollisuuden oikeasti surra. Tällä kertaa tilanne on onneksi ollut erilainen. Eilen minulle vain tuli mitta täyteen ja lähdin pois. Ehkä pari päivää täällä helpottaa oloani, ainakin minulla on nyt mahdollisuus miettiä asioita aivan rauhassa.

Anteeksi, että olen tällainen.

Ihmisiä pelottaa, kun puhun omista hautajaisistani. Ei kukaan ymmärrä, että koska mä olen menettänyt sekä äitini että isäni, ei mulla ole enää samanlaista varmuutta siitä, että mä itse eläisin vielä 80-vuotiaanakin. Mitä vaan voi tapahtua, tapahtuihan niin mun vanhemmillekin. Lisäksi ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun mä jouduin avuttomana seuraamaan vierestä, kuinka mun ystäväni menehtyi sairaalassa auto-onnettomuudessa syntyneisiin vammoihin. En mä elä siinä uskossa, että saatan kuolla huomenna tai viikon päästä, mutta olen siitä huolimatta miettinyt tiettyjä asioita jo etukäteen.

Ei mun tarkoituksenani ole pelotella, kun mä puhun vaikka siitä, että haluan tuhkauksen. Tai siitä, että toivoisin tiettyjen kappaleiden soivan hautajaisissani. Ei se tarkoita sitä, että suunnittelen kuolevani tai olen aikeissa tehdä itselleni jotain. Kyllä mä ymmärrän, ettei kukaan haluaisi tollasia asioita kuulla, mutta silti mulle tulee pahaa mieli, kun mut on niin usein torjuttu täysin, kun oon yrittänyt puhua noista asioista. Mulle tulisi itselleni parempi olo siitä, jos tietäisin edes jonkun tietävän miten mä haluaisin noiden asioiden menevän. Ihmiset ymmärtää mut väärin, enkä mä osaa selittää niille tarpeeksi hyvin minkä takia haluaisin kertoa noista asioista.

Varmasti se tuntuisi todella karulta ja pahalta, jos vaikka Amanda kertoisi mulle suunnitelleensa omia hautajaisiaan. Kai mussa on siis vaan jotain vikaa, kun haluan tollasista asioista puhua... Muutenkin välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi ja koko pääni räjähtää. Ei kai se ole ihme, jos mietin tuollaisiakin asioita.

 

Tämä on taas näitä päivä, kun tekisi vain mieli itkeä maailman pahuutta ja kurjaa elämääni sekä pyytää kaikilta anteeksi olemassaoloani. En tunne itseäni enää normaaliksi...

Viha ja katkeruus.

Siskoni sanoi, että koska äitimme tappoi itsensä, hän ei koskaan rakastanut meitä. Kieltämättä olen joskus itsekin ajatellut samalla tavalla, mutta olen hylännyt tuollaiset ajatukset jo kauan sitten. Tiedän, että äitini rakasti sekä minua että sisaruksiani. En vain ymmärrä miksei Ama halua uskoa niin. Tuntui kamalalta kuunnella Amandan puheita, kun hän itki ja oli vihainen. En tiennyt mitä olisin voinut sanoa, miten olisin voinut lohduttaa häntä.

 

Minua pelottaa se, että siskoni on niin katkera ja vihainen. Olen huomannut sen kunnolla vasta vähän aikaa sitten. Hän syytti pitkään itseään äitimme kuolemasta, mutta viime aikoina hän on yhä enemmän alkanut syyttää siitä äitiä itseään. Äidin syytähän se on, ei siinä mitään, mutta Amanda on niin vihainen. Niin älyttömän vihainen... Ja nyt Ama on ilmeisesti päättänyt, ettei äiti ole koskaan meitä edes rakastanut. Ehkä tuollainen ajattelutapa helpottaa hänen oloaan, en tiedä. Minua se lähinnä pelottaa.

Haluaisin pystyä edes jotenkin auttamaan siskoani, mutta en tiedä mitä voisin tehdä. Enkä minä taida muutenkaan olla se kaikkein paras apu tässä tilanteessa. En vain kestä nähdä kuinka minulle rakas ihminen kärsii. Se sattuu ihan liikaa, kun voimani ovat muutenkin vähissä...

Hän ei tule takaisin.

Äiti on nyt enkeli ja suojelee meitä. Se ei anna meille tapahtuu mitään pahaa, eikä se haluis, että me itketään. Se on siellä missä iskäkin on. Voisiko mikään saada mua itkemään vielä enemmän kuin noi pikkuveljeni sanomat sanat? Se on niin reipas, kunpa mäkin voisin olla. Jesse puhuu nykyään tosi paljon äidistä, vaikka vielä vähän aikaa sitten se ei oikein halunnut puhua mistään äitiin liittyvästä eikä varsinkaan sen kuolemasta. Nykyään se toistelee vähän väliä asioita, joita äidillä oli tapana sanoa tai miettii miten äiti tekisi jonkun asian. Mä olen tosi iloinen siitä, että se tekee noin, vaikka sitä onkin todella vaikeeta joskus kuunnella. Pääasia on, että Jessellä on kaikki hyvin.

 

Ehkä se meni vähän väärinpäin, että 9-vuotias lohduttaa 20-vuotiasta, mutta tällä kertaa se meni niin. Tuntuu melkeen pahalta sekin, että mä olen yhä niin maassa, vaikka Jesse on jo selvästi hyväksynyt sen, ettei äiti enää ole täällä. Koskahan mahtaa koittaa se päivä, kun mä hyväksyn sen...

 

Jesse oli vasta 7-vuotias, kun meidän isä kuoli, eikä se meinannut aluksi lainkaan ymmärtää sitä. Muistan miten koitin selittää sille, ettei isä enää voi tulla takaisin kotiin, vaikka me halutaankin, että se tulee. Kyllä se melko pian sitten ymmärsi sen, että kuolema todellakin on lopullista. Äidin kuolema oli sillä tavalla helpompi asia, että Jesse tajusi heti mitä tarkoittaa, että joku on kuollut. Se on monta kertaa sanonut, että on epäreilua kun meidän vanhemmat on kuolleet. Niinhän se on. Ei kenenkään 9-vuotiaan eikä edes 20-vuotiaan kuulu menettää vanhempiaan. Ei näin nuorena.

Päivät kuluvat.

Kesti kauan ennen kuin kunnolla sisäistin sen, että äitini todella on kuollut enkä vielä hänen hautajaisissakaan tajunnut sitä kunnolla. En ymmärtänyt sen lopullisuutta. Kai se johtui siitä, että olin yhä shokissa enkä ollut valmis käsittelemään niitä asioita. Enää se ei ole pitkään aikaan ollut samanlaista, mutta usein olen itse koittanut olla ajattelematta niitä asioita, niin hyvin kuin se on ollut mahdollista.

 

Isäni kuolema opetti, että surua ja kuolemaa kannattaa alkaa käsitellä mahdollisimman pian, sillä jossain vaiheessa se on joka tapauksessa edessä. Ei sitä pääse ikuisesti pakoon. Periaatteessa olen käsitellyt äitini kuolemaan liittyviä asioita, mutta en todellakaan vielä tarpeeksi. Tämän blogin kirjoittaminen on vähän pakottanutkin mua ajattelemaan ja miettimään niitä asioita, mikä on pelkästään hyvä asia. Olen todella tyytyväinen siihen, että uskalsin alkaa kirjoittaa tätä. Muutaman kerran olen tosin miettinyt, että mikä mua vaivaa kun kirjoitan näin henkilökohtaisista asioista blogiin ja kuka tahansa voi näitä postauksia lukea. Ainakaan vielä mua ei ole kertaakaan kaduttanut, että olen tänne jotain kirjoittanut. Päinvastoin, tästä on ollut ihan hirveesti apua mulle, eikä vähiten sen takia, että oon saanut kuulla monen muunkin tarinoita ja ajatuksia. Kiitos teille kaikille niistä!

 

Lasken yhä edelleen kuinka monta kuukautta, viikkoa ja päivää äidin kuolemasta on. Ennen toikin asia pyöri mielessä ihan joka päivä, mutta varmaan viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, etten välttämättä mietikään sitä ihan joka päivä. Se oli ennen niin älyttömän tärkeää mulle tietää kuinka kauan siitä on, mutta pikkuhiljaa sen merkitys vähenee. Ehkä hyvä niin? Hassua sekin, että toisinaan olen helpottunut siitä, että olen selvinnyt jo sen tietyn ajan ilman äitiäni. Välillä taas itken silmät päästäni, kun mietin, että siitä on jo niin kauan kun viimeksi näin äitini. Ristiriitaista, mutta varmasti tämäkin on suruaikana täysin normaalia.

I wish I could see that you're still here watching over me.

Viikonloppu poikaystäväni vanhempien luona oli ihana, mutta sai minut myös ikävöimään omia vanhempiani. Antonin äiti halasi minua pitkään ja lämpimästi, kun pääsimme perille, enkä voi edes sanoin kuvailla kuinka hyvältä se tuntui. Aloin melkeen itkeä, kun sain jälleen kerran huomata kuinka paljon Antonin vanhemmat minusta välittävät. Olen onnellinen siitä, että Antonilla on tuollainen perhe ja saan myös itse olla osa sitä.

Paluumatkalla aloin miettiä jälleen kerran sitä, etteivät vanhempani pääse esimerkiksi osallistumaan mahdollisiin häihini eivätkä lapseni saa koskaan tuntea toisia isovanhempiaan. Muistan vieläkin sen hetken, kun minusta tuli keväällä 2012 ylioppilas ja näin äitini ja sisarukseni väkijoukon keskellä. Yritin hymyillä, mutta samalla tunsin viiltävää kipua sisälläni. Isäni olisi kuulunut olla mukana. Juhlat olivat sinänsä onnistuneet, mutta isän poissaolon kyllä huomasi.

Pikkutytöstä asti olen unelmoinut suurista prinsessahäistä ja kuvitelmiini on ehdottomasti kuulunut se, että isäni saattaa minut alttarille. Enää se ei ole mahdollista. Vanhempani eivät ole näkemässä, kun menen naimisiin. Uskon kyllä, että pystyn nauttimaan ja iloitsemaan tulevana hääpäivänäni, mutta päivä olisi taatusti vielä paljon parempi, mikäli vanhempani voisivat olla osa sitä. Heidän kuuluisi olla paikalla ja minun on niin vaikea hyväksyä sitä, etteivät he enää ole. Kumpikaan ei tule koskaan enää takaisin enkä pysty käsittämään miksi.